Kunpa korona olisi ollut 70-luvulla! Silloinen yhteiskunta ja elämäntapa olisi ollut oikein passeli sosiaaliselle eristäytymiselle ja turvaväleille.
Vapaa-ajanvietto oli paljon simppelimpää, ei yksinkertaisesti ollut mitään tekemistä, ei ollut kauppakeskuksia, ja muut kaupat menivät kiinni lauantaisin kello 14, jotta myyjätkin pääsivät lauantaisaunaan ja viikonlopun viettoon. Elettiin samatahtisesti kaikki. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan.
Kerran viikossa oli joku kansalaisopiston jumppa tai peli. Edes uimahallia ei ollut, kirjasto vain. Harvat matkustivat ulkomaille ja hekin hyvin harvoin. Ei todellakaan lähdetty viikonlopuksi kaupunkilomalle Keski-Eurooppaan. Ei ollut vilskettä Helsinki-Vantaalla, ei ollut edes metroa. Noutopöytä oli vain ruotsinlaivoilla, koulussa keittäjä lappoi ruuan lautaselle.
Muotivirtausten tulo Suomeen Ruotsista kesti vuoden. Ehkä koronakin olisi tullut yhtä hitaasti. Olisi ehditty juosta karkuun tai laittaa ovi säppiin.
Muita aiheita: koronatukka. Aikamoinen pehko päässä. Kampauksen tekee nyt lippis, sillä litistän tukan paikoilleen.
Mutta tukan reunat ovat rumat; hapsuutuneet. Pitäisiköhän pyytää miestä leikkaamaan tukkaan tasaiset reunat? Minä ole leikannut sen kaljua, hankalaa partahöylällä.
Onneksi minulla on lippiksen lisäksi virkattu myssy, olkihattu ja musta, puuvillainen lierihattu. Tätä menoa tästä tulee hattukesä. Pakko pitää jotakin hattua päässä että tukka ei näy. Tulisipa luottokampaaja karanteenista takaisin, täällä olisi asiakas.
