Unia

Olen viime aikoina nähnyt pelottavia unia. Ei ne silloin unessa tunnu pelottavilta, mutta jälkeen päin analysoidessa kyllä.

Näen harvoin unia, joita muistaisin, mutta nyt on parin viikon aikana näkynyt näitä, jotka selvästi tuntuvat varoittavan jostakin, ennakoivan jotakin dramaattista. Ajattelin, että en kertoisi kenellekään, mutta ehkä paras kuitenkin kirjoittaa tänne ylös – kaiken varalta.

Kaikki kolme unta sijoittuvat Saarijärvelle, sinne mistä olen kotoisin, ja missä olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

Ensimmäinen uni oli ”kamalin”. Siinä kuljin kävellen Konttikorpi nimisestä paikasta lapsuudenkotia kohti. Konttikorpi on isäni lapsuudenkoti, ja sijaitsee yli parikymmentä kilometriä meiltä. Olin kaiken lisäksi valinnut pidemmän reitin, tulin Lanneveden kautta.

Maisemat olivat upeat. Jäin niitä välillä ihailemaan ja ottamaan kuvia. Yhtäkkiä havahduin siihen että kello oli kolme yöllä. Ajattelin, että en kyllä millään taida jaksaa kotiin asti. Tai jaksaisin jos ei olisi niin myöhä.

Mieleeni tuli että Summassaaressa saattaisi olla vielä ihmisiä paikalla, ja voisin saada heiltä kyydin kotiin. Summassaari oli Rantasipi-hotelli, jonka discossa tuli nuorena bailattua.

Kävelin Summassaareen ja siellä olikin täysi härdelli päällä. Jäin eteisaulaan seisoskelemaan, ja yhtäkkiä huomasin että siinähän oli edesmennyt veljeni Pasi! Puuvillainen ruutupaita päällä. Pasi oli tullut hakemaan minua! Olin ilahtunut ja ihmeissäni. Pälpätin innostuneena että olipa hyvä kun tulit hakemaan, että en olisi kyllä enää jaksanut, tai olisin, jos ei olisi niin myöhä. Pasi tuhahteli vaivaantuneena niin kuin hänellä oli tapana. Menin kyytiin takapenkille, Pasi ajoi.

Seuraavassa unessa olin Räsäniemi-nimisessä paikassa. Isäni omisti sen ja nykyisin se on vanhimman veljeni käytössä vapaa-ajanasuntona. Olin unessa Räsäniemen yläkerrassa ja katselin tulvaa, joka tuli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Lopulta tulvavesi virtasi talon alakerran läpi. Ihailin hienoja pyörteitä ja virtauksia.

Viime yönä näin unen, missä ajoin autolla kohti isovanhempieni taloa. Sen nimi oli Ylennys, ja se oli hyvin pieni mökki, vain noin 30 neliötä. Ylennystä ei enää ole, se on purettu. Se sijaitsi hassusti, melkein yksi nurkka tiellä. Pappa oli sen itse rakentanut, kun edellinen koti oli palanut. Pappa oli ammatiltaan muurari.

Unessa ajoin tietä, joka kulki Ylennyksen ohi. Kuulin oman autoni takaa jonkun tööttäävän torvea. Ihmettelin, että mitä se oikein tööttää? Mistä se varoittaa? Samassa huomasin että tie oli kadonnut. Se oli loppunut. Siinä missä ennen oli ollut tie, kasvoi nyt nurmikko ja pensaita ja kukkia. Yritin väistää niitä. Heräsin.

Outoa että kaikki unet sijoittuvat tuttuihin paikkoihin Saarijärvelle. Tie loppuu, tulva huuhtoo, Pasi tulee hakemaan.

Pelottavaa, ahdistavaa. Mistä on kysymys? Tuleeko vielä uusia unia. En tykkää näistä.

Hiiret vastaan minä, luutnantti Onoda

Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseen: miesmatka mökille.

Minua pelotti, minkälaista tuhoa Aila-myrsky on mökillä saanut, mutta toinen, henkilökohtaisella tasolla suurempi huoleni olivat hiiret/myyrät. 

Olin edellisellä kerralla jättänyt myrkkisyötin tiskipöydälle ja vajaan, ja ulos pihalle vanhanaikaisia loukkoja, jotka olin peittänyt jakkaroilla ja kaiken maailman häkkyröillä, että kissat, linnut ja muut oliot eivät niihin mene. Mitä jos loukoissa olisi myyriä? Minun pitäisi ottaa ne pois. Pelkään jyrsijöitä kaikissa olomuodoissa, myös edesmenneinä. Pelkoni on ylimaallista ja järjetöntä, ymmärrän sen, mutta en muuta voi. Tunne on, mikä on.

Päätin että ennen kuin ryhdyn tarkastelemaan hiirituhoja, juon rohkaisulonkeron. Sen voimaannuttamana ryhdyin puuhaan. Loukoissa oli jäänteet hännällisistä. Myrkkyloukot oli syöty. Laitoin uudet myrkyt ja puhdistin loukot.

Sen lisäksi tein jotakin julmaa.

Pihalla on koloja, mutta myös sorakasa paljun pohjaa varten. Raskasta, isorakeista soraa. Tungin sitä koloihin, joita löysin. Samalla minulle teki pahaa ajatella että aiheutan ehkä elävän olennon kuoleman. 

En pelkää mökillä mitään muuta kuin rapinaa, siksi jätin yöksi tyhjennetylle, desinfioidulle tiskipöydälle kynttilän palamaan. Ajattelin, että ehkä hiiret/myyrät pelkäävät tulta niin kuin sudet ja muut villieläimet. Palava kynttilä turvaa levollisen yöuneni. 

Aamulla ripottelen pöydälle valkopippuria, siitä ne eivät pidä. 

Tiedän, että lopulta häviän tämän taiston. Jyrsijät voittavat ihmisen. Mutta tappelen loppuun, täysillä niin kuin luutnantti Onoda.

Tiedätkö, kuka hän oli? Luin joskus kirjan, luutnantti Onodan sota. Se on tositarina toisesta maailmansodasta; japanilainen luutnantti Ododa jatkoi viidakossa taistelua 70-luvulle asti uskomatta sodan loppuneen, koska ei ollut saanut esimieheltään käskyä antautua.

Itse asiassa olen viime aikoina pohtinut näkökulmia. Olen  opiskellut yliopistossa polittista historiaa, mutta en tiedä/muista, miksi Japani joutui 2. maailmansotaan? Loppujen lopuksi he olivat isossa roolissa loppuvaiheessa:  Pearl Harbour ja sen seurauksena ydinpommi. Mutta mistä oli kysymys japanilaisten näkökulmasta? Mitä vastaan he taistelivat? Olisi mielenkiintoista kuulla eri näkökulmia samaan asiaan. Miltä 2. maailmansota näytti eri perspektiivistä. Mehän tunnemme omamme, mutta miten muut asian näkivät. Kaikkihan ovat aina oikealla asialla. Kaikki rukoilevat jumalaa avukseen. Kaikkien mielestä vihollinen on paha. Olisi mielenkiintoista ymmärtää eri näkökulmat, nähdä koko spektri.

Kissa pahus, kun on sellainen kahjo että ei siedä autossa oloa. Olisi niin turvallista olla täällä kissan kanssa. Se hoitaisi rapinahommat.

Laitan kynttilät palamaan tiskipöydälle ja menen nukkumaan. Öitä!

 

Miesmatkalla

Olen miesmatkalla mökillä.

Miesmatka tarkoittaa, että reissuun lähdetään lihapiirakka ja olut -menyllä ja röntsävaatteilla. Tosin en ottanut lihiksiä vaan vihiksiä. Se on kasvislihapiirakka. Väliin viipale goudaa, mikroon, runsaasti ketsuppia ja sinappia. Vihis on tuotteen virallinen nimi, löytyy valmisruokahyllystä. On hyvää.

Oluttakaan ei ole, mutta värikkäitä lonkeroita ruumiillista työtä innoittamaan, ja punaviiniä iltapalalle. Iltapala on kotoa mukaan otettu munakoisovuoan loppu ja salaatti, sekin valmiina kotona tehty. Kahvipullat ostin paikalliselta huoltoasemalta. Miesmatkalla aikaa ei tuhraannu ruoanlaittoon, kaiken energian voi käyttää mieshommiin.

Reissun tarkoitus oli oikeastaan lähteä katsomaan, onko mökki ylipäätään olemassa Aila-myrskyn jäljiltä. Sydän syrjällään olin katsonut säätiedotuksia. Pihakalusteet olivat jääneet kuistille, pelkäsin että myrsky on heittänyt ne päin ikkunoita.

Puistakin olin huolissani. Minulla oli sovittuna paikallisen metsurin kanssa puunkaatosessio loppukuulle. Ne puut ovat hankalasti sähkölinjojen lähellä. Mitä jos Aila on ne kaatanut?

Mutta kaikki oli hyvin! Kalusteet paikoillaan. Puut pystyssä. Mökki entisellään. Oksia oli tietenkin sikinsokin, mutta ei sen kummemmin kuin normaalisti. Kyllä muuten ihmetyttää, miten paljon männyissä on havunneulasia. Joka kerta lakaisen ja haravoin, silti niitä on aina saman verran tippunut. Piti oikein katsoa, onko puissa enää yhtään neulasia jäljellä, mutta kyllä on. Ehkä se on sama asia kuin hiukset wc-lavuaarissa. Lavuaarin rööri menee säännöllisesti tukkoon hiuksista. Miten se on mahdollista? Enhän edes kampaa hiuksia lavuaarin luona? Poika toisin peilailee siinä, ehkä se on hänen syy. Miestä ei voi tässä asiassa syyttää, hän on kalju.

Mutta siis, olin helpottunut, asiat olivat hyvin mökillä. Olivat niin pitkään kun minä tulin. Sain nimittäin aikaan varsinaisen sotkun. Tyypillistä touhua minulle. Sählään jotakin täysin turhaa, ja saan aikaiseksi pelkkää tuhoa.

En tiedä, miksi asia tuli juuri nyt mieleeni, mutta päätin että minun pitää opetella tyhjentämään lämminvesisäiliöt. Niitä on kolme: mökissä, saunassa ja vessassa.

Isävainaa oli putkimies, ja jotenkin ajattelin että kyllä minun kuuluu osata ne itse tyhjentää. Luin käyttöohjetta, katsoin netistä. En ihan ymmärtänyt kaikkea lukemaani/kuulemaani. Mietin jo, onko minulle tullut joku aivovamma, kun en tajua näitä kaikkia venttileitä ja vipuja. Eihän siinä kuitenkaan niin monta ole, ja jokaista voi säätää vain kahteen suuntaan. Täytyyhän se olla ihan loogista puuhaa. Vääntelin ja kääntelin. Sain vedentulon pysähtymään, mutta en säiliötä tyhjentymään.

Olin aivan raivoissani! Aivan moodeissani. En sietänyt ajatusta, että en osaa. Pakkomielteisesti päätin että ne on nyt saakeli saatava vedet pois. Lopulta piti nöyrtyä ja ajaa putkimiehen pakeille. Onneksi heidän affäärinsä on saman tien varrella puolentoista kilometrin päässä meiltä. Otin kuvat vipuhelvetistä lämminvesivaraajien alta, ja lähdin kyselemään neuvoja.

Ihana-Niilo olikin paikalla. Näytin kuvat ja selitin ongelman. Hän vähän kyseenalaisti, kannattaako vielä varaajia tyhjentää. En kuunnellut. Ihan oikeaa vipua olin vääntänyt. Siitä se pitäisi lähteä lorisemaan.

En voi tajuta, miksi asiat tehdään niin vaikeiksi? Miksi niissä vivuissa ei voi lukea, mitä ne ovat? Miksi niiden pitää olla niin hankalissa paikoissa? Miksi siellä menee niin monenlaista putkea ja letkua ja kaikissa vipuja? Eikö tämmöistä asiaa voida tehdä helpoksi?

Ohjeet saatuani lähdin puuhaan uusin innoin. Sain vedet tyhjentymään mökin ja vessan varaajista. Saunan en. Mihinkään ei enää tullut vettä, olin osannut sulkea vedentulon. Ja tajunnut ennen operaatiota ottaa vettä talteen astioiden ja itseni pesua varten.

Olin siis onnistunut 2/3-osaa. Se riitti tyydyttämään kunnianhimoni. Ryhdyin puuhaamaan muita asioita. Tyhjensin rännit, niissäkin oli taas havunneulasia. Haravoin. Kannoin pihahuonekalut varastoon. Maalasin ruosteenestoaineella saunan piipun reunuksen, kahden kaminan kannen sekä pihakeittiön luukut. Ensin ne piti tietenkin rapsutella ruosteesta.

Haravoidessa tuli mieleen että puissahan on vielä lehdet. Että kyllä tänne kannattaa vielä tulla ainakin haravoimaan. Ja onhan se paljukin tulossa, pitää senkin takia tulla. Että kyllä sitä vettä tarvitaan. Että olinkohan nyt vähän hätäinen tämän vesihomman takia. Laitoin viestin miehelle. ”Sitä minäkin vähän ajattelin”, oli vastaus. Saakeli, vedet takaisin.

Tulovesiputken vipu oli varsin jäykkä. Ei meinannut millään kääntyä takaisin on -asentoon. Aamupäivällä minulla oli ollut vaikeuksia saada se off. Hakkasin jakoavaimella, rasvasin; en löytänyt lukkoöljyä, pistin kalusteöljyä, ajattelin että öljyä kuin öljyä, väänsin niin että yksi sormi turposi ja musteni. Niin myös mieleni. Hain lisää lonkeroa, oranssia. Naks, meni poikki. Ei sormi, vaan se vipu, tulovesiputken vipu. Se meni poikki, nyt ei tule vettä.

Paitsi vessaan. Sehän on tietenkin upeaa, eihän kaikilla maailman ihmisillä ole edes vessaa, saati nyt vesivessaa. Minullapa on, mutta ei vesikeittiötä. Eikä vesisaunaa.

Hyppäsin mereen. Vesi onkin aika lämmintä – ottaen huomioon että on jo syyspäivän tasaus.

Harmittaa saakelisti. Turasin veden kanssa puoli päivää: ensin yritin saada sen pois, ja sitten takaisin. Säästääkseni ja oppiakseni. Nyt pitää aamulla nöyrtyä ja mennä putkimies-Niilon luo. Pyytää käydä korjaamassa katkennut vipu.

Miltei kuulen isävainaan naurun pilvien tuolla puolen. Minä heilutan nyrkkiä sinne. Miksi et opettanut minulle putkimiestaitoja? Edes perusasioita?

Jaksaa hämmästyttää tämä oma persoona. Että miten ihminen aina tekee saman virheen? Uudestaan ja uudestaan. Ryhtyy johonkin järjettömään puuhaan luullen siitä selviytyvänsä silkkaa päättäväisyyttään. Lopputulema on ärtymys, väsymys, ja se että asiat ovat huonommalla tolalla kuin ennen episodia. Eikä rahaa säästy – sitä kuluu.

Jos olisin ollut fiksu, olisin tullut mökille, tehnyt huojentavan havainnon, että kaikki on myrskyn jälkeen hyvin. Olisin lämmittänyt saunan, kirjoittanut blogia/runoja mitä vain. Nauttinut maisemasta ja ajasta, jonka elämä minulle antoi.

Mutta ei, minä säädin ja sähläsin jääräpäisenä, päättäväisenä huonolla tapaa, ja lopputulos on tämä: kahdessa ilmaisämpärissä on haaleaa vettä iltapesua varten. Vessaan sentään aamulla pääsen, ei tarvitse kakkia kalliolle. Kun puuceetäkään ei enää ole. Sen samanlaisessa jääräpäisessä ehdottomuudessa muokkasin ”mietiskelyhuoneeksi” viime kesänä.

Oi, päästä minut minusta! Näistä utopistisista älynväläyksistä. Auta näkemään oleellinen. Minna, ei tarvitse aina osata, eikä tehdä, eikä olla hyödyksi. Eikä olla putkimies vain siksi että isä oli. Amen.

Jatkuvat rakennustyömaat pilaavat Helsingin keskustan

Ylen verkkosivuilla on artikkeli Helsingin keskustan vetovoiman pienentymisestä. Miksi keskustan kivijalkaliikkeissä ei käydä. Syitä etsitään koronasta, uusista kauppakeskuksista, yksityisautoilun vaikeuttamisesta, työpaikkojen siirtymisestä muualle, kävelykatujen vähäisyydestä ja verkkokaupan kasvusta.

Yksi tärkeä huomionarvoinen asia jää mainitsematta: rakennustyömaat.

Helsingin keskusta on ollut jo useamman vuoden erilaisten rakennus- ja korjausprojektien kohteena. Käytännössä keskusta-alue on iso rakennustyömaa. Ei sellaisessa viihdy.

Esplanadin pääty Ruotsalaisen teatterin kohdalta oli monta vuotta kunnostuksen kohteena. Nyt kun se nurkka on saatu kuntoon, remontti on siirtynyt Mannerheimintielle Kolmen Sepän -patsaan kohdalle. Lisäksi ylioppilaskunnantaloon on rakenteilla hotelli, yliopiston päärakennus on remontissa, Bulevardin alkupäässä on muutoskohteena Raken talo. Rautatieaseman päärakennuksen vanha lippumyymälä on ollut remontissa, hotelli Vaakuna ja Postitalo. Kauppahallin luo rantaan on rakennettu Helsinki Biennaalin lipunmyyntikojua. Tässä muutama kohde listattuna.

Valkoiset, muoviset aitaviritelmät ovat tulleet tutuiksi keskustassa käveleville, ja tekstit: Rakennamme uutta, toimivaa kaupunkia. Milloinkahan se alkaisi olla valmis? Sitten voisi taas palata nauttimaan Helsingin keskustasta.

Erilaiset rakennusprojektit ovat epäesteettisiä, mutta ne aiheuttavat myös meluhaittoja. Kuka haluaa mennä ostoksille tai kahvikupposelle rakennustyömaalle?

Ymmärrän että korjaaminen ja rakentaminen on välttämätöntä. Ei paikkoja voi jättää rapistumaan. Mutta ei voi myöskään jättää huomioimatta, että niillä on merkittävä vaikutus viihtyvyyteen ja vetovoimaan.

Tästä syystä Helsingin keskusta ei ole ollut vetovoimainen paikka pitkään aikaan. Eikä tule olemaan. Ennen kuin on valmis eli ei ilmeisesti koskaan. Koska suunnitteilla on Kansallismuseon laajennus, joka pilaa ainutlaatuisen puistopihan; Elielintorin lisärakentaminen, joka pilaa rautatieaseman ympäristön; ja Etelä-sataman rakentaminen. Se ei pilaisi vaan parantaisi aluetta, mutta alue tulee olemaan remontissa seuraavat viisi vuotta – vähintään.

Näillä näkymin luulen että en tule näkemään ennen eläkeikää Helsingin keskustaa valmiina – enkä viihtyisänä ja vetovoimaisena.

Työyhteisön bioversiteetti

Koska yhteiskunta tarvitsee pyöriäkseen veromarkkoja, on työssä käyvän väestön määrää yritetty kasvattaa eri konstein. Ratkaisuksi on kokeiltu eläkeiän nostamista, eläkeputkia on kritisoitu, työttömiä on yritetty pakkotyöllistää ja -kouluttaa.

Tämän päivän Hesarissa (17.9.2020 sivu A28) kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan 23 prosenttia yli 50-vuotiaista kokee, että ikääntyvistä halutaan päästä työpaikoilla eroon. Luku on suuri, mutta tavallaan minusta yllättävän pieni ottaen huomioon, että on miltei mahdoton päästä takaisin työelämään, jos jää työttömäksi + 55-vuotiaana. Luulisi, että tämän olisi huomannut useampikin kuin neljännes ikäryhmästä.

Artikkelissa sanotaankin että ”ikääntyvien työllisyydessä ei ole kysymys vain palkansaajien omista työhaluista”. Niinpä. Ei auta keppi, jos ei työtä ei ole tarjolla.

Artikkelia lukiessa tuli mieleeni 80-luku. Tulin tuon vuosikymmen puolivälissä täysi-ikäiseksi ja aloitin tietenkin saman tien ravintoloissa ja discoissa käynnin. Silloin työntekijät – tarjoilijat ja portsarit – kyseissä paikoissa olivat verrattain usein vanhoja (toisin sanoen todennäköisesti keski-ikäisiä, mutta minun nuorissa silmissäni vanhoja), kiukkuisia naisia ja miehiä, joilta tuskin uskalsi tilata ampiaisen tai sinisen enkelin. Ainakin se tuli tehdä nöyrästi ja tipit muistaen. Portsari todennäköisesti tuplasi palkkansa tipeillä, joita piti syytää kouraan, että pääsi taas seuraavana perjantaina sujuvasti jonosta sisään.

Eipä ole samaa näkynyt aikoihin. Ravintolatyöntekijät ovat nykyisin poikkeuksetta nuoria ja nättejä. Mihin ovat kadonneet kiukkuiset keski-ikäiset?

Kun muistelen omaa työhistoriaani ja erilaisia työyhteisöjä, niitä kaikkia yhdistää se, että yhteisö on muodostunut eri-ikäisistä ihmisistä. Ja se on ollut ja on kaikken antoisinta.

Muistan, miten nuorena naisena muutin maalta pääkaupunkiin töihin, ja miten lämpimästi minut otettiin osaksi työyhteisöä. Porukasta löytyi äitihahmoa ja isosiskohahmoa ja oman ikäistä seuraa. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Ja miten nyt, kun itse olen jo keski-ikäinen, nautin nuorten seurasta työyhteisössäni. Heidän myötä pysyy edes vähän kartalla siitä, mitä on meneillään, saa näppäriä neuvoja tietotekniikkaan yms.

Työyhteisö on tärkeä kasvattaja ja myötäeläjä. Työkavereiden kanssa ei puhuta vain töistä ja työasioista, heidän kanssaan pohditaan ihmissuhdeongelmia ja terveysasioita, haaveita ja pettymyksiä. Eri-ikäisistä koostuva työyhteisö antaa perspektiiviä kumpaankin suuntaan. Nuoret voivat oppia vanhoilta ja toisin päin. Tämä tietenkin edellyttää avoimmuutta, arvostusta ja positiivista suhtautumista puolin sun toisin.

Toivoisin että tätä asiaa osattaisiin arvostaa ja työyhteisön ”bioversiteettiä” ylläpitää ja laajentaa. Olisipa mukavaa, jos ravintolassa törmäisi jälleen +50-vuotiaaseen naisoletettuun tarjoilijaan. Lahjottavia portsareita en kaipaa, tosin eipä ole tullut discossa käytyä tällä vuosituhannella.

Olen ärsyttävä

Käly vinkkasi DPlayllä pyörivästä ruotsalaissarjasta Sommaren med släkten. Heti ryhdyin katsomispuuhaan,  ja löysin sieltä itseni. Sarjan yhdessä roolissa on vähän ärsyttävä Carro, joka on varsin toimelias ihminen. Hänen miesystävänsä Bobo on täysin päinvastoin. Siinä on ihminen, joka osaa nauttia elämästään!

Eräässä kohtauksessa Bobo pyytää Carroa istumaan kanssaan puutarhaan, pöydälle on katettu kuohuvaa, hetken istuttuaan Carron huomio kiinnittyy venevajaan, ja hän ryhtyy suunnittelemaan sen korjausta.

Ihan kuin minä. Minulle käy juuri noin. Se on ärsyttävää, enkä voi sille nähtävästi mitään. Istunpa mihin tahansa, näen aina jotakin, minkä haluan heti tehdä pois. Tänäänkin niin kävi – monta kertaa.

Tulin talo kakkoselle pihahommiin itsekseni eväinäni Jalostajan säilykelihapullat ja näkkileipää. Kun tulee hommiin itsekseen on ihan parasta että ei tarvitse laittaa ruokaa, voi keskittyä tärkeämpään. Se on myös kivaa itsekseen touhutessa, että jos tulee jotakin ideoita, voi ne heti toteuttaa. Tulee sellainen tekemisen flow.

Olin siivonnut perennapenkin ja siirtänyt osan kasveista toisaalle, oli tauon paikka. Menin istumaan ”metsätuoliini”, metsään kantamaani puutarhatuoliin ja otin sitruunalonkeron evääksi.

Hetken siinä istuttuani sain idean että kannan rautakaupasta löytämäni metrin korkuisen kynttilälyhdyn sinne metsään. Ja sen alle minulla on vanha pyöreä metallipöytä. Voisi olla kiva näky yössä, kun keskellä takametsää palaa kynttilälyhty. Heti ryhdyin järjestelyihin.

Samalla huomasin että tammen oksaan oli ikävästi jäänyt köysi, mistä oli roikkunut lintulauta. Nyt köysi selvästi ahdisti tammea, minun piti hakea teräase köyden irrottamiseen ja jakkara, että yllän tarpeeksi korkealle.

Sitten taas pystyin palaamaan metsätuolille lopettelemaan lonkeron.

Illalla hommat tehtyäni lämmitin itselleni saunan. Parit ensimmäiset hiet hikoiltuani tuli mieleen, että oikeastaan tässä olisi hyvä tilaisuus pestä sauna.

Pesin sitten saunan. Plus lattialla pidettävät puuritilät. Saunaa lämmittäessä olin jo pessyt saunan ikkunat, mitenkäs muuten.

Se on sellainen pihasauna, mihin ei tule juoksevaa vettä. Niinpä kävin hakemassa saunanpesuvettä sadevesisäiliöstä saunan nurkalta ilkosen alasti, kun en viitsinyt liata kylpytakkia. Toivoin ettei kukaan näe.

Että semmoinen rauhoittava saunailta.

Taidankin loppuillan katsoa Sommaren med släkten -sarjaa. Että miten siellä Carrolla menee. Sillä tavoin osaan rauhoittua. Kun katson, miten joku toinen vöyhkä vöyhkää.

Pamela Andersonin vika

Eräs asia on jäänyt kokonaan kertomatta.

Olin keväällä leikkauksessa, enkä koskaan kertonut, mistä leikkauksesta oli kyse. En ollut varma, haluanko kertoa, onko asia liian henkilökohtainen. Monta kertaa aloitin blogipostauksen , mutta aina lopetin kesken, en ollut valmis. Nyt olen.

90-luvulla työskentelin mainostoimistossa copywriterinä. Eräässä uusasiakaspalaverissa tiiminvetäjä kehotti meitä jokaista lyhyesti esittäytymään. ”Pamela Anderson on minun sukulainen. Yhdennäköisyyden voitte havaita itsekin”, sanoin ja kohottelin tissejäni. Eihän pomo tietenkään sellaista esittäytymistä tarkoittanut, mutta tunnelma keveni huomattavasti. Rintani eivät. Vuosi vuodelta ne paisuivat. Varsinkin raskauden aikana; olin varsinainen kermakone. Olisi riittänyt kahvimaitoa Arttu Wiskarillekin.

Sitä paitsi se oli ihan totta, en valehdellut esittäytymisessä yhtään! Baywatch-povipommi Pamela on kaukainen sukulaiseni, äidin puolelta sukua, ja minullakin oli isot rinnat – tosin Pamelalla taisi olla myös lisätäytettä.

Viime keväänä olin rintojenpienennysleikkauksessa. Olin pohtinut asiaa pitkään. Olin tutkinut leikkauskriteerit netistä, ja katsonut että ne kyllä osaltani täyttyisivät. Kerran olin jo varannut ajan lääkärillekin, mutta perunut sen, kun hävetti niin paljon.

Lopulta kuitenkin, puolitoista vuotta sitten, menin lääkäriin ja sain lähetteen eteen päin. Vuosi sitten syksyllä sain lähetteen leikkaukseen, koronan takia se vähän viivästyi, mutta eihän minulla mihinkään kiire ollut.

Toukokuussa rinnat sitten leikattiin, elokuussa kävin jälkitarkastuksessa. Kaikki on mennyt hyvin. Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Enää en jumpassa tukehdu tisseihini, olo ja olemus on kevyt. Iho rintojen alta ei ole enää ahavoitunut, eikä olkapäillä ole painaumia. Ihanaa on myös se, että vaatteet istuvat niin paljon paremmin. Ei tarvitse rinnanympäryksen takia ostaa isompia vaatteita.

Itse olisin kyllä leikannut rintani vieläkin pienemmiksi! Olisi saanut mennä saman tien A-kuppiin asti. Mutta peilistä katsoessa voin kyllä havaita että hyvää työtä lääkärit tekivät; olemus on sopusuhtainen.

Ehkä kyseessä on jonkinlainen tissianoreksia. Että isorintaisen identiteetillä tunnen itseni sellaiseksi, vaikka rinnat olisivat miten pienet tahansa. Ehkä pienirintaisen identiteettini on vasta tekeytymässä, mieli muuttuu hitaammin kuin keho.

Toimenpide on potilaalle suhteellisen helppo. Hankalinta oli vältellä fyysistä rasitusta ja nostoja ja kurotteluja kuukauden ajan leikkauksen jälkeen, ja erityisvaikeaa oli nukkua selällään neljä viikkoa. Myös rintaliivejä tuli piti yötäpäivää ja haavoja hoitaa.

Mitään jälkikipuja minulla ei ollut, uimista välttelin hivenen käskettyä pidempään, että haavat olivat varmasti täysin umpeutuneet. En halunnut merivedestä pöpöjä tulehduttamaan ihoa.

Nyt en enää muistuta Pamela Andersonia. Sukulaisuuttamme ei voi päätellä ulkoisesta olemuksesta.

Voin suositella operaatiota kaikille, joille isot rinnat aiheuttavat harmia. Asiaa ei kannata hävetä eikä vähätellä vaan hoitaa ongelma pois.

Luontopornoa

Lauantain 12.8.20 Hesarissa oli juttu 32-vuotiaasta Sinistä, joka kuvaa pornoelokuvia itsestään. Elokuvat hän lataa Pornhub-sivustolle, jolla käy päivittäin 115 miljoonaa kävijää. Se on enemmän kuin Wikipediassa. Mutta tienesteille pornovideoilla ei pääse; 1000 katselukerrasta Sinille maksettava korvaus oli alle euron. Tarjontaa on paljon, jos on kysyntääkin.

Kannattaisiko erikoistua? Miksi ihmeessä pornokuvasto on niin samanlaista, iänikuiset nuhruiset hotellihuoneet. Tai mistä minä tiedän, en ole pahemmin pornosivuilla vieraillut, mutta sellaisen käsityksen Hesarin artikkelista sai.

Voisiko/kannattaisiko käyttää vähän mielikuvitusta? Esimerkiksi luontopornoa. Suomalainen maisema on kaunis ja eksoottinen. Mitä jos siellä Lapin tunturilla seisoa jököttäisi lapinmies kaikin tavoin tanassa, tai viljapellon keskellä piehtaroisi hekumoissaan nainen? Tai saunaan sijoittuva porno? Olisi varmasti menestys maailmalla, vaikka veisikin jälleen kerran saunamielikuvaa pöpelikköön.

Aamukahvia juodessa ja lehteä lukiessa uhosin miehelleni, että pitääkö tämäkin nyt itse tehdä? Pitääkö tässä vielä pornoelokuvakäsikirjoittajaksi ryhtyä?

Tuli mieleen ystävän 70-luvun Hymy-lehti. 70-luvun lama-aika oli monelle taloudellisesti surkeaa – epätoivoista – aikaa. Suomen korpikyliltä oli pakko lähteä maailmalle, vähintäänkin Ruotsiin Volvoja rakentamaan.

Kyseissä lehdessä oli artikkeli, jonka nimi oli ”Mökinakan pornokuvat” tai jotakin sinne päin. En enää muista, tapahtuneesta on aikaa. Mustavalkoisissa kuvissa rujo nainen seisoi alastomana pelkkä turkinreuhka päällään surkean mökkipahasen ovensuussa. Näytti siltä kuin turkki olisi lainattu itseltään Kalevi Keinäseltä.

Kuvat olivat tarkoitushakuisessa rujoudessaan varsinaisia taideteoksia! Nainen ei millään tavoin keikistellyt, eikä vietellyt, seisoi vain alasti, että ”katsokaa jos haluatte, minä tarvitsen rahaa”. Ei ollut häpykarvoitusta niitetty brasialaisittain, ei ankkahuulia.

Kuvien ohessa oli juttu, joka kertoi tämän jossakin Kainuun korvessa elävän perheen taloudellisesta ahdingosta, perheen arjesta. Artikkeli taustoitti sitä, miksi tämä perheenäiti oli päättänyt ryhtyä pornomalliksi – rahasta, saadakseen leipää perheelleen. Varsinaista sosiaalipornoa siis.

Hesarin Yhdysvaltojen kirjeenvaihtajat ovat usein tehneet mielenkiintoisia juttusarjoja, missä he ovat kiertäneet ympäri USA:ta, ja kertoneet siellä asuvien ihmisten ajatuksista ja elämästä. Jutut ovat olleet mielenkiintoisia ja niitä lukiessa on voinut paremmin ymmärtää maan kahtiajakautuneisuuden ja Trumpin kannatuksen taustat.

Miksi Hesarin toimittajat eivät tee samaa täällä Suomessa? Juttusarjoja Kehä Kolmosen toiselta puolelta. Eikä pelkästään Lapin matkailusta. Tarkoitan samantapaisia raportteja, mitä Yhdysvaltojen toimittajat tekevät. Eikä aina tarvitsisi esitellä pelkästään ankeutta. Muualla Suomessa on myös menestystarinoita, innostumista ja kekselijäisyyttä. Niistäkin olisi hyvä kuulla.

Ehkä siten voisimme välttää USA:n kohtalon. Voisimme paremmin ymmärtää toisiamme.

Perheen naiset lääkärissä

Tällä viikolla kaikki meidän perheen naisoletetut kävivät lääkärissä.

Ensin Typy-auton mahanesteet tulvivat autotallin lattialle.

Minä jo luulin että hänellä alkoivat kuukautiset, mutta eihän se ole mahdollista, koska Typy on vuodelta 2008, mikä autojen iässä tarkoittaa hyvinkin myöhäistä keski-ikää ellei peräti geriatriaa.

Seuraavaksi lääkäriin marssin minä. Silmäluomien atooppisen ihottuman takia. Jatkuva ja minulle tyypillinen vaiva.

Ja vielä Miiru-kissa 14v. joutui lääkäriin, koska oksensi, vatsa ei toiminut ja karvat irtosivat, oli kärsivän oloinen.

Minun lääkärikäynti maksoi – ei kai mitään, vai tuleeko siitä joku parinkympin maksu jälkikäteen? En tiedä. Minä suosin julkista terveydenhoitoa. Lääkäri kysyi, mitä laitetaan, ja minä luettelin kaikki muistamani silmälääkkeet.

Miirun lääkärikäynti maksoi 120€. Verikoetulokset eivät ole vielä saapuneet. Hänellä epäillään munuaisten vajaatoimintaa, mikä on yleinen vaiva ikääntyneillä kissoilla.

Typy-rouvan lääkärikäynti maksoi 1.200€. Hänen kuninkaallisen korkeutensa jäähdytysputkisto uusittiin. Siellä hän hymyili pellit kiiltäen autoliikkeen pihalla, kun saavuin loutamaan. Niin kuin olisi jostakin – saakeli – kauneusleikkauksesta toipunut.

Ärsytti niin, että ostin ihan piruuttani tosi hienon Jaguar-avaimenperän, näin sen autoliikkeen vitriinissä.

Merkkiautojen kaupoissa on vähän posh-meininki. Jos joskus olet käynyt jonkun ns.tärkeän brändin kaupassa, missä on enemmän vartijoita ja tympeitä myyjiä kuin asiakkaita, merkkiautoliikkeessä on likipitäen sama. Mutta täytyy myöntää, että iästä ja sukupuolesta on autokaupassa/korjaamoissa hyötyä. Laittaa vähän parempaa seppälää päälle, on ikänsä veroinen, kysyy kiperiä kysymyksiä, niin kyllä toimii. Palvelu pelaa.

Mitä tästä kaikesta nyt pitäisi sitten ajatella?

Kaiketi niin, että mitä korkeampiarvoinen on henki, sitä vähemmän se maksaa.

Sehän on ihan oikein. Peltilehmä on turhake, sen korjaamisesta kuuluukin maksaa. Eläin puolestaan ei saa joutua kärsimään yhtään, ihmisen pitää pitää huoli siitä.

Kallisarvoisin on ihmisen elämä. Sille ei ole edes hintaa.

Kiitos suomalaisen sosiaaliturvan.

Maailma on kaunis

Tällä viikolla kuolleen Vexi Salmen tuotannon laajuus ja monipuolisuus on ainutlaatuinen.

Laitan tähän kaksi omaa suosikkiani Salmen tuotannosta, jotka ovat tyyliltään ääripäitä. Molemmat kuitenkin Irwin Goodmanin esittämiä.

Ensimmäinen on herkkä kappale nimeltään Maailma on kaunis, ja siinä kiteytyy hyvän elämän ja onnellisuuden salaisuus; siihen tarvitaan aikaa, tilaa ja mielen vapautta. Niin totta.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä
On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille 
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille 
Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä 
Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

Toinen suosikkikappaleeni on aivan toisenlainen, nimeltään Ostoskeskus ja krouvi. Siinä Vexi Salmi osaa hienosti ja muutamin tarkoin valituin sanoin kertoa Suomen kaupungistumisen ja maalta muuton sekä kertoa lähiöiden ihmiskohtaloista. Samoin kuin maalari maalaa muutamin pensselinvedoin eteemme maiseman, hyvä sanoittaja tekee sen tarkoin valituin, oivaltavin sanoin.

”Ensin oli pelto, sitten kymmenen taloa, ostoskeskus ja sen keskellä krouvi
Siellä turvenuijat ja eronneet muijat kaljaansa maistelee
Siellä istuu tummat ja kollaat ja summat kolunneet taistelee
Se on lähiön kulttuurin kehto, se on monen elämän ehto
Siellä turvenuijat ja eronneet muijat kaljaansa maistelee

Vilja kasvoi ja lainehti puntarpäät
Arkkitehdit ne viisaat ja älykkäät
Elementeistä laatikot suuret loi
Perunamaalta kansaa toi
Sinne Karjalan poikaa ja Pohjanmaan
Muutti kirves ja justeeri kontissaan
Päättyi avio-onni pian oikeuteen
Jäi krouvi heille kodikseen

Jukeboxi soi mustia murheitaan
Kuinka totta ne tarinat kertookaan
Kaiken kokenut laulaja onneton
Kai psykiatri ainut on
Valttikorttinsa pelannut tietää vaan
Että suljetut portit takanaan
Häntä enää vain portsari ymmärtää
Jos vitonen vain rahaa jää”

Mielestäni Vexi Salmi ymmärsi elämää ja ihmisiä. Teki lauluissaan näkyväksi näkymättömät ihmiskohtalot. Eikä halveksinut ketään, eikä mitään. Hänellä oli sekä huumoria että syvällisyyttä sanoituksissaan. Hän tunsi suomalaiset ja suomalaisen sielunmaiseman. Voi olla että samanlaista, yhtä laaja-alaista tunteiden tulkkia ei enää ole, eikä tule.

Toivottavasti saamme pian kuulla muistokonsertin, missä esitettäisiin monipuolisesti Vexi Salmen sanoittamia lauluja.

Koko Suomi kävelee

Viime päivinä olen kävellyt paljon.

Kävelin Helsingin Munkkivuoresta keskustaan. Munkkivuoressa oli tehtävänä vaihtaa vanhaan Whirlpool-uuniin uusi kahva rikkoutuneen tilalle.

En olisi uskonut, että se on edes mahdollista. Uuni on niin vanha, että käyttöohjeissa kehotettiin ottamaan yhteyttä huoltoon, ja että ”lähin huoltopaikka löytyy puhelinluettelon keltaisilta sivuilta”.

Ei löytynyt keltaisilta sivuilta, mutta löytyi kuitenkin. Munkkiniemessä, Perustie 26:ssa sijaitsee kodinkonekorjaamo, jonka kautta saa tilattua varaosia kodinkoneisiin, jos vain tyyppinumerot ja sen sellaiset koodit ovat tiedossa. Niin vain sain kahvaan uudet päädyt, ja kahvan asennettua paikoilleen – ihan itse!

Mahtavaa että vielä nykypäivänä on mahdollista saada varaosia kodinkoneisiin. Vieläpä varsin vanhoihin sellaisiin. Tuli toiveikas olo. Ehkä maailma ei ihan täysin tuhoudu sittenkään. Ehkä vielä korjataan, eikä aina osteta uutta. Vanhat kodinkoneet on ihan parhaita kestävyydessään.

Korjaamisesta tuli mieleen, että olen alkanut korjauttaa myös vanhoja lakanoita. Mökiltä löytyy vielä sellaisia todella paksusta puuvillasta tehtyjä pussilakanoita. Nykyisin puuvilla on ohutta hötöä, joka ei kestä. Kun vanhan ja vahvan pussilakan sauma on repeytynyt, olen vienyt paikalliselle ompelijalle, joka on surauttanut sauman kiinni.

Uuninkorjauskävelyn jälkeen vuorossa oli Typyn korjauskävely. Vein sen korjaamolle Kehä Kolmosen tuolle puolen. Eihän sitä ressukkaa voinut jättää taloyhtiön autotalliinkaan. Pakko se oli hoidattaa. Täytin tyhjentyneen jäähdytinnestesäiliön vedellä ja ajoin korjaamolle. Ajattelin että kävelen sieltä pois, ainakin osan matkaa.

Kävelymatka tyssäsi Malmille. Google Maps vie hurjasti kännykän akkua. Malmia lähestyessä virta alkoi jo olla vähissä. En halunnut joutua tilanteeseen, että minulla ei olisi virtaa kännykässä laisinkaan, ja en siksi voisi ostaa matkalippua junaan/bussiin enkä myöskään osaisi kävellä loppumatkaa ilman karttaa. Olisin pulassa ilman toimivaa kännykkää. Niinpä päätin keskeyttää kävelyn, ja hypätä Malmilla junaan.

Kävely Tikkurilasta Tapulikaupungin läpi Malmille oli mielenkiintoinen. Eipä ole tullut Tapulikaupungissa asioitua. Siellä oli pittoreskeja, vanhoja taloja, ja uusia taloja, monenlaisia taloja, kaikenlaisia. Niitä oli kiva ohi kävellessä tutkailla. Ja pihoja. Miten paljon ne kertovatkaan asukkaistaan. Hoitamattoman pihan kohdalla ajattelin, että mitähän talon asukkaalle kuuluu? Onko hän kenties vanha tai sairastunut vakavasti? Miksi piha on jäänyt täysin hoitamatta? Miksi kukaan ei ole auttanut? Onko siellä kaikki hyvin?

Näin myös yhden täysin aution, pienen, vanhan talon. Mitä sen asukkaille oli tapahtunut? Viereisestä talosta lähti nainen ulkoiluttamaan koiraa. Miltä tuntuu asua autiotalon naapurissa? Tietääkö hän talon tarinan? Pihoista ja taloista voi päätellä siellä asuvista ihmisistä paljon.

Seuraavaksi kävelin keskustasta Rediin. En ollut koskaan käynyt Redissä. Kuullut vain juttuja siitä miten siellä eksyy. Minä melkein eksyin jo matkalla sinne, koska käveleminen on ihan eri asia kuin autolla ajaminen tai metrolla kulkeminen. Tiesin kyllä, miten Rediin pääsisi autolla tai metrolla, mutta mitä reittiä pitkin sinne kannattaa kävellä?

Käveleminen kaupungissa on yllättävän haastavaa. Jalkakäytävä saattaa ykskaks loppua tietyön tai muun rakennustyömaan takia.

Tällä kävelyreitillä havannoin että kaupunki on paikoitellen todella roskainen. Kokonaisia isoja, mustia jätesäkkejä oli hylätty tienvarteen. Myös tupakointi on lisääntynyt. Tupakoivia ihmisiä näkyi mielestäni enemmän kuin ennen.

Redi oli kyllä sekava. Minulla oli sinne lääkäriaika, ja en ollut löytää Terveystaloa. Se olisi löytynyt helposti, jos olisin tullut metrolla, mutta kävelin ja tulin ihan väärältä puolelta taloa sisään. Ehdin juuri ja juuri ennen vastaanottoaikaa.

Piti käydä uusimassa silmälääkkeet. Yritin uusia reseptit kanta.fi :ssä, mutta yhtä silmärasvareseptiä ei uusittu ilman käyntiä lääkärille. Sain sitten palvelusetelin Terveystaloon. Siellä oli lääkäri, joka palveli ”mitäs laitetaan?” -tyyliin. Tulostin rouskutti lääkereseptejä solkenaan. Pyysin kaikki mahdolliset silmätipat ja -voiteet mitä elinaikanani muistin käyttäneeni. En tiedä, mikä järki tässä koko hommassa sitten oli, eikö kaikki reseptit olisi ollut järkevää uusia suoraan, mutta tulipahan käveltyä Rediin.

Tänään kävelen hakemaan Typyn. Tai en koko matkaa. Mutta ehkä sen saman Malmilta Tapulikaupungin läpi Tikkurilaan matkan. Saman minkä tein alkuviikosta toisin päin. Nyt ei tarvitse käyttää Google Mapsiä, muistan reitin ehkä jo muutenkin. Tarkastan, onko pihat laitettu kuntoon, ja onko autiotalossa tapahtunut mitään.

Tuntuu siltä että korona-aikana käveleminen on lisääntynyt. Siihen on monia syitä. Kävelemällä voi välttää julkisten kulkuvälineiden käyttöä, eikä tarvitse käyttää maskia. Käveleminen voi korvata entisiä liikuntaharrastuksia, jotka on joutunut lopettamaan koronan takia. Tai sitten kävely on vain keino saada merkitystä elämään. Ja ajatuksia; kävely aktivoi ajatuksia. Tai näitä kaikkea yhdessä. Sellainen podcast voisi olla, jonka sisältö muodostuisi pitkää matkaa kävelevän pohdinnoista ja ajatuksista.

Luin naistenlehdestä nuoresta naisesta, joka koronakeväänä kyllästyi elämäänsä ja uhosi lähtevänsä kävelemään. Kun mies kysyi että minne, nainen vastasi että vaikka Nuorgamiin. Ja niin hän teki: käveli Helsingistä Nuorgamiin. Pääsi perille elokuun puolivälissä.

Hesarin kuukausiliitteessä oli puolestaan juttu miehestä, joka käveli koiransa kanssa Suomen läpi.

Viime sunnuntaina olin työvuorossa, kun Helsingin Tuomiokirkkoon päättivät kävelymatkansa kaksi miestä, jotka olivat lähteneet kaksi viikkoa sitten Kurikasta. Keitin niille kahvit sakastiin.

Eli paljon on kilometrejä kävelty. Koko Suomi ei leivo. Koko Suomi kävelee.

Parantolaan!

Tämän päivän (8.9.) Hesarissa on juttu Hyvinkään parantolasta, missä parempi väki ja taitelijat kävivät lepuuttamassa hermojaan viime vuosituhannen alkupuolella.

Parantola ei ollut mielisairaala, ehkä paremminkin jonkinlainen retriittipaikka, minne eri syistä väsähtäneet tulivat voimaantumaan. (Vihdoinkin muuten asiayhteys, mihin vähän äklö muotisana ”voimaantuminen” sopii kuin silmä naamaan.)

Aino Kallas saapui Hyvinkään parantolaan petyttyään rakkaudessa ja Hugo Simberg maalattuaan Haavoittuneen enkelin. Säännöllinen päivärytmi, kaunis miljöö, luonto, terveellinen ruoka ja rauhallinen elämänmeno palauttivat voimat.

Kuulostaa ihanalta! Kenelläpä ei elämässä tulisi tilanteita, jolloin olisi syytä rauhoittua ja levätä. On haastavia elämäntilanteita, surua, pettymyksiä, työuupumusta, kaikenlaisten katastrofien aiheuttamaa ahdistuneisuutta, tulevaisuudenpelkoa, ihmissuhdeongelmia – you name it!

Mutta enää ei ole parantoloita, minne mennä. Ehkä kylpylät yrittävät ne korvata, mutta kylpylöiden ongelma tässä suhteessa on asiakaskunnan monimuotoisuus. Kaikki eivät tule kylpylään rauhoittumaan, joten meno siellä ei välttämättä rauhoita.

Parantolassa voisi olla saatavilla erilaisia taideterapian muotoja tai keskuteluapua terapeuttien kanssa. Palkkalistoilla voisi myös olla filosofeja, joiden kanssa voisi pohtia syntyjä syviä. Ja tietenkin erilaisia rentouttavia hierontahoitoja.

Olisipa loistavaa, jos parantolat tulisivat takaisin. Kauniita paikkoja, maisemia ja miljöitä Suomessa on. Voisin hyvin kuvitella meneväni uuvuttavan vöyhkäjakson jälkeen Hyvinge Sanatoriumiin lepäämään ja saamaan voimani takaisin. Olisin takuulla vakioasiakas.

Jotenkin koko ajatus siitä, että mennään viikoksi tai muutamaksi rauhoittumaan, tuntuu radikaalilta. Meillehän naistenlehdet ja some opettavat, kuinka pikku piipahdus metsän puolella ja päivittäinen syvähengitys riittävät palauttamaan voimat. Sitten taas jaksaa jatkaa; jaksaa, jaksaa!

Siinä käy niin kuin minulle kesällä kalliolla, minne menin ihailemaan auringonlaskua, mutta päädyin tuskailemaan sitä miten hitaasti se tapahtuu! En olisi millään jaksanut istua paikoillani toista tuntia odottaen että mollukka painuu maapallon nurkan taa.

Sellainen se on nykyihminen. Levoton levätessäänkin.

Parantolat, tulkaa takaisin. Minä niin tarvitsen parantolaa.

Typy-auto tiensä päässä

Typyllä alkoivat kuukautiset.

Olin ajanut sen aamulla autotalliin, ja kun iltapäivällä olin lähdössä töihin, huomasin auton alla ”verisen” lammikon. Sanoin pojalle, että taisi Typyllä alkaa kuukautiset.

Oikeasti se on punaista jäähdytinnestettä, joka oli valunut auton alle. Sama vika korjattiin toukokuussa, ja nyt vaiva on uusinut. Täytynee soittaa huoltoon, olisiko heillä jonkinlainen takuu huollolle? Autolla ei kuitenkaan ole ajettu huollon jälkeen kuin ehkä alle tuhat kilometriä.

Onneksi minulla on tätä varten peräkontissa litra jäähdytinnestettä. Saan ajettua auton korjaamolle. Mutta kyllä tässä nyt on vakavasti harkittava, onko kahden auton järjestelmässä mitään järkeä. Varsinkin kun ajokortteja on vain yksi. Ja jos on valittava yksi auto, se ei voi olla Typy. Tarvitsen auton, jolla voi vetää peräkärryä ja joka on ehjä.

Onhan autoista paitsi kuluja myös vaivaa. Olen tänä kesänä huollattanut ja katsastanut molemmat. Kohta pitäisi vaihtaa talvirenkaat tai laittaa toinen talviteloille. Viimeksi kun jätin Typyn talviteloille, hiiret tekivät konepellin alle pesän.

Ongelmana on tunnesiteet. Minä rakastan Typy-autoa! Juttelen sille. Aina kun lähden liikkeelle, sanon: ”Nyt, Typy, mennään!” Hansikaslokerossa on Typyn ajopäiväkirja, ja siihen kirjaan ylös merkittävimmät retket.

En ole voinut ennen kuvitella, että autoon voisi kiintyä, mutta niin vain on. Ja autolla ajamisesta nauttia. Typyllä ajamisesta nautin joka kerta. Sen pehmeästä kyydistä, mukavista tuoleista, tunnelmasta. Kuvittelen olevani very british dame, kun ajan saman merkkisellä autolla kuin itsensä kuningatar. Vaikka taitaa kuningatarkin ajaa useammin maastoautollaan Skotlannin tiluksilla kuin Jaguarilla.

Oman lisävivahteen tekee Typyn historia. Se on edesmenneen veljeni auto. Kojelautaan, vaihdekepin taakse, olen laittanut veljen kuvan. Hän oli todellinen automies. Tiesi niistä kaiken. Osasi korjata ja kunnostaa. Typyllä ajo on vähän kuin kävisi veljen haudalla. Auto on yhteysside häneen. En millään haluaisi luopua Typystä, mutta en tiedä myöskään, olenko valmis kaikkeen hankaluuteen, mitä sen omistaminen tuo tullessaan.

On hankalaa, jos autoon ei voi luottaa. Typy on vain liian vanha minulle – osaamattomalle autonomistajalle. Ja samoin kun ikä tuo terveyskustannuksia meille ihmisille, käy myös autoille. Monenlaista remonttia saisi tehdä, että pysyisi ajokunnossa.

Vai pitäisikö se vain parkkeerata mökin pihalle jättää siihen? Istuttaa kukkia peräkonttiin. Antaa hiirten vallata kojepellin alusta kodikseen. Poistaa rekisteristä niin pääsisi maksuista. Tehdä siitä hautamuistomerkki veljelle. Kuskin paikalle voisi ostaa käytetyn mallinuken ”ajamaan” autoa. Voisihan sitä silloin tällöin käydä käynnistämässä, ja pistää cd-soitin soittamaan täysillä veljeltä jäänyttä blues-levyä. Olisihan se aika komea ja erikoinen pihakoriste!

Onneksi työmatka ei ole pitkä. Hyppäsin äkkiä Jopon selkään, ja poljin täysillä töihin. Ehdin juuri ja juuri. Paluumatkalla kastuin litimäräksi, kun sää olikin muuttunut sateiseksi ja myrskyisäksi, eikä minulla ollut edes päällystakkia, kun lähtö oli ollut niin lentävä. Voi, Typy, minkä teit!

Hiiret vastaan minä. Hiiret voittivat.

Minä se kun aina jaksan koohkata mökkiasumisen ihanuudesta, mutta on siinä kyllä yksi iso MUTTA – hiiret!

Olin pari yötä saaristomökissä hommissa. Siirtelin ämpärillä soraa paikasta A paikkaan B. Onneksi on selkä kunnossa – vielä. Tilattiin sellainen kahden hengen palju Pohjoisenpaljuilta (ei ole muuten maksettua mainontaa, kun en osaa tehdä somenäkyvyystienestiä. Pitäisi vissiin pyytää palju ilmaiseksi, ja sitten täällä sanoa, mistä palju on hankittu. Mutta en usko että teistä kukaan on paljua ostamassa, joten hukkaan menisi kampanja. Joten maksan paljuni itse. Mutta saa niitä minulle ilmaiseksikin lähettää, ei siinä mitään! Tilattu se kumminkin jo on.)

Eli siis olin soransiirtohommissa. Samalla vähän haravoin, kun jäi alkukesän toipilasaikana haravointihommia tekemättä. Puut on kyllä ihania, mutta paljon niistä aina kaikenlaista maahan tippuu. Siksi talot rakennetaan nykyään niin, että puut kaadetaan ensin pihasta pois. Ei ole enää kotikoivua, ei.

Tästä tulikin mieleeni, kun keväällä ihmettelin juuri sellaisen ison, vanhan kotikoivun juurella olevia valtavia käpyjä. Että miten koivun juurella on käpyjä? Alkavatko puutkin jo muuttaa omaa seksuaali-identiteettiään? Että en minä koivu halua olla, haluan olla mänty. Hain miehen paikalle – hänen isänsä on sentään biologi, joten pitäähän pojankin sitten tietää yhtä jos toista luonnosta – että mikä on kun koivu tekee käpyjä? Kyllä se sitten kuitenkin oli ilmeisesti niin että kova myrsky oli ne kävyt siihen heittänyt kauempaa kasvaneesta männystä. Mutta pitkälle olivat singonneet.

Kaikki muuten sanovat että se kotikoivu pitäisi kaataa. On liian lähellä taloa ja liian iso ja liian vanhakin kohta kai. Tukkii rännit. Mutta en millään raaski! Vitkuttelen vielä.

Takaisin tähän päivään, soran siirtoon ja myyriin ja hiiriin tiskipöydällä. Olin jo kesän mittaan kummastellut pihalle ilmestyneitä koloja. Hirvitti ajatella, mitä niissä koloissa majaili? Käärmeitä? Myyriä? Rottia?

Kesällä kissa hoiti hommia. Kaiket yöt mesosi pihalla. Joskus toi saaliita näytille. Oli silti turvallinen olo. Ei rapissut. Myyräkanta oli hoidossa.

Mutta nyt. Myyriltä loppuvat ruuat, säät kylmenevät. Kissa ei ole paikalla. Ne alkavat hakeutua sisälle.

Olin mökillä yksin. En pelkää yksinoloa – mutta rapinaa pelkään! Ensimmäisen yön nukuin hyvin, mutta toisen huonosti. Heräilin monta kertaa, olin kuulevinani ”helinää” , kummallista rapsahtelua. Mutta ainahan mökillä kaikenlaisia ääniä kuuluu. Oravat juoksentelevat terassilla ja sellaista.

Aamulla ryhdyin kahvinkeittoon. Olin edellisenä iltana jättänyt tiskipöydälle tomaattisatoni. Eli noin viisi pientä punaista tomaattia. Ihmettelin, miten yksi niistä oli sillä tavoin poksahtanut. Sitten huomasin että toinen oli siirtynyt kauemmaksi tiskipöydän toiselle reunalle. Sitten huomasin papanat. Saakeli! Siinä meni tomaatit. Sillä välin kun minä yritin nukkua, hiiret olivat temmeltäneet tiskipöydällä. Ai kauhistus! Harmi kun kissa ei ollut mukana. Se ei viihdy autossa, joten kolmen tunnin ajomatkaa en kissan kanssa kaksin tee.

Lähdin kauppaan ostamaan myrkkyjä ja loukkoja ja kaikenlaisia vempeleitä. Viritin niitä pihalle kolojen luo. Päälle laitoin suojaksi monenlaisia ”häkkyröitä”, etteivät oravat tai linnut vahingossa mene loukkoihin. Sisälle tiskipöydälle laitoin myrkkysyötin.

EU on kieltänyt joitakin jyrsijämyrkkyjä, mutta kyllä kaupoista saa hiiriansoja, joissa on myrkkysyötti sisällä. En tiedä, mitä myrkkyä se sitten on. Olisiko sitä samaa mitä itänaapurissa käytetään lentomatkoilla teessä?

Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että en voi jäädä enää mökille. En nukkuisi koko yönä, kun kuuntelisin rapiseeko tai loksahtaisiko loukku. Eli jos aion oleskella mökillä itsekseni minulla täytyisi olla turvana kissa-armeija, joka hoitelisi myyräongelman.

Ai mistäkö niitä myyriä sisälle pääsee? Arvelen että katonrajasta. Pyöröhirsinen mökki on rakennettu 60-luvulla saunaksi. Hirret eivät todellakaan ole yhdestä puusta. Huomaan että kattolistoja ei ole voitu asentaa kaikkialta niin kiinteästi hirteen etteikö sinne jäisi pieni rako. Siitä raosta ne veitikat tunkevat.

Talveksi – kun en voi jättää loukkoja, pitkään loukossa viruneet myyränraadot eivät innosta – levitän valkopippuria tiskipöydälle. Siitä ne eivät pidä. Eivätkä kuulemma laventelistakaan.

Jotakin pitäisi keksiä tunkea sinne listojen ja hirsien väliin. Auttaisiko lasikuituvilla? Eikös se ole aika epämielyttävää, ehkä myös myyristä. Tai sitten jos tursoittaisi sitä polyuretaania. Pitää miettiä. Löytyisikö niksipirkasta joku sukkahuousuvinkki tähän? Lasikuituvillalla täytettyä sukkahousua esimerkiksi.

PS. Jos nämä sivut muuten näyttävät nykyään erilaiselta kuin ennen – minä en näe sitä versiota, minkä te näytte – se johtuu siitä, että minulla ei enää ole käytössä Primium -versiota. Se oli kalliimpi, eikä siitä minulle ollut mitään hyötyä. Siihen olisin voinut myydä mainostilaa. Nyt tähän saa laittaa kaiketi kuka vain minkä vain mainoksen. Mutta jos niin on, niin minulla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Geenit määrää kohtalon

Olen joskus ihmetellyt ihmisten intoa sukututkimukseen, mutta nyt taidan olla kylliksi vanha ymmärtämään sitäkin. Olisiko niin, että tietyssä ikä/kehitysvaiheessa ihminen oivaltaa, että ”isien synnit periytyvät kolmanteen sukupolveen” eli osasyy sille, minkälaisia olemme, on menneissä sukupolvissa, heidän kokemuksissaan ja traumoissaan. Jostain syystä he olivat sellaisia kuin olivat, ja meitä kiinnostaa selvittää, miksi? Vaikka arvailuksihan se jää. Menneet sukupolvet eivät ole tallentaneet elämäänsä niin kuin me teemme. Meistä jää jäljelle paljon. Minunkin lätinöitäni voivat tulevat sukupolvet lukea täältä blogista, joka jää elämään minun jälkeeni. Olispa hauska lukea oman mummon blogia! Mitä hän on mahtanut kokea ja ajatella.

Minua kiehtoo erityisesti pappani. Hän oli nopea käänteissään, energinen, kovaääninen, oikea hahmo! Pappa sanoi itsetään ja touhuistaan että ”paremmin sen tekisi kuka vain, mutta nopeammin ei kukaan”. Saman moton olen ottanut itselleni. Aika ptkälti omatkin touhuni ovat sellaisia, nopeasti ja hutiloiden tehtyjä.

Pappa kuoli, kun minä olin vielä lapsi, mutta muistan hänet. Pappa kiehtoo, koska luulen perineeni nopeuteni häneltä. Ehkä myös kovaäänisyyden. Kaikenlaisen koohkaamisen ja vöyhöttämisen.

Pappa ei elänyt kovin vanhaksi, kuoli kuusissakymmenissä sydänkohtaukseen. Sekin hirvittää. Onko minulla sama kohtalo? Toisaaltahan se on nopea ja kivuton tapa kuolla, mutta rapiat kuusikymmentä kuullostaa kovin varhaiselta. Mielellään eläisin siitä vielä siitä seuraavalle vuosikymmenelle.

Vähän aikaa sitten juttelimme miehen kanssa vanhuudesta. Hän sanoi toivovansa että voisimme vanheta terveinä ja omassa kotona asuen. Minä vastasin että minä ainakin meinaan kuolla nopeasti. Teenhän kaiken muunkin nopeasti. Miksipä en siis kuolisi nopeasti.

Yksi veljestäni sai tällä viikolla sydänkohtauksen. Kaikki on hyvin, hän on jo kotona toipumassa. Mutta silti. Siinä oli papan kohtalo hyvin lähellä. Olisi voinut olla nopea lähtö kuusissakymmenissä. Voi näitä geenejä!

Puhu itsesi onnelliseksi

Tämä syksy on ollut minulle vaikeampi kuin entiset. Kaupunkiin paluu on aina paha paikka, mutta nyt – pitkän koronaeristyskevään ja kesän jälkeen – se on ollut erityisen vaikeaa.

Olen yrittänyt paluuta jo kaksi kertaa, ja kaksi kertaa palannut kuin singottuna heti tilaisuuden tullen takaisin pöpelikköön. Niin taas. Olen täällä taas. Perhe jäi kaupunkiin – tietenkin – koska on koulu ja arjen askareet ovat siellä.

Minulla jatkuvat ”peruskorjauspuuhat” mökillä. Tällä kertaa toin uusia kalusteita vessaan. Vähän epäilytti mahtuuko peilikaappi seinälle, kun en ollut mitannut niitä etukäteen. Ulkomuistista ostin kaapit, ja kyllä ne siihen taitavat sopia. Täytyy vain saada iskuporamies ne seinään iskemään.

On muuten äärimmäisen kätevä tämä Ikean Click & Drive tai Click & Collect palvelu. Olen muutamaan otteeseen tänä kesänä käyttänyt. Tuotteet tilataan verkkokaupasta ja ne noudetaan erikseen siihen varatulta parkkipaikalta. Ei tarvitse mennä haahuilemaan kauppaan ollenkaan. Ilman koronaakin minua stressaa kävellä Ikean läpi. Nyt sen voi ohittaa, ja hakea haluamansa.

Kesämökin vierastalo on rakennettu viisitoista vuotta sitten, vuonna 2005. Poika oli syntynyt 2003, pian tajusimme että jos haluamme että meillä käy vielä vieraita, on pakko rakentaa heille makuupaikat. Mökki alkoi käydä pieneksi lapsiperhearjessa. Siellä on vain yksi pieni makuuhuone – pojan huone – ja meidän oma nukkumispaikkamme. Vieraita ei siellä voinut enää majoittaa.

Siispä rakennutimme vieraille oman huushollin. Hommasimme taloon sängyt ja oleellisen, mutta täytyy tunnustaa että siihen se jäi. Viiteentoista vuoteen ei tapahtunut mitään.

Tänä kesänä olen innostunut sisustamaan ja muutenkin kehittämään vierastaloa. Sinne on mm. asennettu terassin ylle markiisi. Se on aivan loistava! Nyt ihan harmittaa, miksi markiisia ei ole hankittu ajat sitten! Se tuo suojaa sateelta ja auringolta ja tekee olon suojaisaksi.

Makuuhuoneeseen olen entisöinyt kirjoituslipaston ja toiseen huoneeseen on tekeillä keittiö. Se oli ennen toinen makuuhuone, mutta nyt siitä tulee keittiö. Siten vierastalosta tulee oma erillinen yksikkönsä. Siinä on keittiö, wc ja makuuhuone. Tulevaisuudessa sitä voi myös näillä eväin vuokrata airbnb:ssä.

Viime viikolla saapui keittiö, mutta se on vielä asentamatta, koska asentajat eivät ole ehtineet. Tämänkertaisella käynnillä on tarkoitus kehittää vessaa. Siellä ei ole ollut edes kaappeja, pelkkä peili seinällä. Nyt sinne tulee kaksi kaappia: toinen peilikaappi lavuaarin yläpuolelle, ja wc-istuimen yläpuolelle toinen. Se kaappi on valkoinen ja siihen teippasin PRIVATE -kyltin. Sinne voi laittaa omat tavarat, peilikaappi jää vieraiden käyttöön.

Ostin myös uuden lampun vessaan, koska edellinen oli seinällä, ja nyt se on poistettava, koska siihen kohtaan tulee peilikaappi. Ajattelin että voisin asentaa valaisimet itse, mutta kun avasin suojakotelon, siellä oli niin monenlaista johtoa vastassa, että en taida hommaan kyvetä. Yritin kyllä etsiä ohjeita youtubesta.

On vain hankalaa pienellä paikkakunnalla, jos tarvitsee ammattiapua johonkin vähäpätöiseen hommaan, ei tahdo saada apua. Kaikilla on rakennusalan ammattilaisilla on kiire isoimmissa projekteissa. Ei niitä meikäläisen lamput hetkauta.

Mutta se tästä. Olen todella innoissani näistä sisutuspuuhistani. Toisaalta ihmettelen, mikä minun on. Miksi pitää koko ajan sisustaa ja häärätä, miksi en osaa olla?

Huomenna roudaan sepelin kallionkoloon. Siihen on tilattu kahden hengen palju. Alle pitää laittaa sepeli. Meikä laittaa.

Koulu siirtyy jälleen etäopetukseen ensi viikosta alkaen, mutta poika ilmoitti jo hyvissä ajoin, että jos ja kun etäopetus alkaa, hän jää kaupunkiin. Ymmärrän sen hyvin, siellä on harrastukset ja kaverit. Ne ovat tärkeitä. Siellä ovat myös miehen iäkkäät ja apua tarvitsevat vanhemmat.

Omassa vaakakupissa on perhe kaupungissa ja oma elämä täällä maaseudulla. Näiden kahden asian tasapainottelu ja epätasapaino. Tunnen syyllisyyttä ja itsekkyyttä aina valitessani maaseudun. Mutta toisaalta minusta tulee toimettomana kaupungissa ihmishirviö. En ole todellakaan paras versio itsestäni. Olen ilkeä ja vaikea läheisilleni. En pidä kaupunkiminästäni. Tuskin muutkaan pitävät.

Jännällä – melkeinpä pelottavalla – tavalla historia toistaa itseään. Kun minä olin lukiossa, vanhempani päättivät jäädä eläkkeelle ja muuttaa Amerikkaan. Aluksi he yrittivät saada minut mukaan, opiskelemaan paikalliseen kouluun. En lähtenyt. En halunnut. Halusin jäädä omaan, tuttuun lukiooni. Niinpä me veljeni kanssa asuimme kahden. Mummo asui naapurissa ja ”vahti” meitä. Kerran mummolla oli hälytystila päällä, kun lumessa oli isot jalanjäljet ja mummo epäili, että on tainut käydä miesvieraita minnalla. No, ei ollut. Ne oli posteljoonin jalanjäljet. Siihen aikaan posti tuotiin ovelle asti.

Amerikanaika oli omille vanhemmilleni parasta aikaa. He olivat onnellisia. Ei ollut isoja vastuita, oli aikaa nauttia elämästä – höllötä. Nyt huomaan että tilanne on vähän samankaltainen. Paitsi että olen täällä yksin. Toivoisin että mieheni voisi olla kanssani.

Kävin eilen katsastamassa auton, ja matkalla tuli kuunneltua radiota. Valitettavasti en muista kirjan ja tekijän nimeä, mutta ohjelmassa oli aiheena uutuuskirja sisäisestä kriitikosta, joka meissä jokaisessa piilee. Toisilla vähän julmempi kriittikko, oikein sellainen oman elämänsä heikinheimo. Kirjassa opastetaan, kuinka sisäinen kriitikko saadaan ruotuun.

Kirjan kirjoittaja oli keksinyt nimetä oman kriitikonsa. Hän oli antanut sille nimeksi Myrtti. Minäkin olen kuullut oman kriitikkoni äänen. Välillä se kuuluu kovaa ja sen sanoma on pahaa kuunneltavaa. Mutta en ole antanut sille nimeä. Sen sijaan olen nimennyt itselleni Pikku-Minnan. Kun puuhaan jotakin vaikeata – kuten kokoan Ikean kalusteita – tai rankkaa – kuten kannan soraa paljun paikalle– kehun itseäni. Olen alkanut puhua hiljaa itselleni: ”Kylläpä Pikku-Minna on taitava. Pikku-Minna osaa. Nyt Pikku-Minna ottaa lasin viiniä. Nyt Pikku-Minna menee nukkumaan.”

Nyt Pikku-Minna menee nukkumaan. Öitä!

Uusi normaali

Matkailuyrittäjät itkevät, kun entiset turistit eivät pääse koronan matkustusrajoitusten takia tulemaan. Itkun sijaan pitäisi miettiä tilanne uudelleen ja keksiä uusia, korvaavia toimintoja entisten tilalle.

Matkailu on muuttunut myös Suomesta poispäin. Matkustusrajoitukset ja karanteenit koskevat myös heitä, jotka haluaisivat täältä lähteä matkalle. Ja koska he eivät voi tai halua lähteä ulkomaille, potentiaalia kotimaan matkailun kasvulle on olemassa, mutta mielestäni sitä ei ole osattu kohdentaa. Tilannetta ei ole osattu käyttää hyväksi.

Yhtenä esimerkkinä eräs Saariston rengastien varrella sijatseva ravintola, joka ei avannut oviaan koko kesänä, vaikka käsillä oli kenties vilkkain matkustuskesä ikinä.

Ennen juhannusta olisin halunnut matkustaa Lappiin katsomaan yötöntä yötä. Laitoin kyselyn majoituksesta eräälle iglu-majoitusta järjestävälle yritykselle. Vastausta ei ole vieläkään tullut. Eipä silti, ei Kolariin olisi edes päässyt. Junat eivät kulkeneet sinne asti. Käsittämätöntä sekin. En minä sinne asti jaksa autolla ajaa. Koko Suomen läpi.

Ensi kesäksi on majoituskysely Sastamalaan. Viime viikolla laitoin. Ei ole vastausta kuulunut.

Pari talvea sitten olin Lapissa talvella Äkäslompolossa. Olisin halunnut vuokrata auton käydäkseni Reidar Särestöniemen museossa. Ei ollut autoja vuokrattavana lyhytaikaiseen vuokraukseen. Matka taksilla olisi ollut liian pitkä ja kallis. Jäi sitten käymättä. Harmitti. Niin lähellä, mutta kumminkin kaukana.

Junien pitää kulkea. Vastauksia kysymyksiin pitää antaa. Kyllä mekin haluamme matkustaa Lappiin ja Lapissa, asua hotellissa, ostaa palveluja, kokea Lapin eksotiikkaa, syödä poronkäristystä.

Ravintolaruuan hinta muualla Suomessa ihmetyttää. Etelä-Suomen kaupunkialueilla asuvat ovat tottuneet siihen että pizzan saa kympillä, lounaan viiidellätoista. Muualla Suomessa hinta on aina vähintään kaksinkertainen, usein kolminkertainen. Ja ainakin Helsingissä luulisi olevan kalliimmat liikehuoneistovuokrat, joten tilavuokrat eivät hintaeroa selitä.

Tuntuu siltä kuin moni ajattelisi että tämä menee ohi. Entä jos ei mene? Jos tämä jää. Ei ehkä ihan samassa laajuudessa, mutta kuitenkin jää, vähän niin kuin aids. Mitä jos kaikki palaudu täysin ennalleen ikinä koskaan?

Silloin kannattaisi miettiä, mitä ja minkälaista sitten tarvitaan. Ehkä me voisimme opetella pitämään keskenämme kivaa. Ja ehkä se voisi olla jopa kivempaa kuin ennen. Vähän niin kuin Senaatintorilla tänä kesänä. Nyt sieltä olivat pois turistibussit ja pakokaasu, tilalla oli kukkaistutuksia, iltaa istuvia ihmisiä, ruokaa ja juomaa. Ihan melkein niin kuin ulkomailla konsanaan, Suomen Helsingissä!

Voisiko hiihtolomien porrastusta loiventaa entisestään ja siten pidentää kotimaan talvimatkailun sesonkia? Jos koko Etelä-Suomi ei lähtisikään lomalle viikolla kahdeksan. Jaettaisiin talvilomaviikot uudelleen alkamaan jo helmikuun alusta. Saataisiin sesongille pituutta. Kannattaisikohan Lapin loma varata jo nyt hiihtolomaksi. Luulenpa että voi vielä tulla ruuhkaa.

Ostetaan Kaipola

Kyllä harmittaa UPM:n paperitehtaan sulkeminen! Harmittaa ylikansallisten pörssiyhtiöiden toiminta. Kaikenmaailman upm:t ja talvivaarat, jotka tuhoavat ympäristön ja sitten katoavat, jättävät sotkut siivottavaksi ja työttömät elätettäväksi. Ei pörssiyhtiöllä ole omaatuntoa. Ei sielua, mihin sattuu. Ei kotimaata.

Mielestäni yhteiskunnat ja niiden vakiintuneet järjestelmät, poliitikot ja puolueet, työmarkkinajärjestöt, kansanedustuslaitokset eivät ole pysyneet kehityksen kärryllä. Monet myötäilevät, hyssyttelevät. Suuttuvat kun näiden suuryritysten toimintaa ja johtoa arvostellaan.

Amatzonilla tuhotaan sademetsää, Lapissa kaivokset saastuttavat vesistöt. Tulee mieleen Graham Greenen kirja Ahneiden pidot. Siinä illallisseura oli valmis mihin tahansa nöyryytyksiin, suosui hullun ja rikkaan isännän vaatimuksiin saadakseen jotakin rikkauden rippeitä lahjaksi. Sama meininki täällä ja maailmalla.

Nyt kuulkaa päättäjät ja kansalaiset: pitää ottaa tilanne haltuun. Ei alistuta tähän. Voitaisiinko paperitehdas kansallistaa? Pelastaa sen tuotanto. Kehittää vastaamaan ajan vaatimuksia. Jos osaaminen, kallis tietotaito ja tehdas on jo olemassa. Ostetaan se tehdas meille, Suomelle, meille.

Voisiko suomalaiset sijoittajat sijoittaa rahansa ylikansallisten pörssiyhtiöiden sijaan kansalliseen yritykseen? Voisi olla hitusen puhtaampi mieli ja omatunto. Voisi olla tulevaisuus.