Täti puuttuu asiaan

Olen taas palannut tänne ”sivistyksen” lähteelle eli kaupunkiin. Onhan se aina kulttuurishokki, ei sille mitään voi. Vuosi vuodelta pahempi. Johtunee omasta ikääntymisestä. Ei ole ymmärrystä, eikä sietokykyä toisten toisenlaiselle logiikalle & käytökselle. Pöpelikössä on helpompaa väistellä muita. Väistellä omaa ärsyyntymistä.

Kaikista ärsyttävintä on se oma ärsyyntyminen, että en anna asioiden olla. Puutun niihin. Tosi tätimäistä touhua puuttua muiden asioihin. Pitäisi osata niellä ärsyyntymisensä, käyttäytyä kuin se vanha anoppi Downtown Abbeyssä, joka pyöräytteli silmiään ja sanoin hiljaa itsekseen jotakin nasevaa. Huom. Minna, tämä: hiljaa itsekseen. Ei ääneen.

Olin lenkillä puistossa. Puolessa välissä on vatsalihaspenkki, siinä aina pysähdyn rääkkäämään möykkyä. Noin kymmenen metrin päässä minusta oli kolme poikaa kiipeilemässä kalliolla ja voi sitä vitun määrää. Vittu sitä ja vittu tätä.

Aikani kuuntelin, mutta meni lopulta oma fengshui. Vaikea keskittyä omaan suoritukseen, kun toisella on niin vittumainen olo. Neutraalilla, mutta kovalla äänellä – että pojat varmasti kuulevat – sanoin että ”vittu on naisen sukupuolielin. Näin tasa-arvon aikana olisi toivottavaa, että käyttäisitte samassa määrin miehen sukupuolielintä kuvaavia sanoja puheessanne”.

”Sä et ole meidän äiti, et sä voi meitä kasvattaa”, kaikui huomio kalliolta.

Vastasin, että lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Hetken päästä kalliolta kuului vieno ”Voi kyrpä”. Johon minä iloisena kommentoin: ”hyvä, hyvä!”

Illemmalla olin Stockan hississä, piti mennä ostamaan matkalaukku. Hissiin tuli nuori mies kahden koiran kanssa. Minä kysyn ”viattomana” että, ai saako tavarataloon nykyään tuoda koiriakin?

Nuori mies vastaa: ”No saahan lapsiakin”. Hämmentävä vastaus, koira ja lapsi ovat siis sama asia. En ollut tiennytkään. Missäköhän menee raja? Kokeilen:

”Saako siis myös vuohia, kyyttöjä ja käärmeitä tuoda myös?”

”Kyllä minun puolestani”, vastaa nuori mies.

Oi, kestäkää ihmiset minua vielä hetken. Kyllä minä tänne taas sopeudun, enkä kohta taas välitä mistään. Voitte rauhassa jatkaa elämäänne, täti ummistaa silmänsä, korvansa ja erityisesti suunsa!

Ps. Se mikä minua näissä molemmissa asioissa ärsytti, ei ollut itse asia – kiroilu tai koirat tavaratalossa – minua ärsytti ja ärsyttää se, että ihmiset eivät ota muita ihmisiä huomioon. Ei ajatella, ärsytänkö asiattomilla puheillani kanssaihmisiä, jotka jakavat saman tilan, tai onko joku hississä ehkä allerginen koirille tai peräti koirapelkoinen. Luulisi että tiheä kaupunkiasuminen lisäisi muiden huomioimisen kykyä. Mutta tuntuu kuin suuntaus olisi päin vastoin.

Pitkän uran ilta

Olin rockfestareilla. Edellisestä kerrasta olikin kulunut aikaa – joskus 80-luvun lopulla taisin olla. Nämä olivat pienet festarit ja lähellä, siis minulle sopivat. En pidä isoista ihmisjoukoista. Maatilan pellolla, keskellä ei mitään, puolen tunnin matkan päässä mökiltä. Olipa mielenkiintoista! Eikä mitkään bättrefolkfestivaalit – mitenkään niitä halveksimatta, mielelläni niillekin menisin.

Ikäskaala oli iso. Leppoisan letkeä tunnelma. Koska olin autolla ja selvin päin, oli mielenkiintoista tarkkailla illan mittaan humaltuvia ihmisiä. Ja ihmisluonnon monimuotoisuutta.

Jos nyt vertaa vaikka talitiaisiin, näin ei-ornitologista kaikki talitintit näyttävät samanlaisilta. Tai kyyt. Tai seeprat. Tai hiiret. Vaikka varmasti niissäkin on eroa, silmäni eivät vain näe sitä. Mutta ihmiset! Kaikki niin täysin erilaisia, miten se on mahdollista! Ja nämä nyt eivät olleet mitkään etnofestivaalit, ihan kantasuomalaisia kaikki. Mutta kun on ollut tarpeeksi kauan mökillä, poissa ihmisten parista, pelkkä ihmisten katselu on jännää. Ja humalaisia on helppo tuijottaa, varsinkin kauempaa, ne eivät huomaa.

Enkä tässä humala-asiassa rupea kiveä heittämään, tuttu tunne humala on. Mutta nyt kun olin – olosuhteiden pakosta – selvänä ja kuskina, nautin tarkkailuasemastani täysin siemauksin.

Raahasin mukanani pihatuolia, ajattelin että ei huvita seisoskella pellolla monta tuntia. Tuoli olikin ihan hyvä ja tarpeen, mutta käytin sitä lopulta vain esiintymisten välillä. Innostuin tanssimaan ja taputtamaan, hyppimään ja heilumaan, tunnelma vei mukanaan.

Ihmisvariaatioiden lisäksi ihailin esiintyjiä; Eppuja, Meijua ja Frederikiä, pitkän linja viihdyttäjiä. Mikä taito ottaa yleisö! Välispiikkejä ei ole käsikirjoitettu, eikä koreografioita mietitty – kaikki tulee luonnostaan, itsestään ja on esiintyjien näköistä ja oloista. Osaisivat esittää kappaleensa aivokuolleinakin, mutta olivat läsnä ja tekivät parhaansa, että yleisö viihtyisi.

Ajatella, miten pitkään he ovat työtänsä tehneet. Frederik on ehkä jo 70, ja Meijukin kaiketi hyvinkin 50 ohittanut. Illasta toiseen samat biisit. Tekevät parhaansa luodakseen katsojille hyvän fiiliksen. Nostan heinähattuani!

Periaatteessa sama juttu joka ammatissa – toistaa koko työura sitä samaa. Kirurgin pitää jaksaa tehdä ohitusleikkaus yhä uudelleen, opettajan pitää jaksaa opettaa derivaatio yhä uudelleen, papin pitää keksiä saarnat samoista aiheista yhä uudelleen, bussikuskin ajaa reittiänsä yhä uudelleen, uutistenlukija kertoa maailman pahat tapahtumat yhä uudelleen niin että emme niitä säikähtäisi; äitien ja isien pitää jaksaa paistaa makaronilaatikkoa ja tahtoa rakastaa toisiaan yhä uudelleen.

Sellaista elämä on. Eivätkä kaikki jaksa. Mutta ne jotka jaksavat, jotka jaksavat tehdä sen hyvin ja innostavasti yhä uudelleen, he ovat erityisiä, sankareita. Olkoon laji mikä tahansa – makaronilaatikko, junttidisco tai derivaatio.

Taidan ihailla näitä pitkän linja sankareita, koska itse en ole samaan pystynyt. Olen ammatinvaihtaja. En olisi jaksanut ensimmäistä uraani copywriterinä oman maailman tappiini. Mutta ihailen niitä, jotka jaksavat. Jaksavat läpi huonojen aikojen. Jaksavat sen läpi, kun aikaa ottaa kiinni ja ajaa ohi.

Koska uskon, että loppujen lopuksi – jos jaksaa olla yhtä innostunut kuin Frederik ja Meiju omasta työstään, omasta missiostaan – kaikki kääntyy lopulta hyväksi, saa sen kunnian ja arvostuksen, jonka pitkä ura ja hyvin tehty työ ansaitsee.

Kunniaa, kumarrus & arvostus kaikille pitkän uran tehneille!

Ps. Meijulle toivon erityisesti uusia biisejä. Mariska, Paula Vesala ynnä muut nerot. Tehkää Meijulle superwomanbiisejä! Hänellä on niin hyvä ääni (+ ihana luonne), hän ansaitsee uuden tulemisen. Ja paikan Vain Elämässä.

Kiire kokea

Kuhmossa on kamarimusiikkipäivät, Kajaanissa oli runoviikot, Porissa jazzit, Kaustisilla kansanmusiikkipäivät, Kivijärvellä sankohiipimisen SM, Hailuodossa Bättre Folk. En ole käynyt. Radiosta kuunnellut. Ja kuuntelu lisännyt levottomuuttani; miksi minä en kierrä ympäri Suomea kesätapahtumissa?

Oi voi, voin kuvitella itseni olkihatussa ja kukkamekossa kultivoitumassa, keräämässä elämyksiä elämän kokemusämpäriin.

Mutta ei. Täällä minä kökötän-jökötän merenrantamökillä, minkä rannoilla vesilinnut eivät enää ui, koska kesäasukkaat ovat niittäneet kaislat ja ruopanneet rannat niin että ravintoa linnuille ei enää ole. Ja katselen havupuiden hiljaista kuolemaa kuivuuteen.

Ahdistus oli pahimmillaan, kun kuulin että Porissa esiintyi, vieläpä ilmaiskonsertissa, Samuli Edelman ja Suora lähetys. Edelmannista en välitä, mutta mustalaismusiikkia rakastan. Kärvistelin koko päivän, lähtiinkö, ajaisinko kaksi tuntia suuntaansa? Konsertti tuli radiosta, ja juuri ennen lähetyksen alkua olin varma, että olen pilannut oman kesäni, kun en lähtenyt, tarttunut tilaisuuteen, skarpannut diemiin.

En pilannut. Suora lähetys oli vain Edelmannin taustaorkesteri. Konsertti koostui Edelmannin ”hiteistä”, joista en yhtään tykkää. En tiedä, mikä minussa on vikana, mutta en löydä Edelmannin paljon hehkutettua karismaa, näköni on kyllä huonontunut. Minusta hänellä ei ole kummoinenkaan lauluääni, laulut ovat mitään sanomattomia – oon juonut viiniä Wienissä…Lyypekissä, syy on vain Peggyssä. Aasinsiltojen Kruunuvuorensilta. Sanat on muuten tehnyt Hecor, se ihmetyttää.

Katsoin Yle Areenalta konsertin etkoa, siinä haastateltiin Samuli Edelmannia ja Suora Lähetyksen artistia. Suora Lähetyksen muusikko oli pukeutunut parhaimpiinsa, Samuli retkotti paita auki, nojaili omistajan elkein vieressä seisovaan mustalaismuusikkoon. En pitänyt näkemästäni. En pitänyt asenteesta. Kaadoin lisää viiniä lasiin, ja olin tyytyväinen etten lähtenyt ajamaan Poriin tätä pettymystä varten. Milloinkahan konserttijärjestäjät tohtivat palkata esiintyjäksi Orkesteri Suoran Lähetyksen ilman samuleita?

En ole tyystin luovuttanut kesätapahtumien suhteen. Poria lähempänä Lokalahdella, vain noin 30 km mökiltä, järjestetään viikonloppuna Karjurock. Olen ostanut lipun lauantaiksi. Onneksi ei tarvitse kukkua yömyöhään. Keski-ikäisen prime time -aikaan esiintyvät putkeen Eppu Normaali, Meiju Suvas ja Frederik. Eput aloittavat 15.30. Meijusta vielä pakkoa sanoa, että siinä on nainen, jolla on upea ääni! Kunpa vain joku tekisi hänelle parempia lauluja. Menee hukkaan noin.

Aion ottaa oman tuolin mukaan, mies vähän vastusti ajatusta, hänestä noloa, mutta minä en seiso pellolla yhteen pötköön tuntikaupalla, enkä usko että mieskään, sen verran selkäkipuinen. Vastasin että nolompaa on yrittää esittää nuorempaa kuin on; siis tuolit tulee. Ja eväskoppa, missä mansikoita, eväsleipiä, vessapaperia, käsidesiä.

Mies tuli muuten juuri metsästä, oli löytänyt kanttarelleja ja pari tattia. Ihanaa, ne eivät sentään vielä ole kuolleet sukupuuttoon, mutta kyllä ovat sienisadot pienentyneet vuosien saatossa.

Siis tällaista vanhenevan ihmisen ruikutusta; kyllä oli ennen paremmin! Mutta siinä mielessä oli; verkoilla sai kampelaa vielä 90-luvun alussa mökkirannasta. Ja haahkapesueet kurvailivat rannoilla, siitä ei ole edes niin kauan. Ja ennen minäkin uin, joka aamu. Kerran olen jopa vesijuossut vastapäiseen saareen; hullu! Tänään kävin aamu-uinnilla. Taisi olla toinen kerta tänä kesänä. Kyllä on köppästä! Ja köppäsemmäksi menee! No can do.

La dolce dullness

Kesää ja lomaa on ollut kylliksi, kun löydän itseni nyppimässä pinseteillä ihokarvoja sääristä ja bikinirajasta. Siinä on henkilökohtaisen turhautumisen ultimatumpisteeni.

Olen huono lomailemaan, loma ei sovi minulle, kaipaan tekemistä. Vuodesta 2012 vuoteen 2017 minulla oli mökkipaikkakunnalla kesätyö, lomitin paikallista suntiota. Eli käytännöllisesti katsoen olin töissä koko kesän, vähintäänkin viikonloput.

Viime vuonna oli ensimmäinen kesä ilman työtä. Se meni suht. hyvin. Alkekesästä oli miehen 60-vuotisjuhlat ja appivanhemmat olivat pitkään mökillä juhannuksen tietämillä. Heinäkuu meni pystyttäessä varastorakennusta tontin perälle. Kävi vieraita. Touhua riitti.

Nyt on tilanne hieman toinen; ei ole töitä, ei mitään erikoispuuhaa mökillä. Huomaan tulevani levottomaksi ja kiukun nousevan kuin ukkospilvi kesäiselle taivaalle.

Downton Abbey, Jane Austinin kirjat yms kertovat brittiläisestä yläluokasta, tykkään kovasti lukea ja katsoa epookkia. Sen aikakauden yläluokan naiset elivät varsin joutilasta elämää. Ristipistotöitä, illallisia, tanssiaisia, käyskentelyä puutarhoissa, OMG, tulisin hulluksi puolessatoista viikossa! Miten niiden ihmisten mielenterveys kesti? Edes omissa lapsissa ei ollut hommaa, joku muu hoiti ja imetti, leikitti ja puki, ja toi ennen nukkumaanmenoa hampaat pestyinä ja hiukset suittuna sanomaan ”mammalle” hyvää yötä. Aika erikoinen elämäntapa jos tarkemmin miettii. Hyvä että olen syntynyt vuonna 1967 Suomeen. Saan raataa, saan levätä, saan tehdä elämästäni ihan sellaisen kuin itse tahdon. Mikään ulkopuolinen asia ei määrää valintojani, ei yhteiskunnallinen asema, sukupuoli, valtio. Mikä vapaus! Mitkä mahdollisuudet!

Nyt vain pitäisi miettiä, mihin tätä once in a lifetime -tilaisuutta käyttää. Sillä sitähän koko elämä on: once in a lifetime. Kaikki on vain kerran.

Talorakas

Pienestä pitäen olen rakastanut taloja. Lempikirjani lapsena oli Onnellinen talo. Kirja kertoo pienestä pojasta ja hänen vanhemmistaan. He löytävät hylätyn, ränsistyneen talon ja korjaavat sen rakkaudella itselleen. Loppukuvassa isä lukee sanomalehteä takkatulen ääressä, äiti kutoo ja poika leikkii koiran kanssa. Kirja on minulla tallessa ja oman rakkauteni, entisen ränsistyneen talon ikkunalaudalla.

Ja niin kuin muissakin rakkauksissa kevät on huuman aikaa, samoin se on ollut minulle ”vaarallista” aikaa. Erityisesti olen vältellyt erilaisten sisustus- ja taloaiheisten lehtien ostamista. Jos minusta olisi ollut kiinni, olisimme varmasti muuttaneet joka vuosi, mutta mies on ollut tässä asiassa sopivana jarruna. Olemme muuttaneet todella harvoin. Samassa kaupunkikodissa olemme asuneet vuodesta 2000, siis miltei 20 vuotta, ja sitä edeltävässäkin seitsemän vuotta.

Nelikymppisenä elin yhtä elämäni kriisivaihetta, jonka seurauksena ostin talonröttelön tunnin matkan päästä kaupungista peltojen keskeltä. Terapiatalo. Olin juuri saanut keskenmenon ja tiesin että se oli sitten siinä –lapsiluku jäisi yhteen. Minulla oli kova tarve päästä maaseudulle, en viihtynyt kaupungissa. Ehkä taustalla ajatuksissa oli se Onnellinen talo -satu. Poika oli silloin nelivuotias. Halusin löytää kirjan talon, missä voisimme takkatulen äärellä olla onnellisia kolmistaan. Koiraakin olin ostamassa. Mutta sitten paljastui että mies on allerginen ja koirakauppa piti perua. Kutsuin sitä koirakeskenmenoksi. Olin antanut sille koiralle jo nimen, Repe. Sillä oli tähti otsassa ja se oli syntynyt syntympäpäivänäni. Ostettiin sitten kissa.

Talo oli halpa, sisävessa oli, mutta ei suihkua, pihalla sauna, siinä kantovesi. Säästöjä oli juuri sen verran että sain talon ostetuksi. Tein kaupat edellisen omistajan, vanhan mummon kanssa. Hänen miehensä oli kuollut edellisenä vuonna talon pihalle ykskaks. Mummo oli sinnitellyt talossa vuoden yksin, nyt oli hänen aika muuttaa kylän keskustaan palvelujen pariin.

Rakkauteen tuli särö: paljastui että talon alapohja oli lahonnut. Piti tehdä iso lattiaremontti. Reklamoin myyjälle, talon piti olla kunnossa, myyjä joutui maksamaan remontin. Harmitti koko juttu, säälitti mummon tilanne. Tein itse niin paljon kuin pysytyin. Hirveä homma oli kantaa alapohjan sahanpurut pois –voi taivas!

Monta kertaa vuosien varrella olen tuskaillut talon kanssa. Voimat eivät olisi riittäneet sen ylläpitoon, pihapiiri ränsistyi. Olen harkinnut talon myymistä. Silloin mies ja poika ovat nousseet vastarintaan – taloa ei saa myydä. Nyt olen onnellinen että olen heitä kuunnellut.

Tänä keväänä valmistui remontti. Taloon rakennettiin uusi etuosa, siihen tuli veranta, uusi lämmitetty sisäkuisti ja suihkutilat. Vanhaan pikkuvessaan teetin uudet kalusteet. Yläkertaan olen tyhjentänyt itselleni työhuoneen, siellä voin tehdä ”hommia” eli hymytätipatsaita ja muuta. Työhuoneen kattoon maalasin viime kesänä pilvitaivaan, ja sieltä taivaasta roikkuu koriste-enkeleitä, kerään niitä sinne.

Talo on kuin karkki. Täynnä väriä. Suihkutila metsänvihreä, pukuhuoneessa pöllötapetti, olohuoneessa ruusuja ja pioneita sohvassa ja tapetissa, makuuhuoneessa on viidakkotapetti, keittiö vihreäruutuinen ja pikkuvessa tummanpunainen.

Minä niin rakastan sitä taloa. Olen aivan umpirakastunut. Hehkutin asiaa ystävälle, joka kertoi että joku nainen oli mennyt naimisiin Eiffel-tornin kanssa ja joku toinen Berliinin muurin. Että pitäisiköhän tässä nyt ottaa yhteyttä Setaan, että mistä on kysymys ja osallistua ensi vuonna Pride-kulkueeseen? Tosin tähän rakkauteen ei liity mitään seksuaalista, mutta vahvaa kiintymystä kyllä. Ystävä lupasi ottaa minusta kuvan huntu päällä, kukkakimppu kädessä talon edesä. Pidetään häät, kun hän tulee ensivisiitille. Itse asiassa hän onkin juuri sopiva morsiusneidoksi. Hän kannusti talon ostoon silloin 12 vuotta sitten.

Vielä on tarkotus jatkaa talon kunnostamista. Talon kylkeen haluaisin rakennuttaa kasvihuoneen ja pihasaunakin kaipaisi kunnostusta. Olen jo katsonut sopivan jäähdyttelyterassin paikan piharakennuksen taakse. Siitä on löylyjen välissä kiva katsella peltomaisemaa. Peltomaisemalla on rauhoittava vaikutus minuun.

Talossa on paljon muistoja, esineitä, valokuvia ja huonekaluja menneisyydestä, lapsuusmuistoja, kuten nukkeni. Melkein joka tavaralla on siellä historia. Kutsun taloa mausoleumiksi. Toivottavasti saan elää siellä elämäni loppuun. Oman historiani ympäröimänä. Olisipa ihana kuolla sinne. Kuolinmökki. No tällaista ei kai saa sanoa, mutta tulipa nyt sanotuksi. Koettakaa kestää. Sitä se rakkaus teettää!

Loppusijoituspaikka

Vuosikymmenen alussa omat vanhempani kuolivat ja lapsuudenkoti meni myyntiin. Osa tavaroista ja huonekaluista ei löytänyt ottajaansa, niinpä kolme veljeäni ja minä varastoimme ne. Ne olivat jemmassa veljen varastossa, mutta kun hän puolestaan kuoli viime keväänä, tuli ajankohtaiseksi etsiä näillekin huonekaluille lopulliset paikkansa.

Varastossa oli mm. iso ruokasalin kalusto, makuuhuoneen kalusto ja isot kultakehyksiset peilit.

Saarijärven keskustaan, entiseen kirkkoherranvirastoon ja pappilaan, oli tullut uusi bed&breakfast paikka ja lounasravintola, Ruustinna. Yövyin siellä keväällä, ihastelin tunnelmaa, söin loistoruokaa, saunoin rantasaunassa serkun kanssa ja uin järvessä, missä olin oppinut uimaan.

Ajattelin että huonekalut sopisivat sinne. Mainitsin ajatuksesta omistajalle. Olisiko heillä tarvetta tyylihuonekaluille? Kesän aikana tehtiin kaupat. Ja nyt kun kävin paikkakunnalla kummitädin hautajaisissa, kävin myös lounaalla Ruustinnassa. Oli ihana nähdä lapsuudenkodin ruokapöytä ja astiakaappi pappilan salissa! Valitettavasti pöytä oli varattu, joten en päässyt sen ääreen syömään. Lupasin omistajalle että kun he saavat makuukammarin valmiiksi, mihin äidin ja isän sininen krumeluurisänky tulee, tulen varmasti yökylään, haluan yöpyä siinä huoneessa! Otan skumpan mukaan, haluan kippistää omistajan kanssa tälle asialle. Ihana että huonekalut saivat hyvän kodin ja paikan, missä niistä on iloa muille –meille kaikille– ja vielä kaiken lisäksi voin niistä nauttia itsekin tälla tapaa aina siellä käydessäni. Asiat menivät juuri niin kuin pitikin!

Taivaspaikka metsässä

Juhannuksen jälkeisellä viikolla kävin Turun Taidemuseossa. Museokaupassa oli myytävänä 10 euron lahjakortteja, joilla sai suojeltua 20 neliötä suomalaista ikimetsää Suomen luonnonperintösäätiön kautta. Loistava idea! Ostin lahjakortin tietämättä kenelle sen antaisin.

Heinäkuun kuudentena, Eino Leinon, Runon ja suven päivänä, tiesin mitä lahjakortilla tekisin. Aamulla sain viestin kännykkääni, kummitätini oli kuollut yöllä. Mikään yllätys se ei ollut, hän teki kuolemaa viimeiset puoli vuotta. Joskus elämä on sitkeässä. Viimeiset kolme viikkoa oli kulunut syömättä ja miltei juomatta, als oli vienyt kyvyn niellä, eikä täti halunnut letkuruokintaa. Viimein kummi pääsi irti ja vapauteen ruumiinsa vankilasta.

Olin nukkunut yöllä huonosti. Tiesin tilanteesta ja ajatukset olivat kummitädin luona. Katseeni osui yöpöydän pieneen puiseen ikoniin. Olin saanut sen 80-luvun alussa kummitädiltäni rippilahjaksi. Se oli löytänyt paikkansa yöpöydältä, lampun takaa. Yön pitkinä tunteita katse osui siihen monta kertaa.

Koska sattui olemaan Runon ja suven päivä, ajatuksissa pyörivät myös runot. Muistin, että kummitäti oli joskus maininnut yhdeksi lempirunokseen Aleksis Kiven Kaukametsän. Siinä lapsi kertoo äidilleen nähneensä taivaan. Lapsesta taivas täytyy olla kaukana siintävä metsä, siellä on ”onnellisten ja autuaitten maa”. Äiti väitti vastaan, taivas on ylhäällä, pilvien päällä, mutta lapsi pysyi omassa näkemyksessään.

Ymmärsin että Ikimetsä-lahjakortti kuuluu lahjoittaa kummitädin muistolle, hautajaisissa annoin sen hänen ainoalle lapselleen, serkulleni. Kymmenellä eurolla lunastin kummitädilleni taivaspaikan suomalaisesta ikimetsästä.

Hautajaiset olivat ihanimmat, missä olen ollut! Kummitäti oli ne itse suunnitellut. Mustat vaatteet oli siunaustilaisuudessa kielletty, olin pukenut päälleni kesäisen kukkamekon. Ohjeena oli myös kerätä arkun päälle laitettavat kukat luonnosta, laitoin kimppuun kukkapenkistä malvaa, pihalta päivänkakkaroita ja muita, joiden nimeä en tunne.

Kummitäti oli valinnut mieleisensä papin, nuoren naisen, jonka hän oli tavannut jo talvella, ja ilmeisesti ohjeistanut, miten toivoi siunaustilaisuutensa järjestettävän.

Joka kerran hänen luona käydessään viimeisen puolen vuoden aikana olimme kuunnelleet yhdessä siunaustilaisuuteen sopivaa musiikkia, kun hän pohti musiikkivalintoja. Tilaisuuteen päätyi kaksi kappaletta. Alkuun kuulimme Jukka Kuoppamäen Matkamiehen virren ja lopuksi Samuli Edelmannin Avaruuden.

Nyt me saattajat, yhdeksän hengen pieni joukko, seisoimme ringissä arkun äärellä sairaalan pikkuruisessa kappelissa. Tunnelma oli hauras ja herkkä, mutta yhteenkuuluvaisuuden tunne suuri. Mielessäni mietin, että niinhän elämän pitäisi mennä, että olisimme parhaimmillamme kuollessamme. Että olisimme ihmisenä kasvaneet täyteen mittaamme, kukoistaisimme sydämen viisautta. Sellainen kummitäti oli, iätön ja ajaton ihminen. Sain häneltä paljon –enkä tarkoita materiaalisia asioita, kummitädille ei materiaalisilla asioilla ollut mitään merkitystä. Hänen lapsuudenkotinsa oli palanut, kun hän oli pieni, ja täti melkein itsekin palanut siinä tulipalossa. Hän kertoi että se oli ollut vahva kokemus, hän oli ymmärtänyt ettei taloilla ja tavaroilla ole mitään merkitystä.

Lähetimme tekstiviestejä, koska puhuminen meni sairauden takia vaikeaksi. Tammikuussa täti lähetti minulle räätälöimänsä elämänohjeet: 1. Älä sitoudu 2. Etsi ei-kiirettä 3. Arjen askareet auttavat 4. Liikunta jossakin muodossa 5. Raikas ilma 6. Hiljaisuus 7. Rauha ja rakkaus.

Uurnanlasku on myöhmmin, loppukesästä. Sovin kummitädin kanssa että kaivan uurnapaikan, se on kunniatehtäväni. Autoin häntä hautapaikan hankinnassa talvella. Hän halusi lunastaa itselleen nelivuotiaana kuolleen veljensä haudan. Nyt veli ja sisko, entiset leikkikaverit, pääsevät siihen vierekkäin. Leikit jatkuvat jossakin muualla, jossakin toisessa olomuodossa.

”Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus.”

Do more of what makes you happy

Ostin kerran mökille kaksi keraamista mukia, toisessa on teksti ”Always be yourself” ja toisessa ”Do more of what makes you happy”. Olin ajatellut ensimmäistä itselleni, mutta kysyin kuitenkin mieheltä, kumpi kuuluisi kummalle, ja hän valitsi toisin päin. Niinpä jälkimmäinen päätyi minun aamukahvimukiksi. Ja se meni kyllä ihan oikein.

Usein kahvia hörppiessäni mietin mukin tekstiä, mihin oikein aikani käytän? Teenkö asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi? Hyvin usein tulee todettua että en. Tällainen keski-ikäinen nainen keksii helposti touhuttavaa ja häärättävää, ja siinä samalla tulee väistäneeksi niitä onnellistuttavia asioita. Syytä tälle ilmiölle en ole vielä keksinyt.

Varsinkin kun onnea tuottavat asiat ovat yleensä aika pieniä ja helposti toteutettavissa. Minusta on esimerkiksi ihanaa kuunnella Yle Suomea ja virkata. Tai ruokakauppareissulla poiketa kahvilaan, juoda kahvit ja katsella ja ihmetellä siinä muita kesälomalaisia. Ajaa pienelle, salaiselle lammelle uimaan yhdessä pojan kanssa. Juoda viiniä miehen kanssa uudella kuistilla saunan jälkeen, ihastella luonnon vihreyttä ja illan hämärtymistä, pelata pari erää Rummyä.

Mitä onnea tuottavia asioita tänään toteutan? Taidan viettää luxuspäivän, tai puolittaisen sellaisen, koska mies ja poika ovat kaupungissa, molemmat työasioissa, poika elämänsä ensimmäisessä kesätyöpaikassa. Eli en voi tehdä mitään heidän kanssaan. Mutta voin ajaa lammelle uimaan, käydä rantakahvilassa samalla kun käyn ruokaostoksilla. Ja illalla lämmitän saunan itselleni. Vedet kannoin sinne jo eilen. Saunan jälkeen istun kuistilla, kuuntelen Yle Suomea, virkkaan ja juon pöllöviiniä. Tästä tulee minun itseni rakastamispäivä! Pitäisiköhän laittaa lippu salkoon…

Lupsakkaera

Jossakin luki että suoratoistopalvelut ovat vähentäneet lukemista. Joopa-joo, kyllä – ja kirjoittamista. Minulta tipahti näppäimistö, kun latasin HBO:n appsin. Ensin tuijotin läpi Tsernobylin, nyt on vuorossa Divorce.

Samasta syystä torkkupeiton virkkaus ei edisty. Ihan kuin suoratoistopalvelu olisi painanut Pause-näppäintä minun oman elämäni suhteen, se on jumissa, kun silmieni edessä virtaa ohjelmien kaudet ja jaksot toistensa perään ihan kuin oma elämäni äkkikuoleman hetkellä.

Yliopisto-opiskelijat ovat ehdottaneet lomarahaa itselleen. Että koko kesä ei menisi töitä tehdessä ja ennättäisi lomailla.

Serkkutytöllä on tilitoimisto Tukholmassa. Sanoi että ei palkkaa enää koskaan vastavalmistunutta. Niillä on heti burn-out.

Tästä olisi helppo jatkaa että kyllä ennen jaksettiin. Talvet opiskeltiin, kesät tehtiin töitä, yksi räyhäkkä lomaviikko riitti, sitten taas opintojen pariin. Että kyllä ennen oli miehet terästä ja laivat puuta, ihmiset kestävämpiä.

Mutta ei se ehkä niin mene. Muistaakseni ennen töissä oli lupsakkaampaa. Työkaverit sanan alkuperäisessä merkityksessä – kavereita. Esimiehet olivat esimiehiä, esikuvia ja esimerkkejä ja esitaistelijoita. Nykyisin työkavereilla on pahimmillaan sekä terävät kyynärpäät että kieli, ja esimiehet ovat excel-poliiseja, jotka tekevät muistiinpanot siitä, kuka saa seuraavaksi lähteä.

Ennen oli pitkät lounaat, tupakkatauot ja saunaillat, monenlaiset viralliset ja epäviralliset firman kekkerit. Juteltiin muustakin kuin töistä, kuulumisia, jaettiin arkea. Sellaista arkea jaksoi. Nyt kun lupsakkuus on karsittu pois, ihmiset voivat pahoin.

Hirvittää työssä käyvät pienten lasten vanhemmat, joilla oma turvaverkko voi olla kaukana ja ystävien somepäivitykset täynnä täydellistä lapsiperhearkea, mistä kiukut ja sotkut on siivottu pois. Siinä voi tulla epätoivo ja ero.

Suurin osa elämästä on arkea ja ei-kesää. Oman hyvinvoinnin ja elämänonnen kannalta olisi tärkeää että juuri tämä osa, mitä on eniten, olisi hyvää. Siihen pitäisi saada lisää rentoutta. Niitä Lupsakkaeran tupakkataukoja ja perjantaisia pubitikkakisoja. Vaikka eihän rentous ja lupsakkuus tarkoita välttämättä epäterveellistä. Toisaalta, mitä iloa on elää terveellisesti, jos siitä puuttuu juuri se ilo?

Nyt taidan elää hetken lupsakkaasti, laittaa oman elämän pauselle ja katsoa seuraavan jakson Divorcea. Lupsakkaa sadepäivää kaikille!

Ihmisten come-back

Nyt on heinäkuu, mutta olen pohtinut paljon toukokuuta. Se oli tosi outo kuukausi. Tapasin sattuman oikusta paljon ihmisiä omasta menneisyydestäni. Se mietityttää vieläkin.

Tapasin Olavin. Olavin vaimo Tyyne oli meillä kodinhoitajana, kun olin pieni, 70-luvulla. Olavi ja Tyyne olivat lapseton pariskunta. Joskus olin heillä kylässä, ehkä he leikkivät silloin että olin heidän lapsensa. Olavi aina pelleili, että hän myös harrastaa balettia ja että hänellä on balettitossut, vaikka ne olivat lenkkarit. Hyväntahtoisia, kilttejä ja ahkeria ihmisiä. Tyyne teki hyviä pullia.

Monta kertaa olen miettinyt, mitä heille kuuluu. Että pitäisi mennä käymään, kirjoittaa kirje tai lähettää kortti.

Olin kotikylän kirkossa kuuntelemassa veljeni hautajaisten jälkeen, kuinka hänen nimensä sanotaan hautaansiunatuiden joukossa. Siellä on tapana että yksi omaisista sytyttää muistokynttilän. Meitä oli siinä ringissä neljä. Kun kuuntelin nimenlukemista, tajusin että vanha mies vieressäni oli Olavi. Tyyne oli kuollut. Minua itketti enemmän se tilanne; että en ollut mennyt käymään, lähettänyt kortteja, kaikkea mitä olin miettinyt ja suunnittelut, mutta jättänyt tekemättä, – kuin veljeni kuolema.

Tapasin Pxkxn. Ensimmäisen oikean poikaystäväni. Hän joutui pian seurustelemme jälkeen onnettomuuteen ja halvaantui. P tunsi kuolleen veljeni, olivat olleet tekemisissä. Halusin tietää, tiesikö P että veljeni oli alkoholisti. Siksi soitin ja tapasimme. Tapaaminen meni hyvin, asialinjalla. Tunnelma oli yhtäaikaa tuttavallinen ja vieraantunut. Tuntui tutulta, ja samalla ymmärsin, miksi me olimme – ja yhä olemme – vain osittain yhteensopivat.

Tapasin Riston. Häneen olin ihastunut. Erittäin paljon. Hän ei yhtään minuun. Hän seukkasi pankkineidin kanssa, vaikutti vakavalta. Riston toukokuinen tapaaminen ei mennyt ihan putkeen, koska se tapahtui veljeni myllyjuhlissa pikkutunneilla. Alkoholilla oli osuutta asiaan molemmin puolin. Minä en mennyt juttusille, joten sikäli olen viaton ja syyntakeeton. Mutta kun nyt siihen tuli, rupesin tenttaamaan hänen elämän stooriaan: ei naimissa, ei pankkineitiä, ei lapsia! Kyllä olisi ollut emäntäehdokkaita aikoinaan, minä mukaan lukien, mutta ei kelvannut! Tyypillistä! Se sitten siitä.

Tapasin ensimmäisen työnantajani 80-luvulta, ja tein hänen kanssaan yhdessä kotiseutumatkan. Tästä olen kertonut tarkemmin jo aiemmissa postauksissa.

Samassa yhteydessä tapasin naisen, jonka tajusin olevan vuonna 1986 seurustelemani pojan äiti. Siis potentiaalinen anoppi aikoinaan.

Ja jos olisin mennyt eräille 60-v syntymäpäiville, olisin tavannut vielä lisää ihmisiä työmenneisyydestä.

En mennyt.

En tiedä, olisinko kestänyt enempää.

Olen ihan uuvahtanut menneisyyden ihmisten ekspansiosta nykyelämässäni!

Päässä alkaa soida Michael Jacksonin Thriller, menneisyyden möröt nousevat henkiin

Kiitävän puhtaat suolet

Tänään kävin lantiopohjaterapeutin vastaanotolla Jorvissa. Terapeutti näytti piirroskuvaa naisen lantion sisälmyksistä nuorena ja vanhana. Sisälmykset rupeavat valumaan alaspäin, menevät kasaan ja mutkalle. Silloin rööreihin tulee mutkia, joita niissä ei nuorena ollut, ja niihin mutkiin jää jumiin ainesosia, jotka normaalisti – siis nuorena– tulivat suoraa putkea pitkin pois. Mutkia kutsutaan laskeumiksi.

Näitä valumavikoja voi syntyä synnytyksen aiheuttamina tai muuten vain vaihdevuosi-iässä.

Nyt minulla on ”lääkityksenä” apteekin kuituvalmistetta, sitä pitää syödä aamuin illoin, ja lisäksi suolihuuhtelupumppu, jota käytetään ulostamisen jälkeen kerran päivässä. Ainakin alkuun.

Että nyt pitää alkaa sitten peräsuolta pesemään! Pesuhommiin saan yhteiskunnalta tukea eli lähete Koskelan omahoitovälineosastolle, sieltä saan uusia pumpunosia ja pumppuja tarvittaessa.

Kysyin, pitääkö yrittää kiiltävän puhdasta saada aikaan, mutta ei ole kuulemma mahdollista. Riittää että mutkat puhdistuvat kökkäreistä.

Se oli uutta tietoa, että nämä suolimutkaan kerääntyvät kökkäreet voivat olla syypää myös virtsankarkailuun. Ne painavat virtsaputkea.

Mielessäni järkeilin että jos painovoima vetää sisälmyksiä alaspäin, niin eikö kannattaisi yrittää olla ylösalaisin? Roikkua niin kuin lepakko. Muistui mieleen Taavi Kassilan joogakurssi 90-luvulla. Ihan niin kuin hän olisi sanonut päälläseisonnan tervysvaikutuksista juuri sitä, että sisäelimille tekee hyvää olla välillä ylösalaisin. Silloin asia ei ollut ajankohtainen, ehkä olisi pitänyt kuunnella Taavia tarkemmin. Olisiko tämä vaiva jäänyt tulematta, jos olisin kaikki nämä vuodet antanut sisäelimille mahdollisuuden oikaista itsensä ja olla hetki ylösalaisin? Myöhäistä.

Päälläseisonta ei kyllä enää onnistu, mutta hartiaseisontaa kokeilin heti kotona. Kyllähän siihen pääsi, mutta ei se asento ihan täydellinen ollut – eikä ainakaan mukava. Tissit painavat kaulaa niin että meinaa tukehtua. Ja kovin painavalta kroppa tuntui. Mutta hartiaseisonta olisi varmasti hyväksi laskeumille. Pitää yrittää ottaa ohjelmaan.

Mutta kyllä harmittaa tämä kaikenlainen rupsahtaminen! Ja tämähän on vasta alkua! Olen 52, mitä tulevaisuus vielä tuokaan? En tahdo tietää!