Ajatuksia maisemaikkunan äärellä

Käytiin Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa.

Näyttely oli hieno, mutta jäin erityisesti ihailemaan itse rakennusta. Talossa oli hieno tunnelma. Isot maisemaikkunat, sisällä viherpiha, ulkona suojaisalla sisäpihalla uima-allas. Vedensolinaa sisällä. Tunnelma oli hyvin seesteinen.

Mielelläni asuisin siinä talossa, köllöttelisin kesäpäivänä uima-altaalla tai istuisin syysiltana maisemaikkunan äärellä tulen rätistessä takassa.

Isot, takapihan puoleiset ikkunat näyttivät maiseman alas rantaan. Korkeita puita pihapiirissä, vastaranta kaukana.

Maisemaikkunat toivat mieleeni oman lapsuuskotini. Didrichsenin talo on rakennettu 1965, lapsuudenkotini 1970. Myös siellä oli isot maisemaikkunat olohuoneessa. Niistä avautui maisema rantaan, välissä nurmikko, isoja puita ja ranta, siellä sauna, ja järven takana kirkonkylän keskusta kirkontorneineen. Katsoin elämäni ensimmäiset 19 vuotta sitä maisemaa. Pihan puut kasvoivat ja vankistuivat, niin minäkin.

Vanhempieni kuoltua vuosina 2011 ja 2012 talo tyhjennettiin ja myytiin. Nukuin viimeisen yön tyhjässä talossa yksin patjalla olohuoneen lattialla.

Nyt Didrichsenin museon maisemaikkunoiden ääressä minulle tuli ikävä lapsuuden kotiin, siihen maisemaan ja pysähtyneisyyden tunnelmaan. Seinäkellojen naksutus ja lyönnit. Ääni, joka kuuluu, kun isä laittaa takin naulakkoon, pöytäpuhelimen pirinä, kahvinkeittimen ropina, oranssi vessa! Jos suljen silmät, voin kuvitella sen kaiken. Muistan jokaisen huonekalun, taulun ja esineen siitä olohuoneesta, ja kaikkialta talosta.

En ole varma, muistanko enää äidin ääntä. Isän äänen muistan, mutta äidin ääni alkaa jo kadota. Äiti ei paljon enää puhunut viime vuosinaan, yksittäisiä sanoja vain.

Takaisin museoon. Siellä oli Kuutti Lavosen näyttely. Tykkäsin. Mies kommentoi, että ”Kuutti Lavosen työt ovat kuin nepalilainen ruoka – kaikki samanlaista.”

No tottahan se tavallaan onkin. Hänellä on oma, persoonallinen tyylinsä. Mutta minä pidän siitä tyylistä!

Kaikilla menestyneillä taiteilijoilla on oman tunnistettava tyylinsä, siihenhän taide lopulta perustuu. Sitä omaa tyyliä on sitten toistettava tai varioitava, mutta siinä pysyttävä, jos haluaa menestyä. Ihan sama kuin muusikolla. Niidenkin on veisattava samoja värssyjä. Niistä vanhoista hiteistä ei pääse ikinä eroon. Mutta niinhän on meidän kaikkien. Meidän kaikkien on toistettava tai varioitava sen minkä osaamme päivästä toiseen ammatista riippumatta.

Kotiliedessä oli juttu Miina Äkkijyrkästä. Ihailen häntä suuresti. En tiedä niinkään taiteesta, mutta persoonana. Miina on rohkea ja välinpitämätön muiden mielipiteistä, se on todella harvinaista. Oman tiensä kulkija. Äkkijyrkän taiteessa on aina lehmä. Kotilieden jutussa hän sanoi, että ”Ei lehmä ole aihe, lehmä on elämä!” 

Ihanasti sanottu: lehmä on elämä!

Mikä on minun lehmä? Mikä sinun?

 

 

 

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s