Mielensäpahoittaja tapaninpäiväkävelyllä

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun tapaninpäiväkävelylle lähdin ja viidennen kerroksen Charlotta oli joulupäivän iltana järjestänyt bileet ja nyt oli taloyhtiön ovensuu tupakantumppeja tulvillaan. Ennen vanhaan tupakat poltettiin sisällä kotona tai omalla parvekkeella. Nykyisin koti halutaan pitää siistinä ja savuttomana; siis rampataan rappukäytävässä, kolistellaan hissinovea ja suureen ääneen ovensuussa puhutaan ja poltetaan. Joulupäivänä. Härreguud!

Eikä tässä vielä kaikki, sanotaan ostoskanavallakin. Hengitin syvään, sanoin pari kertaa OMMMMNN ja jatkoin meditatiivista tapaninkävelyäni. Aurinko paistoi. Kumea, jumalaton pärinä, joka muistutti kaukaisesta kesästä. Harrikkamiehet olivat tapaninpäivän kunniaksi kaivaneet moponsa autotallien kätköistä ja lähteneet ajelulle.

Jostakin syystä harrikat edustavat minulle jotakin sellaista, mitä en kerta kaikkiaan voi, enkä edes halua, käsittää. Voin ymmärtää vapauden tunteen, mikä liittyy moottoripyöräilyyn, mutta en ymmärrä, miksi vapaudentunteesta pitää lähteä niin hirveä ääni. Tulee mieleen sketsihahmo ”kato mua, kato mua, tässä mä ajan, mulla on tosi-iso pyörä, kato mua!”

Kerran yritin asiaa kysyä työkaverilta, jolla oli Harrikka. Miksi siitä pitää lähteä sellainen ääni? Mies katsoi minua niin kuin naista katsotaan ja totesi, että sitä on vähän vaikea selittää, mutta se on vain niin mahtava fiilis, kun jalkovälistä lähtee sellainen mölinä. Että olisi vähän pliisua, jos kaasua vääntäisi, eikä mitään ääntä lähtisi. Mitäpä siihen sitten voisi sanoa. Miehet ovat Marsista. Eivät ainakaan yhtään mistään lähempää.

Kyllä minä niin toivoin että olisin jossakin hevonvitunhumpassa, missä ei tarvitsisi sietää toisenlaisia elämäntapoja eli siis muita möliseviä ja sotkevia ihmisiä kuin itseäni ja omia rakkaita läheisiäni.

Olisivat nuoretkin niin kuin minä, keski-ikäinen, joka pysyy sisällä, juhlii mieluiten niin että katsoo juhlia televisiosta kotiasussa ja menee ajoissa nukkumaan ja häirtsee muita vain kuorsauksellaan.

Jupisin ja itseni niin vanhaksi tapaninpäivänäkin taas tunsin.

Palaneen käryä

Nainenhan pystyy tunnetusti tekemään monia asioita yhtä aikaa. Eilen tein. Tuli todistetuksi että neljää asiaa ei kuitenkaan voi tehdä yhtä aikaa.

Linnoittauduin keittiöön, tavoitteena oli tehdä kerralla kaikki joulun makeat herkut sekä seuraavan päivän ruoka. Siis 1. leivoin pipareita, 2.tein vadelmajäähdykettä, 3.valmistin suklaa-granaatinsiemenneliöitä ja 4. paistoin jauhelihapihvejä.

Vähän ihmettelin, kun tuoksui palaneelta, vaikka piparit eivät olleet vielä valmiita ja suklaakin suli ihan sääntöjen mukaisesti vesihauteessa.

Minulla on todella huono hajuaisti. Siitä ominaisuudesta on yleensä elämässä pelkkää hyötyä, mutta tässä tapauksessa ei.

Palaneen haju vain voimistui entisestään ja heti kun lakkasin tuijottamasta uunissa paistuvia pipareita, tajusin että koko keittiö olikin sankan savun peitossa. Savua oli kuin Pekingissä. Jos meillä olisi keittiössä palovaroitin – niin kuin tietenkin kuuluisi olla – olisi piparintuijotukseni tyssännyt savusukeltajien syöksyyn, mutta nyt ei näin asiain laita ollut.

Olin laittanut mikroon valkosuklaan sulamaan. Siellähän se yhä pyöri. Keittiössä oli vain niin kova meteli, kun oli liesituuletin päällä ja radio möykkäsi joululauluja, että en enää siltä meteliltä erottanut mikron ääntä. Valkosuklaa oli muuttunut mustaksi, kovaksi hiilimöykyksi.

Vieläkin koko huusholli haisee pohjaan palaneelta. Joulun tuoksua.

Aika paitaansa kutakin

Se huono puoli vanhenemisessa on, että ei voi enää panna päällensä ihan mitä huvittaa niin kuin nuorempana. Nuorena kaikki vaatteet kävivät: tiukat, löysät, hihattomat, hihalliset, minit, maxit, kapeat ja leveät, lasketut tai nostetut vyötäröt.

Sitten vaihvihkaa ja samalla yllättäen käy niin, että näyttääkin tosi huonolta väärissä vaatteissa. Mitä tahansa ei enää voikaan päälleen laittaa. Epistä. Ja erityisen epistä on se, että vaate, jonka on joitain vuosia sitten ostanut ja joka on ollut omalle kropalle hyvä, on mystisesti kaapissaoloaikana muuttunut epäsopivaksi. Toisin sanoen, ei voi ostaa loppuelämän mekkoja. Sellaista ei ole. Kroppa muuttuu. Sen painopisteet muuttuvat.

Muutama vuosi sitten luovuin turkista. Se ei ollut ekologinen ratkaisu, vaan ulkonäöllinen. Tällainen viisikymppinen näyttää turkissa todellakin tädiltä sen huonossa merkityksessä.  Uskoisin että asia korjaantuu kymmenessä vuodessa. Sitten voin taas turkin päälleni laittaa, mutta tässä välissä on sellainen siirtymävaihe että ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy. Tässä iässä turkki vanhentaa.

Nyt kaapissa kummittelee Samujin mekko. Kun ostin sen, mekon leikkaus toi mieleeni Laura Inglesesin ja minulle tuli siinä hyvin tyttömäinen olo. Nyt minulle tulee mummomainen olo, sanan huonossa merkityksessä. Leikkaus ei todellakaan nuorenna tämän ikäistä ihmistä. Mietin, möisinkö mokoman vai odottelenko kymmenen vuotta, sitten se on varmasti taas hyvä ja olo tyttömäinen.

Sama tilanne joidenkin kenkien kanssa. Minulla on remmikengät, jotka vasta muutamia vuosia sitten tuntuivat tyttömäisiltä. Nyt ne jalassa lookistani puuttuu vain rollaattori.

Epistä.

 

Ihmisen kehityskaari

Lapsena: Minä ite!

Murrosikäisenä: Miks’mä?

Aikuisena: Miks’sä aina?

Keski-ikäisenä: Miks’ ei kukaan?

 

Äiti on aina pihalla

Vaikka olenkin jo tällainen parasta ennen päivän ohittanut, olen myös murrosikää kohti käyskentelevän lapsen äiti. 12 vuotta kestäneen äitiyteni aikana olen ollut koko ajan ihan pihalla. Vaikka teoriassa tietää kaiken; vauvaiän vaativuuden, uhmaiän tarpeellisuuden ja vanhemmista irtautumisen pakon, on sitä silti käytännössä monessa (lue kaikessa) ihan noviisi. Ne jutut tulevat niin puun takaa ja yllättäen, että teoriat eivät käytäntöä auta.

Joku aika sitten, eräänä ihan tavallisena sunnuntaina lapseen iski minusta irtautumisen pakko. Sain osakseni ryöpytyksen, joka vetää vertoja poliitikkojen mediaryöpytykselle ja Vauva-lehden keskustelupalstojen kommentoinneille. Kaiken lisäksi syytökset kolahtivat oikeisiin kohtiin, juuri niihin piirteisiini, joista itsekin kaikkein mieluiten luopuisin. Lapset ne osaa! Kyllä tulevaisuuden kansa tietää!

Joitakin päiviä myöhemmin satuin soittamaan kummitädilleni. Juttelemme paljon mystiikasta ja nyt tuli puheeksi unet. Näen niitä todella harvoin niin että muistan, mutta ne mitä olen nähnyt, painuvat mieleeni syvänteisiin. Kerroin että olin nähnyt vain yhden unen ja se sijoittui lapsuuskotini maisemiin. Ajelin siellä autolla Kunniavuorentietä.  Siellä todellakin on sen niminen tie. Se kiertää saman nimisen vuoren ympäri. Matka keskeytyi, kun karhuemo ja sen poikanen tulivat murisemaan. Karhulapsi kiipesi auton konepellille ja karhuemo uhoili auton ikkunan takana niin että kitarisat näkyi. Minua ei kuitenkaan pelottanut, ihailin tätä luonnon ihmettä. Sain jotenkin auton käännyttyä ja palattua tietä takaisin. Varoitin muita menemästä sinne.

Kummitäti kertoi kerhuemon symbolisoivan äitiyttä. Tajusin saman tien, että uni oli minua varoittanut tästä tulossa olevasta reaalielämän kollapsista ja että selviäisin siitä(kin).

Nyt toivon kakkaunia. Ne kuulemma symboloivat rahaa. Jos näen kakkaunen, lottoan!

Arjen estetiikkaa

Onko teille käynyt koskaan niin että on naureskellut jollekin muiden omituisuudelle ja hetken päästä huomannut että se sama piirre on mystisesti tarttunut? Itsestä on tullut samanlainen. Minulle on käynyt niin.

Naistenlehdessä oli juttu taiteilijattaresta, jonka esteettinen näkökyky oli niin terävä että hän antoi jouluvierailleen pukeutumisohjeet, minkävärisiin vaatteisiin piti jouludinnerille pukeutua. Nainen ei kerta kaikkiaan kestänyt sitä että joulupöydässä oli jollakin vääränvärinen kolttu. Pisti niin pahasti silmään. Meni joulu ihan pilalle. Muistan kuinka nauroin naiselle. On siinä joulun message kadonnut ja ulkokultaisuus huipussaan.

Meni muutamia vuosia ja niin vain naksahti tämäkin kalikka omaan nilkkaan. Mies nimittäin osti uuden pyjaman ja se jotenkin niin pisti silmään, ei yhtään sopinut meidän makuuhuoneen väriskaalaan. Mieheltä ei yöunet uudessa pyjamassa menneet, mutta minulta melkein meni. Keksin ratkaisun, kun lähdimme ompeluseuran matkalle Espanjaan. Siellähän on mahtavat ukkopyjamamarkkinat. Löysin oitis tuliaispyjaman, jonka väri sopi makkarimme väritykseen. Miehen itsensä ostamasta pyjamasta tuli oiva mökkipyjama.

Pitää olla varovainen naistenlehtijuttujen kanssa. Näköjään niistä saa pahoja vaikutteita. Onneksi se ei tarttunut, kun lehdessä oli joskus parisuhdehaastattelu ent.tangolaulaja, nykyinen oopperalaulaja Mika Pohjosesta ja hänen vaimostaan ent.tangolaulajan vaimo, nykyisin tangolaulaja itsekin, Heidi Pakarisesta (ovat jo kaiketi  eronneet). Jutussa pariskunta kertoi, kuinka pikkutarkka ihminen Mika on. Hän vaatii että olohuoneen maton tupsut ovat suorassa ja Heidi niitä sitten aina suoristelee.

Ai mutta, eihän meidän olohuoneen matossa ole tupsuja! Jos olisi, niin kyllähän ne varmasti olisivat suorassa.