Elämän parasta aikaa

Pakko ”tunnustaa” .

Elän nyt, 51-vuotiaana, elämäni onnellisinta aikaa, kenties. Voihan sitä olla vielä parempaakin nurkan takana, mutta tällä hetkellä tämä tuntuu ihmiselon kliimaksilta.

Monta syytä.

Ei ole natiaisia vaivoina. Lapset ovat ihania, mutta myös aikamoisia energiasyöppöjä. Ajatuskin uuvuttaa. Ei saa nukkua milloin haluaa, ei saa lukea lehteä, syödä, ei saa mitään rauhassa. Koko ajan on tilanne päällä. Jos ei muuta niin täitä päiväkodissa.

Ei ole myöskään omia vanhempia vaivoina. Vanhuksissa, varsinkin sairaissa vanhuksissa, on sama huono puoli kuin lapsissa: ei saa syödä rauhassa, ei saa nukkua rauhassa, ei saa mitään rauhassa.

Ja aina tilanne päällä. Vanhuksissa on vielä se huono puoli, että kehitys ei kehity. Lapsissa on toivo siitä, että huomenna on tämä on ohi ja toisin, paremmin. Vanhusten kanssa elämä on taantumaa, huomenna vielä pahemmin kuin tänään. Siinä on vaikea pitää spirittiä yllä. Seen that, been there.

Ja lopulta, sekä vanhusten että lasten kanssa, jäljelle jää pelkkä syyllisyys. Teinkö oikein? Aiheutinko enemmän haittaa kuin hyötyä? Meninkö tämä nyt niin kuin strömsöössä, ei tainnut, tuskin, kaikkeni annoin ja yritin ja itseni väsytin. Melkein avioeron aiheutin, kun asialla omistauduin. Velvollisuudelle. Saakeli. Kuka sen velvollisuuden harteilleni asetti? Ihan minä itse sen tein. Nyt nyt tuli tähän semmoisena ryöpsäyksenä, ihan semmoisena sivujuonena, onnellisuudesta piti puhua, sorry.

Kolmas onnellisuuden syy: Oma lapsi on jo nuori, kohta aikuinen. Hänen kanssaan voi keskustella. Se on ihanaa! Eräänä iltana katsottiin yhdessä elokuva. Se on harvinaista. Kohta 15-v:n suurinta hupia ei ole katsoa yhdessä äidin kanssa elokuvaa, mutta ehkä kerran kesässä. Sitä paitsi, nykynuoren elämässä elokuva on formaattina extreme maraton, eihän ne leffoja katso, jotakin viiden sekunnin tubetuksia.

Elokuvan jälkeen keskustelimme siitä. Poika teki elokuvan käsikirjoituksesta oivaltavan huomion, jota itse en ollut ollenkaan älynnyt. Olin ihan hoomoilasena. Muna oli kanaa viisaampi. Kohta se on sitä aina. Kohta minä kysyn siltä neuvoja. Se on  jo minua pidempi. (Tarkoituksella laitoin se, en hän. En tiedä, miksi? Freudit voi analysoida.)

Se on ihanaa ja tekee minut onnelliseksi, että poika on minua pidempi! Se konkretisoi äsken kuvaamani.

Tuntuu hyvältä, kun poika muistaa joka kerta syötyään kiittää ruuasta. Aamulla toivottaa hyväthuomenet ja illalla hyvätyöt. Ja pesee hampaansa aamuinilloin. Ai että mä olen onnellinen! Laitoin tahallani mä: freudit voi halutessaan analysoida senkin,  jos tahtovat.

Neljäs syy: Oma minäkuva ja itsetunto on kunnossa. Tiedän, mitä osaan, mitä en, missä olen hyvä, missä en.

Vaikka on minulla vielä luuloja itsestäni: luulen osaavani pystyttää puutarhavajan, tehdä sille perustukset. Mutta olen itsensi suhteen toiveikas!

Tiedän, mistä pidän, mistä en. Minun ei tarvitse, enkä varsinkaan halua miellyttää ketään. Muuta kuin itseäni. Se on ihanaa. Tajuan, että miellyttämällä itseäni olen parhaimmillani ja miellytän myös muita. Minun ei tarvitse todistaa itsestäni mitään. Minussa ei ole mitään todistusaineistoa, hah!

Hyvällä tavalla koen että tämä oli tässä: enää en ehdi opiskella aivokirurgiksi, perustaa orpokotia, synnyttää suurperhettä. Tosin en mistään noista koskaan haaveillutkaan, paitsi suurperheestä. Minulla on yhä suurperhegeeni. Sen takia, kun teen ruokaa, sitä tulee aina hirveän paljon.

Tiedän, mikä tekee minut onnelliseksi ja mitä tarvitsen, ja se kaikki mitä tarvitsen on käteni ulottuvilla. Minun ei tarvitse lähteä etsimään onneani kaukaa.

Ne eivät ole isoja asioita. Tarvitsen hääräilyä luonnossa, mahdollisimman vähän kaupunkia ja ihmisvilinää, tarvitsen nikkarointia, omatekoista taidetta, kirjoittamista, tarvitsen yksinoloa, mutta tarvitsen välillä myös ystävien seuraa, erityisesti tarvitsen omaa perhettä: miestä, poikaa ja kissaa. Salaattia. Skumppaa. Hesarin ja aamukahvin vuoteeseen. Kynsiharjaa. Pellavaa. Silkkiä. Hunajaa. Puita. Kuuta ja tähtiä. Vihreää. Värejä ylipäätään. Mustaa en halua enää ikinä. Paitsi tänään ostin kyllä mustaa kattohuopaa Esko2-varastorakennukseen, jonka perustukset olen itse tehnyt, koska minulla on suuret luulot itsestäni ja osaamisestani.

I’m a very happy person. Tänään minulla on kaikki. Kirjoitan tätä porstuassa, ulkona ropisee sade. Ikkunasta näen vihreää, puita ja taivasta. Pöydällä on skumppa. Olen yksin, mutta tiedän että huomenna olen taas perheeni luona. Kirjoitan, ja päälläni on mukavat vaatteet ja jalassa villasukat. Jääkaapissa odottaa salaatti.

Mitä muuta voisi ihminen toivoa!

Tässä on kaikki. Kaikki syyt olla onnellinen. Ja minä olen.