”Tuntui ensin vaikealta, kun kirja ei kuvannut äitiä ihanaksi. Sittemmin olemme puhuneet siitä paljon, ja se on saanut minut miettimään paitsi omaa äitiyttäni myös lapsuuttani. Olen ymmärtänyt, miten tärkeää on, että vanhemmat puhuvat lapsille enemmän myös itsestään, suunnitelmistaan ja tunteistaan. Eivät vain siitä, mitä toivovat lasten tekevän.”
Ote (Hs 27.102016) näyttelijä Liv Ullmannin haastattelusta, missä hän kertoo tyttärensä Linnin romaanin ”Rauhattomat” aiheuttamista tunteista ja ajatuksista. Romaanin perhe tuntui heidän omalta perheeltään ja paljastaa, miten eri tavoin lapsi ja vanhemmat kokevat samat asiat.
Koin ahaa-elämyksen aamulla Hesaria lukiessani. Niin totta. Miten tärkeää lapselle onkaan se, että olemme kokonaisia ihmisiä. Kerromme itsestämme. Ei niin, että tarvitsisi iltaisin istua ringissä lootusasennossa sukkasillaan ja vuoron perään avautua, vaan luontevasti kaiken arkisen puuhailun lomassa kertoa, mitä meille kuuluu. Nyt olen harmissani, kun sattui sitä ja sitä. Vihdoinkin se onnistui, olen niin onnellinen. Olisipa ihana joskus…Lapsi oppii esimerkistä että meitä kaikki harmittaa, suuttuttaa, me kaikki koemme iloa, pettymyksiä, onnea, kyyneleitä. Lapsi oppii jakamaan ilonsa ja surunsa ja näkee, kuinka pettymyksistä selvitään ja mennään eteen päin.
Ja mikä tärkeintä, lapsi oppii tuntemaan vanhempansa kokonaisina ihmisinä. Joskus olen miettinyt, että tunsin oman äitini huonosti ja ihmettelen, mistä se johtui. Äiti ei kertonut itsestään paljon. Ja sitten kun tuli vanhuus ja sairaus, joka vei kommunikaatiokyvyn, oli myöhäistä kysellä. Sen ajan ihmisillä ei ollut tapana puhua tunteistaan, haaveista ja pettymyksistä. Ehkä taustalla oli hyvää tarkoittava ajatus siitä, että muita ihmisiä täytyy säästää omilta harmeilta ja mielipahoilta.
Niin vai olisiko sittenkin niin, että kyllä äiti yritti kertoa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, siitä kuinka oli 12-vuotiaana joutunut lähtemään piiaksi, koska koti oli köyhä. Siitä kuinka piikana ollessa erityisesti harmitti, kun ei jäänyt aikaa leikkiä. Siitä kuinka perheen keuhkotautinen poika tuli sodasta ja käytti pikkupiian tyynyä päivisin levätessään, ja äiti käänsi tyynyn yöksi toisin päin, ettei itse sairastuisi. Siitä, kuinka sotavanki opetti hänelle venäjää ja kuinka vanki itki, kun joutui lähtemään takaisin Neuvostoliittoon ja arvasi karun kohtalonsa. Kertoihan hän, minä olin vain niin nuori että en jaksanut kuunnella aina niitä vanhoja horinoita. Sitten kun minä olisin ollut valmis kuuntelemaan, oli myöhäistä.
Ihan sama täällä tänään. Kun kerron jotain omasta lapsuudestani, oma lapseni sanoo: ”mene ja vie menneisyys mukanasi”. Hyvin sanottu.
Semmoista se on, ihmisen elämä.