Kävin leikkausta varten esitarkastuksissa. Otettiin verikokeita, sydänfilmiä, kaikennäköistä kuvaa, filmiä ja ultraa.
Eräässä kohtaa piti nostaa kädet ylös. Muistin, että en ole ajanut kainalokarvoja, en muista milloin? Viime syksynä ehkä. Pyytelin anteeksi ajamattomia kainaloita.
Tuli mieleen paljon parjaamani, rakas anoppi. Hän ei olisi ikinä unohtanut ajaa kainalokarvojaan lääkäriin mennessä! Anoppi menee lääkärille kuin treffeille; hiukset laitettuina, kynnet lakattuina, huulet punattuina.
Sitä kyllä ihmettelin, että vallitsevassa epidemiatilanteessa leikkauspotilaita ei koronatestata. Hoitaja soittaa ja kysyy, olenko käynyt ulkomailla, Lapissa tai ollut koronapositiivisen seurassa. Onko minulla yskää, ylähengitystieoireita?
Siis käytännössä hoitaja soittaa ja kysyy, onko minulla minun omasta mielestäni korona. Jotenkin ajattelisin että järkevämpää ja kätevämpää – tai ainakin luotettavampaa –testata leikkaukseen tulevat, kun kuitenkin pitää käydä laboratoriokokeissa, mutta mitäpä minä tiedän.
Outoja ajatuksia tulee näin etukäteen mieleen. Odotan leikkausta innolla, koska se pakottaa pysähtymään ja lepäämään. Toisin sanoen suhtaudun tulevaan niin kuin lepolomaan, se on tietenkin sairasta, koska menen sairaalaan.
Lisäksi haluaisin ostaa bootsit. Leikkausbuutsit.
Hyvä olo lähtee jaloista. Eikä se tarkoita jalkarasvaa ja -hierontaa. Hyvä olo lähtee kengistä. Millä askelilla astut. Katsopa miten John Travolta kävelee Saturday Night Feverissä! Kaikki lähtee kävelystä, kengistä; tunne, tunne siitä, että voit tehdä mitä haluat, pystyt mihin vain haluat. Siispä minulla on pakottava kuumotus ostaa kengät, joissa tuntisin itseni vahvaksi ja voittamattomaksi.
Ostan siis boot’sit, on siinä järki, näin kun ajattelee.
