Jotakin katsottavaa kaupungille

Jokapäiväiseen rutiiniin kuuluu nykyisin iltakävely, koska mies toipuu selkäleikkauksesta. Ulkoilutan miestä, kun ei ole koiraa. Kävelyreitin suhteen on kaksi vaihtoehtoa: rantareitti tai näyteikkunareitti. Rantareitti voittaa lähes aina, koska näyteikkunoissa on vähän katsottavaa.

Asiasta virisikin nostalginen muistelo menneistä paremmista ajoista, kun oli olemassa ammattikunta nimeltä somistajat ja näyteikkunat elivät kukoistuskauttaan.

Mies muisteli käyneensä  pikkupoikana näyteikkunakävelyllä Munkkiniemessä vanhempiensa kanssa. Siellä oli mm. liha- ja kalakauppa, jonka näyteikkunassa oli pääsiäisen aikaan lämmityslamppujen alla sata elävää kananpoikaa. Ei taitaisi mennä läpi viranomaisilta nykyaikana, mutta silti hieno idea!

Ennen näyteikkunoihin panostettiin. Nykyisin pienissä liikkeissä ei välttämättä oli näyteikkunoita lainkaan, pelkät teippaukset ja joku valolaite. Mikä käyttämätön potentiaali! Miten mukava olisikaan kävellä iltaisin kaupungilla, kun kivijalkaliikkeiden ikkunoissa olisi, jos ei nyt eläviä tipuja, niin asetelmia, joissa olisi päästetty mielikuvitus ja luovuus valloilleen.

Ymmärrettävää että pienillä liikkeillä on varmasti muutenkin tiukkaa ja omistajilla paljon tehtävää. Ei ole aikaa eikä resursseja jäädä pohtimaan somistusasioita. Mutta lumoavat ikkunat voisivat olla vetovoimatekijä, joka toisi lisää iltakävelijöitä ja kulkijoita kadulle. Kulkijoita, jotka eivät vain kävele liikkeen ohi, vaan pysähtyvät kohdalle katsomaan.

Ehkäpä tässä voisi olla liikeidea jollekin lavastajalle, joka haluaisi tehdä jotakin omaa tai opiskelijalle, joka haluaa lisätuloja. Samalla kadulla olevat liikkeet voisivat ”liittoutua” asian tiimoilta yhteen, palkata yhdessä lavastajan, joka tekisi koko kadunpätkälle kaikkiin ikkunoihin oman somistuksen. Ne voisivat jopa jollakin teemalla linkittyä toisiinsa. Olisi iltakävelyllä katsottavaa! Lux Helsinki on hyvä – tosin tietenkin ihan eri mittakaavan – esimerkki siitä, miten ihmiset lähtevät liikkeelle, kun on jotakin katsottavaa. Kaipaamme elämyksellisyyttä. Syytä lähteä kotoa sohvalta, netflixin ja tietokoneen ääreltä.

Jos sopivan kävelymatkan päässä olisi ostoskatu täynnä kivoja liikkeitä ja kahviloita, jos kaupat olisivat auki illalla, jos niissä olisi vaaterekkien lomassa nojatuoleja jalkalamppujen katveessa ja viherkasveja ja akvaarioita ja lintuhäkkejä ja lirittäviä suihkulähteitä, jos niissä olisi tunnelmaa, jos liikeiden valaistukseen ja äänimaailmaan olisi perehdytty, jos pukukopit olisivat tilavia, siistejä ja viihtysiä ja niiden loisteputkivalaistuksessa ei näyttäisi niin rumalta, jos käynti olisi enemmän elämys, jos liikkeiden näyteikkunat olisivat kuin teatterin lavastukset ja kaupat itsessään kuin buduaareja, jos niin olisi, valitseisimme rantareitin sijaan näyteikkunareitin, saattaisimme piipahtaa liikkeessä ja ostaa jotain harkitsematonta ja joskus jopa kallista.

1918

Eilen illalla lenkkeilin sattumalta Hakaniemessä ja Töölönlahdella. Lenkki kulki Hakaniemenrantaa ohi Työväentalon, missä tasan sata vuotta sitten nostettiin punainen lyhty torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi.

Sata vuotta on lyhyt aika. Kuvittelin mielessäni, miltä ihmisistä silloin tuntui, minkälainen tunnelma oli niillä samoilla rannoilla, joita nyt juoksin. Pelokas ja epävarma, uhmakas ja päättäväinen.

Kaikki meni totaalisesti pieleen. Molemmilla puolilla sorruttiin järjettömäään väkivaltaan, omankädenoikeuteen, teloitettiin ihmisiä ilman oikeutta, moni kuoli nälkään vankileireillä, joiden olosuhteet olivat keskitysleirinomaiset.

Kaikki tämä oli turhaa. Historioitsijat ovat arvelleet, että samaan lopputulokseen olisi päädytty rauhanomaisin keinoin, kun vain olisi ollut malttia. Ei ollut. Kansakunta oli uusi ja vasta järjestäytymässä. Lisäksi kaupungistuminen ja teollistuminen oli edennyt liian nopeasti, olot olivat kurjat ja epätasa-arvo liian suurta. Lisäksi isäntävalta luhistui, siellä tuli vallankumous, oli tehtävä jotakin ja äkkiä, ruvettiin tappelemaan keskenään.

Vieläkin riidellään siitä, minkä niminen sota oli. Oliko vapaussota, sisällissota vai kansalaissota? Eiköhän se ollut niitä kaikkia. Ilmassa oli monenlaista, erilaista ja vielä epäselvääkin agendaa.

Oma mummoni oli vasta kymmenvuotias tuolloin. Mummon perhe oli asunut vuosisadan vaihteessa Amerikassa, missä mummo oli syntynyt. Mummon isä toimi kaivoksella työnjohtajana ja äiti lääkärin sihteerinä. Amerikassa he kävivät tienaamassa rahat ostaakseen tilan kotipitäjästä. Asemansa puolesta mummon perhe ei ollut oikein valkoisia eikä punaisiakaan. He olivat itsellisiä, mutta eivät suurtilallisia.

Mutta ymmärrystä riitti ja avarakatseisuutta. Mummon isä ruokki yöllä saunassa metsäkaartilaisia eli paikkakunnan punaisia, jotka olivat piilossa metsässä. Mummo oli mukana. Joku ruokittavista oli hädissään kysynyt, että ei kai tyttö vain puhu asiasta ulkopuolisille. Isä oli vastannut, että tyttö on niin hiljainen, ei puhu muutenkaan mitään, tuskin siis tästäkään. Hiljainen tyttö mummo olikin, loppuun asti. Ei asiasta puhua pukahtanut. Tädiltäni kuulin tästä.

Tädiltä kuulin myös että suojeluskuntalaiset olivat tulleet haltuunottamaan aseita. Naapurissa oli pieni torppa, siellä monilapsinen perhe. Kuului laukaus, itkua ja parkua.

Sellaista oli arki kevättalvella sata vuotta sitten Suomessa.

Anoppiuutisia

Kävin taas anoppia tapaamassa.

Anoppi:   – Oletko jo käynyt äänestämässä?

Minä:  -Olen.

Anoppi: – Ketä äänestit?

Minä: – (sensuroitu, vaalisalaisuus, anoppi ei tunne käsitettä)

Anoppi: – Mitä? Miksi sinä sitä äänestit?

Minä: – Samanlaiset arvot kuin minulla.

Anoppi: – Mutta eihän sillä ole mitään mahdollisuutta päästä presidentiksi.

Minä: – Vaalit eivät ole veikkaus, missä äänestetään voittajaa.

Anoppi oli ihmeissään.

Ilmeestä päätellen hänen mielestään vaaleissa on tarkoitus äänestää voittajaa. Silloin on tavallaan itsekin voittaja, vaalivoittaja. Logiikkansa sekin. Poikkeaa omastani. Kyllä on anoppi tästä puusta kauas pudonnut.

Pakkomusiikki

Eräänä aamupäivänä olin keskikaupungilla asioilla ja nälkä yllätti. Päätin mennä kahvilaan aamupalalle. Espan Strindberg on viihtyisä ja mielestäni erityisen mukavasti sisustettu kahvila. Pidän paikoista, jotka on sisustettu monimuotoisesti, on erilaisia pöytä- ja istumapaikkoja. Joskus on kiva istua suoraselkäisesti perinteisellä, kovalla kahvilatuolilla pöydän ääressä, toisinaan pehmeän samettiloossin suojaan on turvallista kätkeytyä. Ja on pöytiintarjoilu. Asioita joita arvostan. Mutta sitten tulee se mutta. Taustamusiikki. Miksi ihmeessä kahvilassa pitää olla taustamusiikki?

Asiasta ei voi edes valittaa. Musiikki kuuluu palvelukonseptiin. Joku on sen valinnut ja suunnitellut. Tarjoiluhenkilökunnalla ei ole valtuuksia tehdä muutoksia asian suhteen. Yleensä kaiutinjärjestelmä on niin kaikenkattava ja hyvin suunniteltu, että on turha yrittää etsiä paikkaa, mihin taustamusiikki ei kuuluisi.

Sama tilanne oli itsenäisyyspäivänä ravintola Salutorgetissa. Olimme siellä kahden ystäväpariskunnan kanssa itsenäisyyspäiväillallisella. Paikka oli täysi. Salutorgetin sali on yhtenäinen ja avara, korkea, entinen pankkisali. Toisin sanoen vaikea tila äänen kannalta muutenkin. Täydessä salissa ihmisten puheesta muodostuu aikamoinen mölyävä äänimatto. Siihen päälle taustamusiikki, mistä ei kuulunut kuin basson jytke.

Kysyimme tarjoilijalta, voisiko asialle tehdä jotakin? Ottaa koko musiikki pois, vaihtaa toisen tyyppiseen, rauhallisempaan musiikkiin tai hiljentää? Tarjoilija valitteli tilannetta, hän ei voi vaihtaa musiikkia, eikä ottaa sitä pois, hän voi yrittää hieman hiljentää sitä. Harmi. Illalliskokemus olisi ollut mielyttävämpi ilman bassoa, ilman musiikkia.

Onneksi monet vaatekaupat ovat jo luopuneet taustamusiikista. Katoan nopeasti kaupasta, jossa soi musiikki. Tosin joskus pienessä kortteli K-kaupassa saattaa soida musiikki, nuoret työntekijät laittavat ämyrit täysille viihtyäkseen paremmin työssä, mutta asiakkaiden viihtyvyyttä se ei lisää. No, maitopurkin saa nopeasti haettua.

Kerran ehdotin kuntosalille, missä aina soi Radio Rock, että voisiko salilla olla vaikka kerran viikossa tiettyyn aikaan jotakin muuta musiikkia, vaikka klassista. Olisi ihan eri fiilis treenata klassisen musiikin tahdissa. Heidän asiakkaansa kuulemma haluavat treenata radio Rockin tahdissa. Vaikka olinhan minäkin heidän asiakkaansa. Nyt käyn kuntosalilla, missä ei ole ollenkaan taustamusiikkia. Sen sijaan on isot ikkunat ja kauniit maisemat. Treeni sujuu ihan huomaamatta, omiin ajatuksiin vaipuneena.

Mitä vanhemmaksi tulen, siten enemmän olen herkistynyt äänille. Ehkä kyse on jonkinlaisesta keskittymisongelmasta. Taustamelu vaikeuttaa keskittymistä, vaikeuttaa ajattelua.

Kaupungilla näkee nykyisin paljon ihmisiä vastamelukuulokkeet tai pienet korvanpit korvissa. Luulen että useassa tapauksessa ihmiset suojaavat tälla tavoin itsensä turhalta melulta ja hälinältä ja musiikilta, mitä eivät halua kuunnella. Kun laittaa omiin korvanappeihin vaikka Yle Puheen hiljalleen puhua pälättämään, ei tarvitse kuunnella kauppojen ja kahviloiden pakkomusiikkia.

Pakkoruotsista en osaa sanoa mitään, mutta pakkomusiikkia vastustan!

Ps. Siellä Salutorgetissa päätin kokeilla osteria. Olen joskus nuorempana maistanut, enkä silloin tykännyt, ajattelin että on aika kokeilla uudelleen. Tilasin ”välipalana” yhden osterin. Ei siitä tullut mitään, en saanut sitä alas suustani. Ei auttanut kun hipsiä alakerran vessaan ja sylkäistä osteri vessanpönttöön. Ei ole mun juttu!

Timanttihäät

Loppiaisena oli appivanhempien timanttihääpäivä. Morsian on aika huonossa kunnossa, käytännössä liikuntakyvytön, mutta sulho on vielä varsin vetreä papparainen.

Toki kuusikymmenvuotista yhteistä taivalta täytyy juhlistaa. Anopin terveydentilasta johtuen päätimme, että juhlallisuudet järjestetään meillä. Invataksi toi ja vei päivänsankarit, minä tein ruuat anopin makuun ja hänen ohjeita noudattaen. Hesariin laitettiin onnitteluilmoitus kuvan kera ja Spotifyhin tein oman ”Timanttihäät”-kansion, mihin latasin vuoden 1958 kymmenen soitetuinta kappaletta sekä tietenkin häävalssin Uinuvalla laguunilla Olavi Virran tulkitsemana. Sitä kuunneltiin illan aikana monta kertaa. Olisipa ollut kiva tanssiakin, jos vain olisi morsiamen kunto sallinut. Lahjaksi ostimme unisex-verryttelyasun (tosin anopin piti palauttaa kauppaan, kun ei ollut mieluinen) ja onnittelukortin virkaa hoiti Timantti-arpa, josta morsiuspari voitti kymmenen euroa. Hääkakun (anopin toiveesta Fazerin Kinuskikakku) päälle laitettiin omissa häissämme ollut morsiuspari-kakkukoriste. Kaikille osallistujille – lapset ja lapsenlapset – olimme teettäneet muistoksi kopion kellastuneesta vanhasta valokuvasta, missä appivanhemmat tanssivat häävalssia. Kiva ja harvinainen kuva. Yleensä kaikki vanhat valokuvat ovat poseerauskuvia. Harvemmin näkee kuvia, jotka on otettu kohteen ollessa liikkeessä. Sellaisessa on ihan oma, autenttinen tunnelmansa.

Kaiken kaikkiaan kokonaisuutena onnistuneet kekkerit, vaikka aamulla pelkäsin pahinta. ”Nimittäin”, sanoi Spede. Mies oli aloittanut oksentamisen aamukuudelta eikä lopettanut koko päivänä. Vuorokausi siinä meni.

Olimme edellisenä iltana käyneet pienellä iltakävelyllä. Kävimme Arkitehtuurimuseossa katsomassa Lappi-aiheista näyttelyä ja paluumatkalla pysähdyimme ravintola Sea Horseen parille lasilliselle juhlistaaksemme omaa 28-vuotistapaamispäiväämme.

Nähtävästi sillä reissulla, todennäköisesti miestenvessasta, koska olimme kaikkialla muualla yhdessä, mies sai jonkun pöpön, jota oksenteli pois seuraavan vuorokauden. Sydän pamppaili miten sattuu ja verenpaineet olivat niin ja näin. Hetken aikaa mietittiin jopa päivystykseen lähtöä. Ja ehkä oltaisiin menty ellei kaikki olisi ollut aivan alkutekijöissään Timanttihäiden suhteen.

Ensimmäiseksi aamulla kauhistuin, kun huomasin että Hesarissa oli sunnuntailiite, vaikka oli lauantai. Oli pyhäpäivä. Miten en ollut tullut sitä ajatelleeksi, vaikka kaiken aikaa oli puhuttu Loppiaisesta? En ollut ostanut mitään ruokatarvikkeita. Olin suunnitellut meneväni heti aamuyhdeksältä ruokaostoksille varmistaakseni että kala on tuoretta ja hyvää.

Hetken aikaa oli paniikki ilmassa. Mies sairaana, appivanhemmat ja vieraat tulossa iltapäivällä, mistä saisin kalan ja muut? Mutta onneksi Hesarissa oli myös Stockan Herkun mainos, kauppa oli sittenkin auki.

Kaikki järjestyi lopulta parhain päin.

Mutta olipa ruljanssi!

Enää en kyllä koskaan jätä ruokatarvikkeiden ostamista samalle päivälle, kun on juhlat. Asioiden aikataulutus ei onnistunut tällä kertaa ihan nappiin.

Ensimmäiset monitehot

Nyt on minustakin vihdoin tullut aikuinen: minulla on moniteholasit! Koivuniemen Aikuinen nainen soimaan.

Mutta eipä mennyt ilman kommervenkkejä tämäkään asia. Olin varannut ajan silmälääkärille. Minulle on tehty likinäköleikkaus 90-luvulla ja sen takia optikko ei saa määrätä laseja. Eli joka kerta, kun näkö huononee, on mentävä silmälääkärin vastaanotolle. Tuntuu vähän turhalta vuoden välein käydä silmälääkärillä vain saadakseen uuden lasireseptin, mutta näin on laki.

Siispä lääkäriin. Tosin nyt oli muutakin syystä käydä lääkärissä. Halusin näyttää albiinorotan silmiäni, koska silmäluomia on kutittanut ja silmät ovat olleet oudon lasittuneet ja punaiset pidemmän aikaa.

Ei lääkäri niistä varsinaisesti mitään vikaa löytänyt. Sain reseptin silmätippoja, todennäköisesti silmät reagoivat allergisoitumalla sisäilmaongelmiin.

Sanoin lääkärille, että taidan tarvita monitehot. Joudun nostelemaan silmälaseja vähän väliä, koska en näe nykyisillä laseilla lähelle ollenkaan. Ilman laseja näen kyllä.

Lääkäri oli sitä mieltä, että ei mitään monitehoja vielä, yksitehoilla pärjää kyllä. Monitehot ovat turhan kalliit ja vaikeat käyttää ja jos kerta näen lähelle ilman laseja niin mikäs siinä. Nostele vain laseja eestaas.

Menin sitten uuden yksitehoreseptin kanssa optikolle. Optikko kauhisteli. Ei ihmisen kuulu nostella laseja edestakaisin. ”Ei käsi ole näköelin”, hän sanoi. Se nyt vasta vanhentaakin. ”Oletko nähnyt tuolla muita nostelemassa laseja?”  Optikko arveli, että näön heikentyminen, siis likinäköisyyden lisääntyminen tässä iässä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että silmäni ovat rasittuneet jatkuvasta tuloksettomasta zoomaamisesta. Hän suositteli minulle monitehoja. Minä olin niin kiitollinen! Olin jo vuoden kärsinyt edellisten lasien kanssa tästä ongelmasta. En uskonut, että uudet vahvemmat yksitehot olisivat parantaneet tilannetta, päin vastoin.

Kiitos ja kunnia asiantuntevalle optikolle. Hän osasi hommansa. Sen sijaan ihmettelen silmälääkärin motiiveja määrätä minulle yksitehot. Miksi hän olisi halunnut minulle huonot ja sopimattomat lasit, joiden kanssa elämä olisi hankalaa?

Silti, todennäköisesti taas vuoden päästä, minun pitää mennä takaisin sinne epäpätevälle silmälääkärille saamaan silmälasiresepti, joka on käyttökelvoton ja maksaa siitä lystistä 120€  voidakseni sen jälkeen mennä optikolle hakemaan lasit, joilla näen. Älytöntä.

Mutta onpa ihanaa, kun voi yhtäaikaa katsoa televisiota ja tehdä sudukoja tai virkata. Ennen se ei ollut mahdollista. Ei voinut nähdä yhtä aikaa kauas ja lähelle. Piti valita, kumpi. Molempi parempi.

 

Miehet ne vain komistuvat

Katselin illallispöydässä pöytäseuruettamme. Plus , miinus kuusikymppisiä miehiä vaimoineen. Kaikilla pitkät parisuhteet, jo nuoruuden päivinä alkaneet. Kylläpä miehet olivat komeita! Ikääntyminen oli tehnyt heille pelkästään hyvää. Olkoon kalju tai harmaantunut, hienosti sopi frisyyri! Kropat olivat kiinteytyneet, eivätkä juonteet haitanneet.

Ajattelin että on se harmillista, kun ikääntyminen vain lisää miehen karismaa. Valitettavasti näin ei yleensä ole meillä naisilla. Tietenkin poikkeuksia on. Esimerkiksi Eeva Litmanen, Lenita Airisto, Seela Sella, Ritva Oksanen tai Merete Mazzarella ovat esimerkkejä suomalaisista naisista, jotka ovat ikääntyneet kauniisti ja ovat jopa paremman näköisiä nyt kuin nuorempana.

Hetken surkuttelin sitä, että kukkeimmat päivät ovat itsellänikin takana, kunnes omena tipahti päähän ja tajusin: Tämähän on meidän eduksemme! Miehet ovat saaneet nauttia meidän kauneudestamme silloin kun olimme nuoria. Nyt on meidän vuoro! Nyt me naiset saamme nauttia komeista miehistämme. Tämähän on varsin reilua. Elämä tasaa tilit.

Olisi kyllä mielenkiintoista tietää, mikä edellä mainittujen naisten kauneuden salaisuus on? Hyvät geenit? Kirurgin veitsi? Elämäntapa? Joku ihmeaine? Kaiken varalta voisi ottaa käyttöön.

 

Puolueellinen

Lapsuudenkodissa puhuttiin paljon politiikkaa. Jopa niin paljon, että nuorena ärsytti. Isä oli oikea uutisten ja ajankohtaisohjelmien kommentaattori. Isä ajatteli asioista täysin eri tavalla kuin mikä oli vallitseva mielipide 70-luvulla ja mitä linjaa myös media tuolloin ajoi. Isä oli mediakriittinen ennen kuin se sana oli olemassakaan. Häneltä opin, että asioista voi ja saa ajatella eri tavalla, pitää muodostaa oma näkemys, ei mennä lauman mukana.

Vaikka politiikka nuorena kyllästytti, aikuiseksi kasvettuani nautin poliittisista keskusteluista nyt jo edesmenneen isäni kanssa. Pidän myös kaikista vaaleista. Silloin televisiosta tulee mielenkiintoista katsottavaa. Nytkin olen katsonut kaikki vaalitentit sekä Yleltä että Maikkarilta. Harmi, että tärkeistä asioista puhutaan monesta eri näkökulmasta vain vaalien aikaan. Mielenkiintoista perehtyä eri katsantokantoihin, ja perusteluihin näkemysten takana.

Liityin eilen Puolueeseen. Toisin sanoen jätin jäsenanomuksen. Vielä en tiedä, onko minut hyväksytty jäseneksi. En ole koskaan ollut minkään  puolueen jäsen, eikä ajatus ole koskaan juolahtanut mieleeni, kunnes viime syksynä pikkutunneilla juhlissa ystävä kiskaisi hihasta keittiöön ja sanoi, että eiköhän liitytä Puolueeseen. Ja minä sanoin niin kuin Laura Voutilainen jossakin biisissä ”No, hitto, miks´ei!”

Asia jäi pikkutuntipuheiksi. Kunnes eilen ykskaks, niksnaks päätin tehdä sen. Suosittelen muillekin. Tutustukaa puolueiden missioihin, visioihin, tavoitteisiin ja arvoihin. Etsikää puolue, jonka arvot vastaavat omianne ja liittykää. Parlamentarismi ja demokratia tarvitsee onnistuakseen fiksuja äänestäjiä. Ei sinne tänne poukkoilevia protestiäänestäjiä, joiden tehtävä on vastustaa ja laittaa kapuloita rattaisiin.

Eläköön demokratia! Eläköön erilaiset mielipiteet, sanavapaus ja tasa-arvo!

Palvelutalossa

Joulunaikaan luin iltapäivälehdestä, että Ristomatti Ratia on muuttanut luksuspalvelutaloon, joka sijaitsee meren rannalla lähellä meitä. Sanoin heti miehelle että sinne muutetaan mekin heti kun vain voidaan! Minulla ei ole palvelutalossa asumista vastaan yhtään mitään. Päin vastoin.

Mielessäni jo visioin, kuinka leppoisaa ja helppoa sellainen asuminen olisi. Vähän niin kuin hotellin parhaat puolet yhdistettynä kotona asumisen parhaisiin puoliin. Hotellipuolelta tulevat palvelu, siivous ja ruoka, kotoa kodin kalusteet ja rakkaat esineet ja yksityisyys. Samalla kun muutetaan palvelutaloon, hommataan se uusi kuljetussysteemi, nimen olen unohtanut, mutta se missä 49 eurolla kuussa saa julkisen liikenteen + kaikki alle 10 kilometrin taksimatkat. Tilataan taksi palvelutalon eteen joka päivä ja huristellaan syömään, taidenäyttelyihin, visiiteille tuttujen luokse. Ah, mikä dolce vita! Ikinä en vessanpyttyä enää siivoaisi, moppaisi enkä teetä kummempaa keittelisi. Mielikuvissani olisin myös erittäin energinen, vetävännäköinen ja hoikka, ihana tuuhea harmaa tukka ja kasmirneuletakki. Sellainen niin kuin Jane Fonda nykyään.

Tänään käytiin palvelutalossa. Ei kylläkään siinä luksuspalvelutalossa, vaan ihan tavallisessa. Osallistuttiin viikkoesittelyyn, appivanhempia ajatellen. Reissusta tuli surullinen olo. Ei niinkään palvelutalosta itsestään, eikä edes siellä asuvista. Näyttivät iloisilta ja pirteiltä ja oikeastaan aika hyväkuntoisilta. Itse asiassa niin hyväkuntoisilta, että samalla tajusi että tämä juna on jo appivanhempien kohdalta ajanut ohi. Anoppi ei siellä enää selviäsi. Hän kuuluu sairaalan vuodeosastolle. Siitä tuli surullinen olo.

Eikä siellä näkynyt yhtään Jane Fondaa. Mies tunnisti kyllä monia, joitakin vanhoja asiakkaita, yhden entisen tunnetun poliitikon  ja koulukaverin äidin. Rollaattoreita oli paljon. Ja respan baarissa konjakit ja sherryt, kakkuvalikoima oli myös varsin kattava! Oli toscakakkua, kuivakakkua, laskiaispullia, pitkopullaa vaikka mitä.

Oli viherhuone. Sisä- ja ulkouima-allas. saunaosasto. Juhlasali. Kerhohuone. Kampaaja. Kaikkea.

Tutustumiskäynnille osallistui myös erittäin ärsyttävä pariskunta. Suunnittelivat muuttavansa palvelutaloon putkiremonttia pakoon. Rouva oli erityisen ärsyttävä. Puuttui jatkuvasti muiden asioihin. Kommentoi toisten kahdenvälisiä keskusteluita. Liian tuttavallinen. Juuri sellainen, joka kuvittelee olevansa porukan ilopilleri ja väriläiskä ja pitää muita epäsosiaalisina, vaikka muut vain yrittävät vältellä häntä. Sellainen ihminen löytyy joka ryhmämatkalta, valitettavasti. Kiintiöärsyttävä.

Mitä jos sellainen asukki löytyy sieltä ”minun” palvelutalosta. Joku takiaisdaami, jota sitten pitää yrittää pakoilla aina syömään mennessä, ettei vain änkeä samaan pöytään ja sehän änkeää, koska sellaiset ärsyttävät ovat juuri niitä, jotka sitten jostakin syystä tykästyvät juuri niihin, joita eniten ärsyttävät.

Voih! Minun palvelutalokuplani on särkymäisillään. Näen sen jo leijailevan korkealla käteni ulottumattomiin ja kohta poksahtavan.

 

 

Fustraa ja uusia alusvaatteita

Joulun jälkeen herätetään henkiin kesken jääneet vanhat ja aloitetaan uudet liikuntaharrastukset. Niin minäkin. Peruskotitreenisettiini kuuluu lankutusta ja seinäistuntaa, ja painavalla hulavanteella veivaamista, mutta uutena asiana löysin fustran.

Fustra on jo ollut olemassa useamman vuoden, mutta mennyt minulta ihan ohi.

Fustra on eräänlaista keppijumppaa, suomalainen keksintö. Sitä voi mennä harrastamaan ohjatulle tunnille, á 35 € tunti tai ottaa esiin siivouskomerosta harjanvarren,  avata youtube-video ”fustra kotitreeni” -haulla ja aloittaa. Minulle sopii tämä olohuonekuntoilu, olen laiska lähtemään ohjatuille tunneille.

Fustra kiinteyttää keskivartaloa ja parantaa ryhtiä. Eli juuri sitä mitä minä tarvitsen. Selkäranka on mennyt kasaan, vatsamakkarat ryttyyn ja niska on kuin härällä. Tarttis tehdä jotakin. Jotakin muuta kuin peittää niska huivilla ja keskivartalo kutistavilla alusvaatteilla.

Tosin ostin sellaisiakin. Siihen sain innoituksen anopilta, joka kysyi, olenko raskaana. Heti seuraavana päivänä marssin Lindexiin. Siellä on hyviä kiinteyttäviä alusvaatteita. Ostin kahdet. En tykkää bodeista. Liian hitaita pukea ja riisua, vessassa menee kauan, kun yrittää näpertää jalkovälistä bodyn hakasia kiinni. Varsinkin, jos on juonut viiniä, bodyn sulkeminen on sietämätöntä. Ei, housut + toppi on kätevämpi. Kassalle sanoin että nyt ei tarvitse enää anopin kysellä kummia.

Huomenna menenkin käymään anopin luona. Ensin teen kotifustratreenin, sitten puen päälle Lindexin haarniskan. Katsotaan, kuka on raskaana.

Tosin en tiedä, onko tässä touhussa mitään järkeä. Kaupan kassalla oli Geisha-levyjä tajouksessa 1,50€. Arvatkaa ostinko, söinkö?

Varikolla

En kyllä ymmärrä, miten kukaan selviää auton kanssa ilman ystävää, puolisoa, veljeä,  tai jotakin lähimmäistä, joka autoista jotakin tietää! Minä ainakin olisin tuhonnut autoni monta kertaa, tai ainakin aiheuttanut kalliin autoremontin silkkaa tietämättömyyttäni.

Onneksi minulla on isoveli. Tosin turhan kaukana, mutta etäneuvonta puhelimitse toimii hyvin. Minulla on muutenkin tapana soitella veljelle autoa ajellessa. Nappikuulokkeilla tietenkin, Niin nytkin. Valittelin, että onpa kumma, kun ei lämmityslaite ole toiminut koko matkalla Inkoosta Helsinkiin. Ihan vähän ennen Helsinkiä vasta alkoi lämmintä puskemaan. Veli siihen että oletko tarkistanut jäähdytinnesteen? Että minkä? Mikä jäähdytinneste? Missä?

Totta tosiaan. Jäähdytinneste oli ihan alarajalla. Etänä isoveli opasti että jäähdytinnestettä on kahta väriä; punaista ja sinistä. Pitää ostaa samanväristä ja sitä täydentää säiliöön. Mutta säiliötä ei missään tapauksessa saa avata, vasta kun moottori on jäähtynyt. Muuten sisällöt lentää naamalle.

Tämä oli ensi kerta kun törmäsin näppärään värikoodistoon autoasioissa. Se onkin kätevä tapa luokitella. Viineissäkin on punaista ja valkoista. Jäähdytinnesteissä siis punaista ja sinistä. Helppoa!

Ihan toinen on tilanne moottoriöljyjen suhteen. Ne luokitellaan erilaisin kirjain- ja numeroyhdistelmin. Omani käyttää SAE 5W-20. Paitsi sitä ei myydä missään, joten SAE 5W-30 käy myös, jos siinä on joku tietty numerokirjainyhdistelmähyväksyntämerkintä, jota en muista. Eikö olisi kätevämpi, jos moottoriöljyä olisi myös eri värisiä. Väristä nekin olisi helpompi muistaa.

Kun nyt kerran olin avannut nokkapellin, sitä en tee kovin usein, sen huomaa siitäkin, että siellä oli paljon syyslehtiä jemmassa, päätin tarkistaa myös moottoriöljyn. Se onkin toimpiteenä tutumpi juttu. Toisin kuin jäähdytinneste, moottoriöljy taas pitää tarkistaa nimenomaan silloin kun moottori on kuuma. Muuten se antaa väärän tulkinnan todellisesta tilanteesta.

Tikku tökätään pohjaan ja katsotaan, onko tarpeeksi öljyä. No ei ollut. Ilmankos autoon oli jo monta kertaa käynnistettäessä ilmestynyt teksti Oil change required. Olin siitä kerran soittanut huoltoonkin, mutta koska öljyt oli vaihdettu viime keväänä, eikä kilometrejä ollut vielä tullut kovin paljon, tulimme siihen tulokseen, että ei ole syytä öljynvaihtoon. Ei tullut mieleenkään, että auto olisi halunnut lisää öljyä! Nähtävästi sillä ei ole sellaista repliikkiä, joten autoparan on aina vain vaadittava öljynvaihtoa, ei se ressu osaa muuta sanoa.

Lisäsin öljyä muutaman desin verran. Mutta en saanut mittatikkuun mitään merkintää. Lisäsin vielä. Velipoika varoitteli puhelimessa, että liikaa ei saa laittaa, siitä voi mennä moottori rikki. Korkeintaan litran verran. Lisäsin öljyä suurin piirtein litran, mutta en vain saanut mittatikkuun mitään jälkeä syntymään.

Koska matka kulki ohi Jeep-huollon, poikkesin pihaan. Autokorjaamomiehet on sitten mukavia. Ihan oma rotunsa. Siellä, samoin kuin rengasliikkeissä, saa oikein hyvää palvelua, kun ymmärtää ottaa oikeanlaisen naisasiakkaan roolin. Täytyy olla vähän avuton, vähän tyhmänoloinen, miehistä auto-opastusta kaipaava, pieni flirtti ja huumori ei ole haitaksi. Iällä ei ole väliä. Ja niin kuin ulkomailla tykätään, jos osaa maan omaa kieltä, sama juttu korjaamolla: jos naisihminen kertoo ihan itse öljyä autoon lisänneensä, niin palvelu paranee. Rooli päälle vain.

Esitin asiani oikealla asenteella haalarimiehelle, joka oitis jätti omat hommansa ja lähti oitis kurkkaamaan konepellin alle. Voi ihmettä! Mies kun tökkäsi mittatikun pohjaan niin jo vain näkyi mitassa jälki: öljyä oli runsain mitoin. Ihmettelin, että miten minä en ollut saanut siihen tikkuun mitään jälkeä. Olin tökkinyt sitä ihan väärään paikkaan. Mies näytti taskulampulla että siellä kolossa on sellainen pieni putki, mihin sen tikun pitää osua. Jos ei osu siihen putkeen, ei tule tulosta! Voi ihmettä! Minä olin sitä ihan summamutikassa tökkinyt. Ei ihme ettei onnistunut.

Lopuksi kysyin haalarimieheltä, että mikä tätä autoa oikein vaivaa? Jäähdytinneste  oli loppu ja samoin moottoriöljy. Onko sille tullut vaihdevuodet vai mikä, kun kaikki elinnesteet yhtäkkiä yhtäaikaa loppuvat?

”No sitä nyt on autoissakin- kaikenlaista…” mies mumisi ja painui takaisin pajalleen partaa hieroen ja onnellisena siitä, että sai avutonta naisihmistä auttaa.

 

#iagree

Tänään Helsingin Sanomissa oli fiksu mielipidekirjoitus Erkki Lyytikäiseltä, Espoosta: ”Huippu-urheilua ei ole syytä tukea”. Olen samaa mieltä.

Huippu-urheilu on kaupallista toimintaa ja sellaiseksi jääköön. Se voi toimia sponsori-, televisiointi- ym.varoin. Urheilurahat pitäisi käyttää kansan liikkunnan tukemiseen, erityisesti nuorten, vanhusten ja pitkäaikaissairaiden liikunnan edistämiseen.

Erkki Laatikainen kirjoittaa ”Huippu-urheilua ei tarvita edes kansakunnan kasvojen kohotukseen. Se aika on onnellisesti ohitettu”. Amen. Näin on. Huippu-urheilu kansantunnon kohottajana edistää vääränlaista nationalismia.

Huippu-urheilu ei ole terveellistä eikä aina eettisesti hyväksyttävää. Siihen liittyy paljon lääkkeiden väärinkäyttöä, dopingia ja vilunkipeliä. Se ei edistä kansalaisten liikkumista, päin vastoin passivoi heidät sohvan pohjalle katsojan rooliin. Sankarimyytillä saadaan toki uusia lapsia lajin pariin. Mutta huippu-urheiluun tähtäävä harrastustoiminta ei ole edes lapsen kehitykselle hyväksi. Liikuntaa tulisi harrastaa lapsena monipuolisesti.

Huippu-urheilun tukeminen on ok, jos valtakunnan rahakirstu on ääriään myöten täynnä, mutta näin ei taida olla. Tästä kohdasta voidaan säästää ja/tai ohjata rahat urheilun harrastustoimintaan, mikä edistää kansalaisten hyvinvointia ja terveyttä.

Hyvä, Erkki, kun otit tämän asian esille! Kuka sitten oletkin.

Ihmerasva ja oikea pissis

Niin hauskan keskustelun keskustelun kävin tänään että haluan sen kanssanne jakaa ja taidan samalla palata tauolta, tai ainakin pitää taukoa tauosta.

Vuoden vaihduttua – tai oikeastaan jo heti joulun jälkeen – aloitin kauneudenhoidon ja kuntoilun ryhtiliikkeen. Huomaamatta oli ollut kahden kuukauden tauko liikunnassa. Lenkkeily ja kuntosalihommat tökkäsivät lokakuun lopulla iskeneeseen flunssaan. Sen jälkeen on ollut monenlaista pientä harmia, kuntoilu jäi.

Nyt olen aloittanut entistä puuhakkaampana lenkkeilyn, sauvakävelyn, kuntosalin sekä ylipäätään omasta kauneusta ja hyvinvoinnista huolehtimisen. Siinä sitä puuhaa riittääkin! Hammaslangat on palautettu takaisin iltarutiineihin ja ihmesmootie aamuhin.

On se kyllä ihan epäreilua suorastaan. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän aikaa ja rahaa menee kaikenlaiseen kehon huoltotoimintaan että näyttäisi edes jotenkuten siedettävältä.

Ennen en tajunnut, mitä heleyttävillä ihonhoitotuotteilla tarkoitettiin. Ei sillä ollut mitään merkitystä. Iho oli heleä itsestään. Jossakin välissä se on muuttunut harmaaksi, en tiedä missä.

Piirongin laatikossa on hauska kortti, siinä on kuva rouvasta ja teksti: ”Vuodet ovat kohdelleet minua hyvin, mutta viikonloput ovat tehneet tehtävänsä”. Siltä tuntuu.

Tänään olimme miehen kanssa asioilla kaupungilla. Kysyin, olisiko ok jos kävelisimme erään kauppakeskuksen läpi, haluaisin käydä ostamassa sellaista ihmeainetta että kuukauden päästä näytän 36-vuotiaalta.

Mies vastasi: ”Mennään vaan, mutta mitä varten et käytä sitä tuotetta pidempään. Käytä ihmeessä niin kauan että näytät 18-vuotiaalta.”

Nauroin niin että ei meinannut tulla loppua. Mies katseli käkätystä ja sanoi. ”Eikö olekin kivaa, että meillä on vielä kivaa.”

Vastasin: ”Onhan se. Vielä kivempaa olisi jos ei olisi nyt pissat housussa.”