Parisuhdeilta

Satuin työvuoroon, kun illan ohjelmassa oli parisuhdeterapeutin vetämä iltatilaisuus. Änkeydyin mukaan pöydän ääreen. Paikalla oli neljä pariskuntaa ja saman verran meitä puolikkaita.

Meidät vihki aikoinaan parisuhdeterapiaan erikoistunut pappi. Se oli ihan sattumaa, ja papin terapeutin roolista emme olleet tietoisia vasta kun vuosia myöhemmin näimme vihkipapin eläkkeellejäämishaastattelun. Mutta muistan naimisiin mentäessä ihmetelleeni vihkikeskustelun perusteellisuutta. Todellakin keskusteltiin rakkaudesta, avioliitosta ja parisuhteesta. Ainakin reilu tunti siinä meni. Keskustelusta jäi hyvä mieli.

Vaikka suurempia kolhuja ei ole yhteiselle tiellemme tullutkaan, tai ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat ajaneet meidät eron partaalle, olen aina ollut sitä mieltä, että visiitti esimerkiksi seitsemän vuoden välein parisuhdeterapeutille voisi olla hyväksi. Sitä ei kuitenkaan olla tehty, omin avuin on pärjätty. Ehkä mies on vähän enemmän sellainen ”minä en lähde sukkasillani omista tunteista ventovieraalle puhumaan” -ihmistyyppi. Muistaakseni kerran ehdotin asiaa. Se oli ennen lapsen syntymää. Ehdotin että käytäisiin juttelemassa, tulossa on iso elämänmuutos. Ei menty.

Jos miettii menneitä vuosia, kohta ollaan oltu naimisissa 25 vuotta, niin kyllä hankalimmat kohdat ovat olleet lapsettomuus, lapsen kohtaamat vaikeudet hänen omassa kehityksessään ja koulussa sekä omien vanhempien sairastamiset ja kuolemat. Vaikeudet voivat etäännyttää tai tuoda lähemmäksi. Joskus kun kuulee avioeroista, jotka ovat tapahtuneet jomman kumman aviopuolison menetettyä äitinsä / isänsä, niin tuntuu pahalta. Ei saisi erota silloin kun elämässä on muutenkin vaikeaa. Silloin pitäisi osata laittaa oma parisuhde ”jäihin”, antaa tilaa, ymmärrystä ja tukea toiselle. Tuntuu julmalta, että sellaisena hetkenä toinen jättää. Ei mene silloin ”bridge over the troubled water”.

Pari postausta sitten kirjoitin siitä että en halua kehittyä harrastuksissa, ihmisenä kuitenkin haluan kehittyä. Mielestäni se on jopa ihmiselämän perimmäinen tarkoitus: miten meistä voi tulla ja kehittyä parhaita mahdollisia versioita itsestämme. Se on elämän mittainen tehtävä ja petrattavaa on koko ajan.

Eilisiltainen parisuhdeterapeutti-ilta oli juuri tällainen itsensäkehittämistilaisuus. Ehkäpä parisuhde on ylipäätään itsensä kehittämistä, koska toista me emme voi muuttaa, ainoastaan itsemme. On hyvä havahtua tarkastelemaan omia toimintamalleja. Mutta ei myöskään itseään syyttäen ja arvostellen! Ei siitä ole mitään hyötyä. Enemmänkin ihmetellen. Ai näin minä toimin, puhun ja ajatellen. Mistähän se voisi johtua? Onpa mielenkiintoista. Katsella ja kuullostella itseään luupin alla kuin koe-eläintä, neutraalisti havannoiden.

Parisuhdeterapeutti kertoi siitä, kuinka me olemme kaiken kokemamme kerrostumia. Kaikki mitä olemme kohdanneet, minkälaista rakkautta, hyväksyntää ja huomiota lapsena ja myöhemmin saaneet, ovat tehneet meistä sen mitä olemme.

Esimerkiksi paikka sisarusparvessa. Olen itse lapsuuden perheeni ainoa tyttö ja vielä kuopus. Minulla on iso ikäero vanhempiin sisaruksiini. Vanhempani olivat jo melko iäkkäitä minut saadessaan. He eivät enää oikein jaksaneet. Niinpä sain kasvaa huolettomasti ja hemmmotellusti. Eipä ihme, että olen löytänyt puolisokseni itseäni vanhemman esikoisen. Olen saanut jatkaa huolettoman ja hemmotellun kuopuksen elämää myös aikuisena omassa avioliitossani.

Parisuhdeterapeutti sanoi, että kummankin osapuolen avioliitossa on tärkeää saada olla joskus apua tarvitseva ja heikko lapsi. Liian jumiutuneet roolit liitossa tukahduttavat ja aiheuttavat ristiriitoja. Ja että miten tärkeää on puhua toista kunnioittavasti ja arvostavasti.

Tästä tuli mieleeni eräs ystäväni, joka on mestari puhumaan kauniisti. ”Haluaisitko viedä roskat?” hän pyytää miestään ja mies vie. Kokeilin kerran kotona tätä taktiikkaa. Oma mieheni katsoi hämmentyneenä ja vastasi: ”En halua. Mutta voin minä ne silti viedä.” Ehkä kaikkea ei voi copypastata suoraan omaan avioliittoon. Pitää keksiä tavat,  jotka sopivat omaan tyyliin.

Joskus kuulee julkisella paikalla, kuinka rumasti ihmiset toisilleen puhuvat. Toissa iltana tapahtui juuri näin. Olimme ompeluseuraystävän kanssa visiitillä Tallinnassa. Paluumatkalla laivalla esiintyi Markku Aro. On muuten hieno ääni ja hyvä esiintyjä! Parkkeeroimme itsemme ravintolapöytään ja tilasimme skumpat eteen. Ravintolasali oli tietenkin tupaten täynnä ja samaan pöytään änkesi vanhempi pariskunta, jonka mies pika-analyysin perusteella oli kiltti nössykkä ja vaimo ihmishirviö. Mies siemaili tuoppiaan, kun vaimo vieressä sähisi ”helevetin juoppo” ja muita kauheuksia. Loimme ystäväni kanssa erittäin pahuksuvat katseet tähän muijaan ja hän häippäsikin siitä sitten takavasempaan, mies jäi pöytään istumaan. Mies kommentoi vaimoaan ”siiriangerkoskena”. Toivotimme tsemppiä ja hyvää jatkoa ja taisimme vielä sanoa, että kaikkea pidä suvaita. Kävi sääliksi miestä. Varmaan tuli turpaan kotona siiriangerkoskelta.

Parisuhdeillat jatkuvat työpaikalla. Aion osallistua seuraaviinkin istuntoihin ja tehdä uusia oivalluksia itsestäni ja parisuhteestamme. Tulla taas hitusen paremmaksi versioksi omasta itsestäni.

 

Kampaajalla

Kävin kampaajalla. Minulla on paljon huonoja kokemuksia kampaamoista. Vika on vissiin omassa päässä. Hiukset ovat hankalat laitettavat. Niissä on luonnonkiharaa ja paljon pyörteitä. Tahtovat mennä minne haluavat, eivät välttämättä sinne minne niiden haluaisi mennä. Moni silti yrittää.

Kerran tulin kampaajalta päässäni sellainen barbin peruukkia muistuttava kypärä. Näitä hiuksia ei kannata yrittää föönata muotoon. Yleensä kastelen hiukset heti, kun pääsen takaisin kotiin. Ja kotimatkalla itkeä tuhrustan.

Myöskin sellaisen kummallisuuden olen havainnut, että kampaaja saattaa ykskaks unohtaa, miten on aiemmin leikannut hiukset. Joten jos pyytää ja odottaa samanlaista kuin edellisellä, onnistuneella kerralla, lopputulos voi olla täysin toinen.

Mutta mikä ihanuus, jo vuoden verran olen saanut käydä kampaajalla ilman epäonnistumisen pelkoa. Olen vihdoin viimein onnistunut löytämään kampaajan, joka ymmärtää hiusteni päälle ja osaa käsitellä niitä. Hän leikkaa hiukseni aina samalla tavalla ja niin että ne saavat taipuilla juuri sinne minne haluavat. Minun ei tarvitse enää pelätä kampaajalle menoa, eikä kastella hiuksia jälkeen päin kotona, saati itkeä. Niinpä voin rauhoittua kampaajalla ja lukea naistenlehtiä. Se onkin ihan parasta. Olen jonkinmoinen naistenlehtiaddikti.

Lehdessä (Kotivinkki) oli kiva juttu naisista, jotka käyttävät vähän rahaa vaatteisiin. Erityisesti eräs nainen ja hänen mielipiteensä jäivät mieleen, tekivät vaikutuksen. Hänen ajatuksensa tuntuivat raikkailta. Nainen sanoi, että hän ei halua ilmentää itseään vaatteilla. Hänellä on vaatteita, koska alasti ei voi olla. Kaikki vaatteet mahtuvat yhdelle hyllylle. Nainen kertoi että oli löytänyt oman tyylinsä. Hän suosii a-linjaisia mekkoja ja kietaisuyläosia. Hänellä oli yhdet farkut ja viidet kengät. Jonkun mekkonsa nainen oli paikannut teipillä, kun pojan jalka oli mennyt sen läpi (naisella oli kolme pientä lasta).

Ihailen tätä sangen prakmaattista suhtautumista vaatteisiin. On vain vaatteet, mitä tarvitsee. Nainen selkeästi tiedostaa, mitä tarvitsee, mikä hänelle sopii ja osaa ostaa sellaisia vaatteita. Mitään ylimääräistä tai turhaa ei ole.

Lehtiartikkelin nainen ostaa mekkonsa ja vaatteensa kirppareilta. Ainoastaan alusvaatteet ja sukat hän ostaa uusina. Käytetyistä vaatteita voi varma että ne kestävät. Hän ei osta edes kirpparilta vaatetta, missä on vielä alkuperäinen hintalappu paikoillaan, ja mistä ei siksi voi tietää, onko se käytössä kestävä.

Kävin myös katsastamassa auton. Sielläkin luin naistenlehteä odotellessa. Siinä lehdessä taas oli juttu toisenlaisesta naisesta: hänellä oli sata takkia! Pakko tunnustaa, että ilahduin myös tästä. Johtuu siitä että minulla on aika monta takkia, ja perhe siitä vähän vinoilee. Eihän minulla ole paljon yhtään jos vertaa sataan takkiin!

Perustelen takkitarvettani sillä, että Suomessa ja varsinkin Etelä-Suomessa säät ovat ihan mitä sattuu. Joka säähän tarvitsee vähän omanlaisensa takin. Ja silläkin on väliä mitä takin alla on. Jos on hame, tarvitsee vähän erilaisen takin kuin housujen kanssa.

Sitä kyllä ihmettelen, mihin sata takkia mahtuu? Nehän vaativat jo oman huoneen. Ja muistaako edes kaikkia takkejaan, jos niitä on noin monta?

Asiasta kukkaruukkuun: hirveä homeenhaju täällä kotona. Vesivahinkorempparyhmä oli tänään purkamassa lattiaa. Kuskasivat kosteat sahanpurut pois. Betoninen alapohja on myös märkä. Huomenna projekti jatkuu. Saa nähdä, minkälainen reikä siihen oikein kaivetaan. Ehdotin että josko siihen rakennettaisiin meille uima-allas? On jo valmiiksi monttu ja vettä.

 

Mrs Middleage pop up shop

 

 

 

 

Kaksi vesivahinkoa yhtä aikaa

Mitä tähän nyt sanoisi? Itkettäisi, jos ei naurattaisi. Meillä on kaksi vesivahinkoa yhtä aikaa. Samalla oven avauksella, kun ensimmäinen vesivahinkokorjausryhmä sai hommansa tehtyä ja lähti pois, sisään astui toinen porukka käymään käsiksi toiseen vesivahinkoon.

Ensimmäinen aiheutui yläkerran naapurin pesukoneen irronneesta poistoputkesta, joka lorotteli vedet meidän eteiseen ja keittiöön. Ongelma havaittiin kesäkuun alussa. Purku ja kuivaus veivät pari kuukautta, rakennestyöt siihen päälle. Useampi viikko syötiin eineksiä ja ravintolaruokaa, käytössä oli kahvinkeitin, leivänpaahdin ja mikroaaltouuni. Kylläpä oli ihanaa, kun keittiö saatiin taas käyttöön  ja sai keittää perunoita ensi kerran pitkästä aikaa!

Samoihin aikoihin, kun eteisen ja keittiön korjaus alkoi olla loppuvaiheissaan, ihmettelin imuroidessani pojan huonetta, miksi seinänvierustalla oli betonikökkäreitä. Unohdin koko jutun, kunnes poika otti asian puheeksi. Seinän vierustalla oli taas uusia betonikökkäreitä. Ja maalit rupsahtaneet. Paljastui että koko seinä ikkunan alta oli märkä. Viime perjantain ”kaivauksissa” selvisi että myös lattia ja siellä olevat sahanpurueristeet ovat märkiä noin metrin matkalta ikkunaseinältä.

Nähtävästi taloyhtiön rännissä on jotakin ongelmaa. Se sijaitsee juuri pojan huoneen nurkalla. Sadevedet ovat tainneet lorottaa pojan makuuhuoneen alle. Maanantaina purkutyöt jatkuvat. Poika on nyt muutettu pois huoneesta. Onneksi miehen työhuone oli helposti otettavissa käyttöön pojalle.

Eikä tässä edes vielä kaikki. Myös mökillä on kosteusongelmaa, sielläkin kaksin kappalein. Saunassa on rakenteellinen vika ja siksi suihkun kohdalta alahirsi kostunut. Samoin itse mökin yhdeltä kulmalta on alahirsi vaurioitunut. Nyt sinnekin on buukattu rakennusmies korjaushommiin. Nämä eivät sentään tulleet yllätyksinä, olivat olleet tiedossa jo jonkin aikaa.

Nyt tässä vain odottelen, mitä seuraavaksi? Alkaako omassa latvassa lahota.

Toisaalta voi olla jo vähän huojentunut, ei voi mitenkään olla mahdollista noin tilastotieteellisesti, että vielä uusia ongelmia ilmaantuisi. Kyllä tässä riittää vesivahinkoa loppuelämäksi.

 

 

Vaihdevuodet tuo kilon/vuosi

Eilen iltauutisissa kerrottiin uudesta tutkimuksesta, missä tutkittiin vaihdevuosien vaikutusta naisten terveyteen ja kuntoon. Tutkimuksen mukaan lihasmassa pienenee ja aineenvaihdunta heikkenee. Siinähän ei ole mitään uutta.

Mutta seuraukset!  Jokainen vuosi tuo vaihdevuosi-ikäiselle yhden kilon lisää ellei vähennä syömistä tai lisää liikuntaa. Eli pysyäkseen nykytilassa pitäisi liikkua joka vuosi enemmän tai syödä vähemmän, muuten väistämättä lihoo. Epäreilua!

Olenkin kyllä tämän huomannut omassa kropassa. Ruokailutottumuksissa ja liikunnan määrässä ei ole tapahtunut muutoksia, joten järjellä ajateltuna pitäisi olla samoissa mitoissa, mutta silti on tullut möykky. Tosin viime talvena lukuisat kortisonikuurit lienevät osaltaan vaikuttaneet tilanteeseen. Kortisonilääkitys lihottaa. Onneksi nyt ihottuma on saatu aisoihin, enkä ole enää kesäkuun jälkeen joutunut syömään kortisonia.

Möykky alkoi ilmaantua jo pari vuotta sitten. Poika siitä ensi kerran huomautti. Lasten  ja humalaisten suustahan totuus kuullaan. Ja toden totta, möykkyhän se siinä. Möykky kasvaa, ja kasvu jatkuu mikäli tutkimustuloksia ja uutisia on uskominen. Joko pitää sittenkin lisätä kierroksia juoksulenkillä tai syödä vähemmän.

Taidan kallistua jälkimäiselle kannalle. Olen huomannut myös muutoksia nälän tunteessa ja ruuansulatuksessa. Tuntuu että nälkä on harvemmin, voin olla syömättä pidempään kuin ennen. Minulle tulee yleensä kova nälkä aamupäivällä 11 ja 12 välillä. Silloin pitää saada ruokaa. Aamulla heti herättyäni minulla ei ole nälkä, eikä myöskään illalla. Minulle sopii huonosti myöhäiset päivälliset. Ehkä omaa luontaista ruuansulatusrytmiä pitää kunnioittaa. Ja ettei syö tavan vuoksi, syö kun on ruuan tarve. Tulee raskas ja kurja olo, jos vatsa ei toimi ja ruuansulatus tökkii. Niin käy usein matkoilla tai tilanteissa, missä ei voi pitää yllä omia ruokailutottumuksiaan. Vatsan tukkoiseen oloon minulla on vippaskonsti. Juon illalla vesilasillisen, johon olen sekoittanut teelusikallisen ruokasoodaa.

Ehkä pitää myös tarkemmin kiinnittää huomiota kasvisten määrään lautasella. Täyttää lautasen ensin puoliksi kasviksilla ja sitten ottaa siihen muuta mitä mahtaa.

Tai sitten on vielä se mahdollisuus, että ei välitä!

 

 

 

 

Olipa viikko!

Olipa aktiivinen ja inspiroiva viikko! Enpä ole moista kokenut aikoihin. Tuntuu kuin viime viikkoon olisi mystisesti latautunut kaikki mahdollinen ja liten till.  Oli osallistumista Design Week’lle, Terho-kodin tunteikas konsertti, uusia harrastuksia, uusia ihmisiä & paikkoja, ja pitkäaikaisen haaveen toteutuminen.

NIA-tanssitunnit, jotka mies arveli olevan Naurettavaa Ihmisten Aliarviointia, ei ollut ollenkaan sitä. Jos tanssia jotenkin yrittäisi kuvata, sanoisin että, jos hipit keksivät aerobicin, se olisi NIAa. Kummallista musiikkia, outoja liikeratoja, mutta hauskaa, rankkaa ja rentouttavaa yhtä aikaa. Uskon että pysyy omassa ohjelmistossa ainakin tämän talven.

Viikolle osui myös Valamo Opiston kipsityökurssi. Kipsi on tullut tutuksi ainoastaan tunnetilana. Joskus on mennyt kipsiin jännittävässä tilanteessa. Mutta taidemuotona ja materiaalina kipsi oli uusi tuttavuus. 

Matkustin Heinävedelle bussilla. Sekin oli uusi kokemus. En ole ennen matkustanut pitkänmatkanbussilla. Olipa rentouttavaa! Perille saapui levänneenä, matka sujui mukavasti kutoen, lukien ja radiota kännykästä kuunnellen. Ja tietenkin; eväitä syöden. Ne olikin syöty pääpiirteittäin ennen Mäntsälää.

Kurssi oli hyvin toteutettu. Osallistujia oli vain kuusi ja saimme hyvin yksilöllistä opastusta. Tekemään pääsi heti. Myöskin aikataulut olivat kivan joustavat. Työtilaan sai jäädä työstämään omia tekeleitään varsinaisten työtuntien jälkeen.

Luostarialue sopii hyvin kurssien pitopaikaksi. Siistit ja asialliset majoitustilat, kaunis ja rauhallinen miljöö, ruokaa enemmän kuin tarpeeksi, ulkoilureitti ja luonto lähellä. Tosin uuden oppiminen ja keskittyminen veivät sen verran voimia, että tuskailimme kaikki olevamme rättiväsyneitä päivän päätteeksi. Itsellänikin oli monenmoista viihdykettä mukana siltä varalta että luppoaikaa jäisi. Oli kirja, läppäri ja kudin, mutta jaksoin ainoastaan katsoa puhelimesta salapoliisisarjoja illan päätteeksi ennen nukahtamista.

Lauantaiaamuna heräsin ennen kello kuutta ja lähdin Valamon kirkkoon aamuseremoniaan. En ole ennen osallistunut ortodoksisen kirkon menoihin, joten kaikki oli uutta. Ihmeteltävää riitti. Hieman oudoksuin ikonien suutelua, jatkuvaa ristinmerkin tekemistä ja kumartamista. Ehkä vaatisi enemmän perehtymistä ymmärtääkseni. Toisaalta, ehkä luterilainen jäyhä meininki vain tuntui kokemuksen perusteella enemmän omalta. Silti, arvostan ja mielelläni toistekin osallistun. Kiitos kun saan osallistua vailla osaamista ja tietoa siitä, miten pitäisi käyttäytyä. Onneksi tajusin mennä muiden mukana keskilattialle, kun munkki kulki meidän ympäri ja heilutti suitsutuspalloa (vai mikä sen nimi on?). Olisi toki ollut mielenkiintoista tietää tarkemmin, mistä oli kysymys. Mutta miksi en kysynyt? Oma vika. Ensi kerralla. Mutta koin sen niin, että meidät siunattiin suojelukseen siinä seremoniassa. 

Viikonlopun aikana sain aikaiseksi ”Hymytäti” -patsaan ja siihen muotin. Tämä patsas on pitkäaikaisen unelman toteutuminen! Patsas syntyikin yllättävän helposti. Ehkä olin niin pitkään siitä haaveillut, että se oli valmis syntymään tähän maailmaan. Lisäksi tein kattoplafondin, siitä tuli kyllä vähän rappioromanttinen…

Kurssikaverit olivat tutustumisen arvoisia. Erityisesti eräs vanhempi rouva, jolla oli myös mainostoimistotausta, tosin eri vuosikymmeneltä. Hän oli ollut ad:na 70-luvulla mainostoimisto Tauherissa. Mammalla oli nyt oma taidepiha Porvoossa, ja elämänkerta kirjoittamista vailla valmis. Ja millainen elämä! Kuulemani perusteella voi sanoa, että eletty on. Viime aikoina tämä supernainen on ostanut Nepalissa tyttöjä vapaaksi bordelleista. Tytöille on koti, koulutus ja turva järjestettynä. Tällä hetkellä hän on ostanut 154 tyttöä vapaaksi. Uskomaton, rohkea tyyppi, hatunnostonarvoinen nainen! Ihailen ja kunnioitan. Oikea oman elämänsä sankaritar. Eikä ollut ollut helppo oma elämä. Oli syöpää kahteen otteeseen, lapsen kuolema, palanut talo, mies narsisti ja toinen alkoholisti. Mutta kaikesta hän oli selvinnyt, eikä muistellut menneitä pahalla tai katkeruudella. Tuollaiseksi kun kasvaisi. Siinä on vanhenemisen benchmarkkia!

Kaiken kaikkiaan mennyt viikko opetti sen, miten tärkeää on lähteä etsimään ja toteuttamaan niitä asioita, joita pitää tärkeinä ja jotka lisäävät omaa onnellisuutta, hyvinvointia ja elämäniloa. Tekeminen ja kokeminen on tärkeää; avoimin mielin uuteen. Maailmassa on paljon hyvää – ja paljon hyviä, tutustumisen arvoisia ihmisiä.

 Go for it! Tai niin kuin vanha lastenlaulu sen sanoi: ”Jos metsään tahdot mennä nyt, niin takuulla yllätyt”. ”Metsä” synonyymina tuntemattomalle ja vähän pelottavalle.  Mene sinne. Yllätyt.

Piika vai renki?

Eipä siitä niin monta vuosikymmentä ole kun oli aivan tyypillistä, että keskiluokkaisessa kaupunkilaisperheessä oli joku hulda tai tyyne, joka hoiti kotitaloustyöt ja lapset. Nykyisin hyvä jos siivooja käy. Pääsääntöisesti vanhemmat hoitavat koko lystin oman työn ohessa. Tässä suhteessa ollaan menty oikeastaan takapakkia. Työnjako keksittiin 1800-luvulla, ajateltiin että jos jokainen keskittyy omaan hommaansa, saadaan enemmän ja parempaa. Nyt taas kaikki pitää tehdä itse. Jokainen kasvattaa omat lehtikaalinsa.

Onhan se ihan mielettömän iso voimavararesurssi, jos työssäkäyvien vanhempien kotityöt hoitaisi joku muu. Joku veisi ja hakisi lapset päiväkodista, kävisi ruokakaupassa, hommaisi uudet kurahaalarit, laittaisi ruuan, pyykkäisi. Vanhemmat saisivat keskittyä omaan työhönsä, ja tulla sitten töiden jälkeen kotiin lepäämään, keräämään voimia ja olemaan lastensa kanssa.

Tavallaan menetämme tässä nykyisessä järjestelmässä jotain. Olisiko Armi Ratia omistautunut Marimekolle, jos olisi pitänyt vielä kotityöt tehdä? Veikkaan, että sama työlle antautuminen ei olisi ollut mahdollista. Tai jos katsoo von Wrightin veljesten pikkutarkkoja eläinkuvia, olisko niitä ollut aikaa väkertää ja vieläpä niin lukuisia, jos olisi pitänyt myös pestä pyykit, imuroida ja leikata ruoho. Vaikea kuvitella Sibeliustakaan otsa kurtussa auton renkaita vaihtamassa tai lapsia päiväkotiin viemässä. Ei, kaikki valveillaoloaika oli käytettävissä taiteelle.

Me luulemme että kaiken voi saada, ja ehkä voikin, mutta kyllä siinä uuvahtaa ja suorituskyky laskee, tulee avioero ja burnout. Ei ollut burnoutia ennen. Hermoparantolassa oli kyllä vuoron perään yksi jos toinen, mutta ehkä syyt olivat muualla kuin työn rasittavuudessa.

Näitä pohdin, kun meillä on kuukauden verran pyörinyt erilaisia remppamiehiä vesivahinkokorjauksissa. Kyllä olisi tarvetta rengille! Mieluusti ottaisin sellaisen puolipäivärengin loppuvuodeksi. Keksisin sille kaikenlaista hommaa. Pitäisi maalata oven karmit, samoin suihukaapin seinät, voisi korjata olohuoneen pöydän, nikkaroida pikkupöydän, yhteen oviaukkoon voisi tehdä karmit, puuttuvat kokonaan, ehkä voisi sellaiset puupaneeliseinämätkin toteuttaa, kyllä varmasti olisi hommaa.

Ehkä olisikin hyvä idea, jos rappukäytävä palkkaisi yhteisen rengin ja piian. Jokaisella olisi käytettävissään tietty tuntimäärä / viikko. Tulisi hommat hoidettua. Tai voisiko kännykässä olla sellainen ”Puuhapete” app -sovellutus. Sieltä voisi tilata kotiin kannettuna remppamiehen tai piian täsmätehtäviin.

Takaisin vanhat hyvät ajat uusin keinoin!

Pienipalkkaiset ensin eläkkeelle

Helsingin Sanomissa oli tänään torstaina 13.9.2018 juttu lähihoitajasta, jonka palkka kahden lukioikäisen pojan yksinhuoltajana ei riitä. Jokin aika sitten luin jostakin toisaalta suomalaisesta huippukirurgista, joka ei enää eläkeiän ylitettyään saanut jatkaa ammatissaan Suomessa, joten hän leikkaa nyt potilaita Kiinassa.

”Sama kaikille” – periaate ei aina ole oikeudenmukainen. Mielestäni näin on eläkeiässä. Asiantuntija-ammatit ovat usein hyväpalkkaisia ja fyysisesti kevyitä ja niitä jaksaa tehdä pidempään. Sen sijaan pienipalkkaiset työt ovat fyysisesti kuormittavia. Silti eläkeikä on sama kaikille.

Kun tähän soppaan vielä lisää ajatuksen eläkkeen ansiosidonnaisuudesta, hahmottuu eläkepommi uudella tavalla. Yhteiskunnalle tulee kalliiksi hyväpalkkaisten eläkkeet, ei pienipalkkaiset. Yhden hyväpalkkaisen eläkkeellä maksaisi eläkkeet ehkä kymmenelle pienipalkkaiselle. Näin ollen hyväpalkkaisten pysyminen työelämässä olisi myös yhteiskunnallisesti kannattavaa. Usein hyvätuloiselle on myös keräytynyt varallisuutta pitkän palkkatyörupeaman sivuvaikutuksena, joten halutessaan hän voisi jäädä omakustanteiselle eläkkeelle jo aiemmin, mutta yhteiskunnan maksama palkka lähtisi juoksemaan vasta esim. seitsemänkymmentävuotiaana.

Tätä seikkaa puoltaa myös ammattien fyysinen rasittavuus. Pienipalkkaiset ammatit ovat usein myös niitä, joista seuraa työperäisiä rasitusvammasairauksia. Työuran loppupuolella lisääntyy työstä poissaolot sairauksien takia. Ja on varmasti myös kaikkien etu että lähihoitaja on voimissaan potilaita hoitaessaan ja siivooja jaksaa tehdä työnsä hyvin.

Siispä: korkeapalkkaiset asiantuntija-ammatteja harjoittavat eläkkeelle 70-vuotiaina, pienipalkkaiset kuusikymppisinä ja keskituloiset 65-vuotiaina.

Tämä lisäisi myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tunnetta. Raskasta, pienipalkkaista työtä tehnyt saisi työuran loppupuolella tällä tavoin kiitoksen ja arvostuksen osoituksen yhteiskunnan taholta.

Kirjoitin asiasta mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin. En tiedä, julkaistaanko. Mutta tässä tämä. Toivottavasti joku poliittinen puolue ottaa asian ajaakseen. Lupaan äänestää.

Asiakasomistajailme

En todellakaan ole fotogeneettinen ihminen. Eli siis sellainen, joka näyttää kuvissa aina hyvältä. En näytä koskaan hyvältä. Tai no, jotkut lapsena otetut kuvat ovat onnistuneet, niissä olen osannut keikistellä luontevasti.

Kateeksi käy näitä digisukupolven ihmisiä, jotka ovat oppineet mutristamaan huulensa, kallistamaan päänsä ja pyllistämään niin että hyvältä näyttää, aina. Ja toisin kuin normaalit ihmiset, joihin kamera aina lisää kymmenen kiloa, diginatiivit laihtuvat kuvissa saman verran.

Huvittavinta minusta otetuissa kuvissa on ilmeeni. Olen ristinyt sen asiakasomistajailmeeksi. Sellainen omahyväinen virnistys. Leuka ylhäällä. OMG.

Tästä tuli taas todistusaineistoa pari viikkoa sitten ”kihlajaismatkalta” Pariisista. Kävimme samassa kirkossa, missä aikoinaan menimme kihloihin, ja pyysimme jotakin ohikulkijaa ottamaan meistä kuvan. Tarkoitus oli ottaa samanlainen kuva kuin aikoinaan, samassa paikassa. Tuntematon otti meistä kuvasarjan, joka on paljonpuhuva: asiakasomistajailmeeni paheenee kuva kuvalta. Leuka nousee yhä ylemmäs ja virnistys syvenee. Olen kuin joku tosielämän mrs Hyacinth!

Toinen samanmoinen on perhepotretti pojan rippipäivältä viime keväältä. Sekin on varsin paljonpuhuva. Siinä kuvassa asiakasomistajailmeeseen yhdistyy kehonkieli. Olen kuin joku ihmiskääpä, takertunut kaksi käsin poikani kylkeen. Voi hyvät hyssykät! Kuva huutaa keski-ikäisen äidin tuskaa: älä mene, älä kasva, ole vielä vähän aikaa lapsi mulle! Vaikea siitä on minua retusoida toiseen asentoon ja ilmeeseen. Asiakasomistajaäippä.

Onko kehitys hyvästä vai pahasta?

Sanoisin että pahasta. Tähän lopputulokseen tulin asiaa itsekseni juoksulenkillä miettiessäni. Mikä tietenkään ei välttämättä johda perusteltuun ja oikeaan vastaukseen, jokainen miettiköön tykönänsä oman mielipiteensä.

Asia tuli mieleen nimenomaan juoksulenkillä, koska olen urheillessa törmännyt tähän jatkuvan kehittymisen ongelmaan. Meitä vaaditaan kehittymään urheilusuorituksessa tai vaadimme sitä itse itseltämme. Jos aluksi laitan tavoitteeksi juosta kolme kierrosta puiston ympäri ja kuukauden kuluttua se alkaa tuntua helpolta, nostan tavoitetta viiteen. Niin ei voi kuitenkaan jatkaa loputtomiin. Muuten käy niin että homma alkaa maistua puulta, rupeaa tökkimään – ja lopulta lopettaa.

Minulle on käynyt näin monta kertaa. Lopetin astanga-joogan aikoinaan, koska aina tuli uusia liikkeitä, entistä vaikeampia ja lopulta minusta tuntui siltä, että menen rikki, jos jatkan. Ajattelin, että en halua taipua enää seuraavaan asanaan. Tietenkin fiksua olisi ollut jäädä saavuttamaansa tasoon ja jatkaa harrastusta. Sen sijaan lopetin.

Sama kehittymisen odotus, joko itse itsellemme asettama tai ulkoa tuleva, on yleensä sanomattomana läsnä kaikessa harrastustoiminnassa. Odotamme kehittyvämme öljyvärimaalauksessa, kudonnassa, soittotaidossa, missä vain tekemisessämme. Mutta käykö siinä lopulta niin että harrastus loppuu, koska emme jaksa enää kehittyä tai koemme että omilla taidoillamme ei ole mahdollista enää kehittyä, korkein henkilökohtainen taso on saavutettu, limitti tullut vastaan. Toiset menee edelle, minä jään tähän.

Nyt aion parantaa tapani tässä suhteessa. En aio kehittyä lenkkeilijänä.  Aion juosta jatkossakin vain kolme kierrosta. Ihan kiva jos se joskus tuntuu sujuvan liiankin helposti ja kierrosmäärää tai nopeutta tekisi mieli nostaa. En nosta. Pysyn tässä.

Tämä viikko on muutenkin uusien harrastusten aloitusviikko. Torstaina alkaa NIA-tanssitunti. Outo nimi, miehen mielestä se ei voi tarkoittaa muuta kuin Naurettavaa Ihmisten Aliarviointia . Youtubesta olen katsonut, mitä ehkä odotettavissa. Mutta minun kohdallani varmasti vaikeuksia. En ole tanssillinen ihminen ollenkaan. Mutta sen päätän harrastuksen tässä vaiheessa, että en aio kehittyä. Olen tyytyväinen siihen tekemisen tasoon, mikä on – ja nautin.

Viikonloppuna on edessä kipsivalukurssi. Sekin on jotakin ihan uutta. En ole eläissäni kipsiin koskenut. En aio siinäkään kehittyä.

Onpa mukava tunne. Ei tarvitse ylittää itseään. Riittää kun on ja tekee, osallistuu. Tekee parhaansa, mutta ei enempää. Sillä taidolla ja osaamisella mitä on. Se riittää.

Taivastelua

Olin eilen Terho-kodin toiminnan tukemiseksi järjestetyssä konsertissa Finlandia-talolla. Sain ykskaks idean lähteä konserttiin ja onneksi lippuja oli vielä jäljellä, viisi kappaletta! Sain paikan nippanappa. Konsertti tulee muuten televisiosta, ensi sunnuntaina klo 14, TV 1. Kannattaa katsoa – ja varsinkin kuunnella. Hienoja biisejä, huippuesiintyjiä: Olavi Uusivirta, Pepe Wilberg, Yona, Laura Närhi ja tietenkin Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani. Siksihän minä sinne oikeastaan meninkin. Olen ollut monta kertaa bändin keikoilla ja tykkään kovasti. Lisäksi tiesin että he esittävät Pelko pois -biisin, joka on minun suosikkini, eikä valitettavasti kuulu heidän ohjelmistoonsa joka keikalla. Tämän konsertin nimi oli Pelko pois, joten osasin odottaa, että kappale soitettaisiin.

Sokerina pohjalla esiintyi Timo Kiiskinen kappaleellaan ”Valon voimalla”. En ollut koskaan miehestä kuullutkaan, saati biisistä. Mutta voih! Olipa ihana! Mystinen ja kiehtova, meditatiivinen. Heti kotimatkalla googlasin, löytyisikö keikkoja tai löytyisikö edes tätä kappaletta You Tubesta. Spotifystä löytyi!

Illan aikana juontaja haastatteli lyhyesti esiintyjiä kuolemaan liittyvistä ajatuksista. Mikko Kuustoselta kysyttiin, mitä hän ajattelee, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Mikko vastasi, että häntä huvittaa jotkut näkemykset, kuten harpunsoittajat ja kultaiset kadut, että ne eivät ole hänen juttunsa! Hänen taivaassaan ei ole sellaista.

Jäin pohtimaan asiaa. Ihmismieli rakentaa taivaasta omien unelmiensa tyyssijan. Siellä on sitä, mitä täällä ei ole.  Jollekin se tarkoittaa viittäkymmentä neitsyttä per nuppi. Jollekin nälkäiselle, kulkutautien riivaamalle esi-isälle taivas on ollut paikka, missä ei tunneta nälkää eikä sairautta. Taivaassa saamme sen, mitä täällä olisimme halunneet. Pakolaiselle taivas on kotimaa. Niin kai ihmisen mieli toimii.

Ehkä ilmastonmuutoksen myötä taivaskäsityskin muuttuu. Ilmastonmuutosaikakauden taivaassa luonto on ehjä ja puhdas, sellainen kuin jossain vanhoissa tauluissa. Merissä ei killu muovi ja sinilevä.

Joskus pohdin sitä, miksi ihmisellä on halu humalaan, mikä siinä on taustalla? Onhan se ajatuksena aika järjetön; ihminen haluaa höttöiseen mielentilaan. Tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että humalahakuinen ihminen tavoittelee humalalla taivaskokemusta. Tämä saattaa nyt kuullostaa ihan järjettömältä, ehkä sitä onkin, mutta annapas kun selitän.

Nousuhumalassa on hetki, joilloin kaikki on hyvin, ei ole huolia, ei kipua, ei nälkää, velat saatavia, olen suosittu, ajatus on hetken peilikirkas, kaikki on (mukamas) ihan selkeää, rakastan kaikkia ja kaikki rakastavat minua, kaikki on hyvin. Eikö kuullosta ihan taivaalta? Ei ole ihme että ihmiset haluavat humalaan, he haluavat taivaaseen.

Siinä on vain se yhden kirjaimen ero: humalasta voi tulla jumala. Jos niin käy, taivasta tutummaksi tulee helvetti. Ja voi se tulla jo siinä taivashumalan loppuvaiheessakin, jos taivaaseen pyrkii liian innokkaasti ja annoskoko pettää.

 

 

Mrs Middleage mukana Design Weekillä!

Sain kerran syntymäpäivälahjaksi mökkinaapureilta ”Kohti unelmia” -kirjan. Siinä kartoitetaan omaa elämää ja unelmia yksinkertaisin kysymyksin tai lausein, joita pitää jatkaa. Tyyliin: Asia, mistä haluat että sinut muistetaan? / Henkilö, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen? / Kolme uutta asiaa, mitä haluaisit vielä tehdä / jne.

Täytin kirjasta viime talvena. Kohtaan ”Unelma, jonka aion toteuttaa?” kirjoitin neljä asiaa: kirjoittaminen, mehiläistarhaus, maaseutu, ite-taide. Pikku hiljaa asiat alkavat toteutua, ainakin osittain. Mehiläistarhaus ei kylläkään ole vielä käynnissä, se ehkä onkin enemmän eläkepäivien puuha, mutta sain viettää pitkän kesän maaseudulla, olen kirjoittanut ahkerasti blogia ja ite-taiteilijuus on hyvässä vedossa.

Olen aina ihaillut kansantaiteilijoita ja jos voittaisin Eurojackpotissa perustaisin ite-taiteen museon jonnekin pääkaupunkiseudun lähiympäristöön junaradan varteen. Sinne pääsisi Helsingistä omalla taidejunalla. Museo olisi rakennettu hirrestä, mutta modernisti, paljon lasipintaa, sen pitäisi olla todellista vau-arkkitehtuuria.

Rakennusta ympäröisivät keltaiset rypsi- ja auringonkukkapellot ja kyyttölaumat laiduntaisivat. Museokaupasta saisi ostaa kaikkea greisiä suomalaista, tyyliin perunapyssyjä ja tuohesta tehtyjä cocktaillaukkuja ja kansallispukukankaisia torkkupeittoja. Museoon olisi koottuna suomalaista kansantaidetta laidasta laitaan.

Ehkä innostukseni kansantaiteeseen juontaa juurensa lapsuudesta. Minuun teki suuren vaikutuksen kotipitäjän lähellä sijainnut ”Maapallo” -patsas. Sen oli väkertänyt joku paikallinen, joka oli hieman vinksahtanut sodassa. Herkälle miehelle sota oli kova paikka. Edistääkseen maailman rauhaa mies teki patsaan, en muista enää tarkoin, mitä siinä oli, risti ja ihmishahmot ainakin, jotakin tekstiä. Mutta mielenkiintoista oli erityisesti pienet tönöt patsaiden liepeillä. Mies oli odotti Iso-Britanian Elisabethia paikalle, ja oli rakentanut kuningattarelle pienen, leikkimökkikokoisen talon, mihin Elisabeth voisi majoittua vierailunsa ajaksi.

”Maapallo”- patsas sijaitsee vieläkin tien varressa keskellä ei paljon mitään. En tiedä, ovatko ne pikku rakennukset vielä paikallaan, täytyy mennä katsomaan joskus kun siellä päin liikkuu.

Oma ite-taiteilijuus on saanut tänä syksynä mukavan startin. Elokuussa oli Personnel Art -taidenäyttely, missä olin mukana. Eräs amsterdamilainen lääkäri oli ihastunut kahteen teokseeni ja olisi ne jopa ostanut omakseen. En saanut mieheen enää yhteyttä, puhelinnumero oli tallentunut väärin.

Mutta nyt olisi taidetta ostettavissa helposti ja kotiin kannettuna. Olen mukana Woltin Design Delivered tapahtumassa. Se on osa Helsingin Design -viikkoa. Wolt välittää helsinkiläistä taidetta koteihin. Huomaisin haun projektiin joitakin viikkoja sitten  ja pistin hakemuksen vetämään. 160 oli hakenut mukaan, raati valitsi 60. Minä olen yksi heistä! Enchanting!

Olen hyvin onnellinen ja iloinen tästä mahdollisuudesta. Vielä en tiedä, minä päivänä teokseni tulevat myyntiin, joka päivä sivulle lisätään uusia taiteilijoita ja heidän teoksiaan. Mutta kannattaa käydä katsomassa. Ja tietenkin ostamassa. Kolmella kympillä saa Mrs Middleagen taidetta signeerattuna. Osoitteessa wolt.com

Ensi viikolla taiteilijaelämä jatkuu Valamossa. Osallistun viikonloppukurssille aiheena kipsityöt. Menen sinne ihan täsmätarkoituksella. Olen jo pitkään haaveillut Hymytäti -patsaasta. Eli Hymytyttö-patsaan vanhentuneesta versiosta. Matkustan Valamoon ja yritän saada aikaiseksi hymytädin.

Ehkä se naapurilta saatu kirja todellakin toimii. Unelmat toteutuvat. Kunpa vielä tulisi se Eurojackpot-voitto ja voisin rakennuttaa Suomalaisen kansantaiteen museon. Toisaalta, minulla on yksi Lotto-kuponki tarkistamatta. Eihän sitä tiedä vaikka rahat museoon olisi jo olemassa!