Sota syttyy epäreiluudesta

Koronatestin tulos oli tullut yöllä: negatiivinen! Elämä jatkuu.

Olen kyllä isosti vaikuttunut terveydenhuollon toimivuudesta koronatestauksessa. Kesti 12 tuntia siitä, kun olin käynyt testissä tuloksen saamiseen. Tekstiviesti oli tullut yöllä 0.43. Testissä olin käynyt iltapäivällä klo 13.10. Omaoloarvion täytin klo 11. Kaiken kaikkiaan koko rumbaan meni siis 14 tuntia. Mielestäni huipputehokasta!

On tämä kyllä aikamoinen vuosi 2020. Riittää kiikkustuolissa muisteltavaa. Eilen tuli mieleen, että olisi mukava askarrella joku muistoesine tästä vuodesta. Päädyin joulukuusenkoristeeseen. Olen kerännyt kuusenkoristeita matkoilta, ja on aina mukava koristella joulukuusta ja samalla kun ripustaa koristeita muistella, mistä ne on hankittu ja milloin. Kyllä kuuseen pitää yksi koronakoriste saada.

Ryhdyin googlettamaan ja heti löytyikin sopiva ohje virkatulle covid-pallolle. Katsokaapa osoitteesta punomo.fi ”virkattu koronasieppari”. Sellaista ryhdyn väkertämään joulukuuseen.

Tänään oli taas Hesarissa paljon mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti Sunnuntai-liitteen artikkeli Elämysten jälkeen osui yksiin omien tuntemusten kanssa. Siinä ennustettiin luksuksen ja elämysten aikakauden olevan ohi.

Tosin en usko niiden olevan ohi, mutta uskon että niiden ilmenemismuoto muuttuu. Uskon että prassailun ja pröystäilyn aika on ohi. Itse asiassa siitä olikin toinen juttu samassa lehdessä, viaton kuva 20 dollarin leikkelelautasesta oli leimattu vastenmieliseksi ökyilyksi ja sai somekansan tuomion.

Somekuvat herättävät helposti kateutta ja jopa vihaa. Eikä ihme. Ei kateus ole mikään uusi keksintö. Ihmiset sietävät vielä eriarvoisuuden, sen että toisella menee paremmin, mutta epäreiluutta ei siedetä, eikä kuulukaan sietää.

Jos yhteiskunnallinen tilanne lisää epäreiluuden kokemusta, epäarvoisuuden sieto vähenee. Näin kävi mm. muinoin Ranskassa. Kansa kyllästyi omaa kärsimykseensä, tuli vallankumous ja Maria Antoinette mestattiin. Sama toistui Venäjällä viime vuosisadan alkutaipaleella, kansa koki tulleensa kohdelluksi epäreilusti, eikä sietänyt enää tsaarin eriarvoisuutta seurauksena vallankumous ja teloitus.

Samasta epäreiluuden kokemuksesta ammentaa sytykkeensä myös Suomen sisällissota/kansalaissota. Olot olivat surkeat, kansa kyllästyi, leimahti yritys vallankumoukseen, joka epäonnistui.

Joku asiantuntija sanoi, että koko sisällissota oli täysin turha sikäli että kaikki ne asiat, mitä sillä ajettiin, toteutuivat ja olisivat toteutuneet parlamentaarisin keinoin. Kansalta loppui pitkäjänteisyys odottaa uudistuksia, nälässä ja kurjuudessa ei ole hyvä odottaa, jokainen päivä on liikaa. Luksuksen keskellä on paljon leppoisampaa odotella parempia aikoja. Vanhan sanonnan mukaan ”itken mieluummin rolce roycessa”.

Valitettavasti some lietsoo epäreiluuden kokemusta. Ole siis varovainen leikkelelautaskuvien kanssa. Kolmas maailmansota voi alkaa somesta.

Normaali

Koronatestissä

Kävin koronatestissä. Usein on niin että pettyy, jos odottaa hyvää, ja jos odottaa pahaa, ilahtuu. Tässä kävi juuri tuo jälkimmäinen.

Olipa hyvin hoidettu testaus! Mielikuvittelin surkeutta ja kauheutta, pitkiä jonoja, epätoivoisia, kuolevia ihmisiä ja uupuneita testaajia. Todellisuus oli siitä kaukana.

Lauantaina aamupäivällä täytin omaolo-lomakkeen netissä ja sen suosittelemana varsin ajan testiin. Sain testiajan kahden tunnin päähän klo 13.10 Jätkäsaaren asemalle. Paikan sai valita itse.

Järjestelyt Jätkäsaaressa oli hoidettu hienosti. Parkkipaikka löytyi makasiinin päädystä. Sisään pääsi vain ajanvarauksella. Ei ollut jonoja. Itse asiassa en edes nähnyt ketään muita testattavia. Tai yhden poislähtiessäni, kun odotin vuoroa käsidesiin.

Testipaikalta lähdettiin pois rakennuksen toiselta puolelta, joten mitään edestakaisin liikennettä ei pääse syntymään ja siten kaikki kohtaamiset minimoidaan. Logistiikka oli hoidettu hyvin ja hygienisesti, testaaja oli pätevä ja mukava. Kysyi, olenko ensi kertaa testattavana. Vastasin että joo, olen koronaneitsyt.

Sinne sitten tikku nenuun ja viisi pyöräytystä. Ei sattunut, mutta oli epämiellyttävää. Aika pitkä rööri nenässä on, ei uskoisi päälle päin. Mutta jos vertaa tätä testiä siihen, missä kohdun sisäpinnalta otetaan hormoninäyte jollakin pölyhuiskalta tuntuvalla, niin kyllä menen mieluummin koronatestiin. Kaikki on aina suhteellista.

Kohtunäyte oli muuten hyvä, kaikki kunnossa. Sain keltarauhashormonia, jota pitää ottaa nyt kolme kierrosta. Sillä saadaan varmistettua, että kohdun seinämään ei tule mitään liikakasvua. Sitten pitäisi olla se homma hoidettu, eikä jälkivuotoja enää ilmaantua.

Nyt odotan koronatestin tuloksia. Pitäisi tulla parissa päivässä, mutta testaajan mukaan voi tulla päivässäkin. Testitulos tulee puhelimeen viestinä, ja puhelinsoitto perään, jos testitulos on positiivinen.

Mitenkähän tälle koronaneitsyelle käy?

Normaali

Ollako vaiko eikö olla kipeä?

Illalla olo tuntui väsähtäneeltä. Kiukkuilin jonottaessani omaa vuoroani kylpyhuoneeseen ”Minua väsyttää jo, kestääkö vielä kauan?”. En jaksanut odottaa, menin pesemään hampaat keittiön lavuaariin käsilaukun beatyboxissa olevalla matkahammasharjalla. Dramaqueen.

Oletin että väsymys johtui vain jumppapäivästä ja runsaasta puuhastelusta. Olen keskittänyt urheilut perjantaiaamupäiviksi; käyn silloin hiitissä ja pilateksessa. Iltapäivällä kävin visiitillä anopin luona sairaalassa. Paluumatkalla Stockan Herkussa, ja illan käytin ruoanvalmistukseen. Lauataina – eli tänään – on tulossa ruokavieraita; appi, käly ja kälyn tytär.

Sain ruuat valmiiksi parahiksi ennen Vain elämää -ohjelmaa. Köllähdin sohvalle sitä seuraamaan, ja siitä nukkumaan.

Tämän kauden Vain elämässä on minulle vieraita artisteja. Itse asiassa tunnen vain Ressu Redfordin ja Arja Korisevan ja Mariskan. Mutta vaikka muut artistit ovat tuntemattomia, on heihin ja heidän musiikkiinsa mielenkiintoista tutustua ohjelman myötä. Ohjelmaa seuratessa on täytynyt välillä googlata, että kuka tuo on ja mistä kohusta tai lööpistä ne oikein puhuvat. Minulta on mennyt täysin ohi Reino Nordinin kohuelämä.

Yöllä heräsin epänormaaliin pääkipuun. Hiippailin hakemaan kuumemittarin, kuumetta ei ollut. Mutta sellainen kivulias ja voimaton olo jäsenissä, niin kuin usein ennen flunssaa.

Ei siinä mitään, mutta minun olisi pitänyt olla aamuseitsemältä töissä. Normaalitilanteessa olisin napannut buranan ja mennyt. Kyllä sitä nyt yhden työvuoron jaksaa vähän toistaitoisenakin. Mutta nyt, tässä koronatilanteessa, asia on ihan toinen.

Silti mietin pääni puhki, mitä tehdä. Olenko edes oikeasti sairas? Mitä jos pääkipu johtuu vain rankan jumpan jälkeisestä nestetasapainon vääristymästä tai verenpaineesta? Jos ei ole flunssaa ylipäätään? Tavallisessa elämässä menisi töihin ja seuraisi tilanteen etenemistä rauhassa ilman paniikkia. Nyt ei voi ottaa mitään riskiä. Siinä voisi levitellä tautia ympäriinsä lisäoireita odotellessa.

Mitä jos olen jo levitellyt? Eilen kävin anopin luona sairaalassa! En uskalla edes ajatella, että olisin vienyt viiruksen mukanani sinne. Tiistaina olin hammaslääkärissä. Sainko sen sieltä? Ehkä todennäköisempi olisi keskiviikko. Silloin töissä oli useamman kuoron harjoitukset. Viaton poikakuoroharrastus on nykyisin vaarallinen laji. Siellä oli kahdeksankymmentä poikaa laulamassa, turvavälein tietenkin ja isoimmilla vielä maskit. Minulla oli tietenkin myös naamari, mutta olin samassa ”ilmatilassa” heidän kanssaan neljä tuntia.

Onneksi kävin eilen Stockan Herkussa. Ei sillä, että jos olen sinnekin ripotellut tautia, mutta nyt meillä on paljon herkkuja, jos joutuu karanteeniin.

En ollut käynyt Herkussa pitkään aikaan. Olisiko niin, että edellinen kerta on peräti ennen koronaa. Innostuin kaikesta ihanasta; lakristikuorutetuista manteleista, suklaasuolakuorrutetuista vaahtokarkeista – sairaan hyviä!–, rocky road-kekseistä, halloween-karkeista ja -herkuista. Ostin sitä sun tätä ja kaikkea muuta kuin mitä piti. Piti ostaa vain kylmäsavulohta alkupalaleipiin. Kaksi kassillista kannoin kotiin. Nyt on herkkuvaratot täynnä, jos joutuu karanteeniin.

Aamun varhaiset tunnit meni järjestellessä työkuviot uusiksi. Piti yrittää löytää sijainen ja saada kiinni esimies omalta vapaapäivältään. Voi parkaa, joutui heräämään vapaapäivänä, vieläpä lauantaina, todella aikaisin tämän takia.

Seuraavaksi pohdintaan tulivat illallisvieraat. Lasagne on paistovalmiina jääkaapissa ja Brita-torttu täytettä vailla. Tarkoitus oli myös kippistää kälyn tyttärelle, joka on valmistunut lääketieteen kandiksi. Opinnot tietenkin jatkuvat, mutta yksi etappi saavutettu. Hänen lapsuuden haaveensa on toteutumassa. On ihanaa nähdä, kun haaveet toteutuvat, nuori – tai minkä ikäinen tahansa – saavuttaa unelmansa. Se on aina sykähdyttävää!

Ei pitäisi koskaan lakata unelmoimasta. Helposti niin käy. Toteaa että tässä tämä oli, näin tämä meni, elämä taputeltu. Ei unelmat aina tarvitse olla urapyrkimyksiä, ne voivat olla jotakin muuta, elämäntapaan liittyviä. Pohdintoja siitä, miten haluaisin elää. Tai mitä haluaisin osata, tai mitä puolta itsessäni kehittää.

Minun piti osallistua Rööperin luovat kirjoittajat -piiriin tänä syksynä, mutta jossakin ahdistuksessani peruin osallistumisen. En halunnut sitoutua liian moneen asiaan tänä syksynä, luovuin kirjoituspiiristä. Se jäi vähän harmittamaan, mutta onneksi löysin korvaavan jutun. Marraskuussa osallistun kirjoitusviikonloppuun, jonka teemana on runot, esikuvana Eeva Kilpi. Viikonloppukurssia vetää kirjailija, runoilija ja monen virren sanat kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen. Odotan viikonloppua varsin jännittyneenä, mutta mielenkiinnolla.

Illallinen siirretään. Ei kannata riskeerata. Käly on juuri saanut negatiivisen koronatestituloksen, ja kälyn tytär ollut kymmenen päivän karanteenissa. Voi näitä aikoja!

Normaali

Silver sisters

Olipa kiva, kun tänään Hesarissa oli juttu hiusten harmaantumisesta (HS 22.10. C12-14). Olen suuri harmaiden hiusten ystävä!

Positiivinen suhtautuminen harmaantumiseen lienee äidin peruja. Hänellä oli upeasti harmaantuneet hiukset, eikä hän koskaan värjännyt hiuksiaan. Olen ottanut saman taktiikan. Joskus nuorena olen muutaman kerran värikäsitellyt hiuksiani, ja se on aina ollut huononnus. Hiukset eivät värjättyinä tai sävytettyinä ole tuntuneet omilta.

Sitä paitsi hiukset ovat muuttaneet väriä ihan itsestään, joten edes kyllästymisen vaaraa ei ole ollut. Synnyin blondina, ja murrosiässä hiukset alkoivat tummentua, ensin takaa, sitten vähitellen tumma sävy levisi koko päähän. Nyt hiukset ovat tummat höystettynä irtoharmailla siellä täällä.

Oma harmaantumisprosessi onkin ollut pienoinen pettymys. Olisin toivonut harmaantuvani samalla tavalla kuin äiti. Hänelle tuli ensin ohimolle harmaa siipi, joka sitten levisi ja lopulta hiukset olivat kauttaaltaan harmaat.

Kerran kysyin äidiltä, milloin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, mutta äiti ennättänyt vastata. Neljä vuotta vanhempi velipoika tokaisi vastaukseksi, että ”silloin kun sinä synnyit!”

Hiusten värjäyksessä käytetyt aineet ovat aikamoisia myrkkyjä. Todennäköisesti en voisi edes värjätä hiuksiani, ihoni on muutenkin niin allerginen ja herkkä, ja päänahka eritoten herkkä kutiamaan.

Helsingin Sanomien jutun mukaan suuntaus näyttää onneksi olevan siihen suuntaan, että harmaita ei enää yritetä peittää. Tai ainakin harmaat normalisoituvat. Tämä kehopositiivisuus ja muu erilaisuuden hyväksyntä laajenee pikku hiljaa käsittämään myös iän. Ikääntymistä ei tarvitse hävetä. Vaihdevuosista voi puhua ääneen ja hiukset saavat olla harmaat. Se kaikki on luonnollista.

Kerran älähdin kosmetologille, joka yritti kaupata jotakin nuorentavaa. Sanoin että en halua näyttää nuoremmalta, haluan näyttää ikäiseltäni, mutta terveeltä ja hyvinvoivalta!

Toisaalta, ei ole ihan täysin totta! Käsi sydämellä. Suunnittelen, että ennen pojan ylioppilasjuhlia menen ihosairaalaan ja teetän otsan sibelius-rypyille laseroinnin. Silmäkulman harakanvarpaat pidän. Naururypyt ovat ihania, mutta otsajuonteet – niistä en pidä. Onneksi ihminen voi valita, mistä kohtaa ja miten vanhentumisensa näyttää. Pidän harmaat ja naururypyt, otsarypyt kevennän.

Amerikkalaiset vanhukset – käytän tahallani termiä vanhus, koska en pidä tästä ajasta, missä kaikki pitää kiertoilmaista. Minä myös vanhenen, ihan joka päivä, ja jos aika menee näin nopeasti kuin viime vuosina, alati kiihtyvään tahtiin, olen vanhus tuota pikaa, oletan että se on ihanaa! Niin, siis amerikkalaiset vanhukset näyttävät nykyisin hivenen oudoilta. Jos nyt katsoo näitä kahta presidenttiehdokasvanhusta esimerkiksi. Iho kiristetty ja värjätty, että ei vain näyttäisi kalpealta vanhukselta. En tiedä, toinen ehdokkaista käyttää usein ja monissa yhteyksissä sanaa ”fake”, epäaito. Onkohan ilmaus tahaton paljastus omasta sisimmästä?

Vaikka mitä tekisi, ikää ei voi kuitenkaan lopulta peittää. Peittäminen tekee meistä feikkejä. Ketteryyttä ja liikkeiden nopeutta ei voi ihmiseen siirtää. Luustoa ei voi nuorentaa. Eikä aivoja. Usein ei ajatusmaailmaakaan. Sekin tuppaa jossakin vaiheessa tulla lukkoon lyödyksi. Silmien kirkas katse on vain ihmisellä, jolla on elämä edessä.

Normaali

Sauvasekoitin ja Tove

Sauvasekotin hajosi. Se on kaikista kodinkoneista toiseksi eniten käyttämäni – heti kahvinkeittimen jälkeen. Sauvasekoittimella surautan aamusmoothiet, soseutan kastikkeet ja sosekeitot. Näppärä vekotin, eikä vie paljon tilaa.

Mies lupasi hommata uuden, hän oli nähnyt hyvän läheisessä kodinhärpäkeliikkeessä. Niinpä keittiön pöydälle oli ilmestynyt iso kassi ja kassin sisässä iso laatikko. Vähän hämmästelin, miksi niin iso laatikko yhdelle sauvasekoittimelle?

Laatikossa oli sauvasekoittimen lisäksi mittakulho, vispilä sekä raasteiden ja lihan pilkkomiseen tarkoitettu kulho ja terä. Mukana oli tietenkin myös Valittujen Palojen paksuinen ohjekirja ja toinen vihkonen, missä on pikaselostettu eri osien toiminnot.

Mitä ihmettä? Minä halusin ja tarvitsin vain sauvasekoittimen. Sellaisen, missä on yksi nappula mitä painetaan ja surrur se käy.

Keittiökaappitilaa on rajallinen määrä, laatikostot eivät lisäänny vuosittain. Haluasin pitää keittiön kaappien sisällön sellaisena, että siellä on vain ja ainostaan asioita joita tarvitaan. En usko, että rupean pilkkomaan sipulia tai vispaamaan majoneesia uuden sauvasekoittimen lisäosalla. Lisäosat ovat minulle turhakkeita.

En viisti avautua tästä asiasta miehelle. Oli kiva että hän otti hoitaakseen sauvasekoitimen hankinnan. Olisi epäreilua ryhtyä motkottamaan valinnasta. Mitäs en mennyt itse ostoksille. Täytyy nyt vain ”sopeutua” tilanteeseen.

Lopuksi elokuva-arvostelu. Kävimme katsomassa Tove-elokuvan. En nukahtanut, vaikka mies oli asiasta huolissaan, koska haukottelin jo matkalla elokuvateatteriin. Jälkeen päin hän sanoi välillä vilkuilleensa, olenko hereillä. Pelkäsi ehkä että alan kuorsata.

Odotukset olivat korkealla, elokuvaa oli kehuttu paljon. Nyt tulee kritiikkiä:

  • dialogia oli vähän, ja se vähä ei ollut kovin ”lennokasta”. Parhaimpia olivat todennäköisesti aidot Toven lainaukset. Tuntuu siltä, että nykyaikana visuaalisuus on niin niskan päällä että puheelle ei jää enää tilaa, ei keksitä mitä sanottaisiin tai sen miettimiseen ei jää paukkuja.
  • erityisesti harmitti Toven pitkäaikaisen puolison Tuulikki Pietilän osuus. Hän näyttäytyi sivurooleissa joissakin kohtauksissa, mutta jäi epäselväksi, miten heidän rakkautensa alkoi, mikä heidän suhteensa oli. Ainakin nähdyn elokuvan mukaan Tuulikin roolia Toven elämässä olisi voinut syventää. Oliko hän turvasatama, tukipilari, rauhallinen ja teki Toven elämästä seesteistä ja turvallista? Jos niin, niin sitä olisi voinut ilmentää, Tuulikki olisi voinut vaikka korjata sen rikkinäisen sähköjohdon, joka oli Toven asunnossa talvisodasta asti ja joka aiheutti muille Toven vieraille sähköiskuja. Harmitti myös Tuulikkia näyttelevän Joanna Haartin puolesta. Jos koko elokuvassa on sanottavana kaksi repliikkiä, voi olla vähän vaikea luoda hahmoon syvyyttä pelkillä tuijotuksilla. Yhtäkkiä elokuvan lopussa Tuulikki vain tulee kahden korvapuustin kanssa Toven luo, kysyy mitä taulu esittää ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. The End.
  • ehkä elokuvan ongelmat olisi voitu välttää dramaturgin käytöllä, yritin katsoa elokuvan tekijätiedoista, enkä löytänyt dramaturgia
  • elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esiin normaalina ja peittelemättömänä asiana, sellaisena kuin se on nyt, mutta oliko näin aikaan mitä elokuva kuvaa, jäin miettimään
  • plussaa tulee ruotsin kielen käytöstä. Ei tuntunut huonolta, ja toi uskottavuutta. Aino Pöysti näytteli hienosti ja oli tovemainen.

Jännä omakohtainen anekdootti liittyy elokuvan ohjaajaan Zaida Bergrothiin. Olen opettanut hänelle matematiikkaa ja imuroinut hänen huoneensa.

90-luvun lama-aikana minulla oli muutaman vuoden ennen ensimmäistä copywriterin pestiä yhden naisen toimialapalvelu; Asioidenajotoimisto Stunt. Sen sloganin mukaisesti tein kaikkea paitsi väkivaltaa, ilkivaltaa ja huorin. Tässä ominaisuudessa minua työllistivät myös elokuvaohjaaja Pekka Lehto ja hänen vaimonsa, taidemaalari Marjatta Tapiola. Marjatta Tapiola on Zaidan äiti.

Kävin heidän upeassa Katajanokan residenssissään siivoamassa, antamassa Zaidalle ja hänen siskolleen tukiopetusta, ja työskentelin myös Pekka Lehdon elokuvayhtiön konttorissa. Silloin hänellä oli työn alla ankea elokuva nimeltä Kaivo, pääosissa Meri Larivaara. Elokuvan lopputeksteissä on mainittu myös minun nimeni, Minna Rautiainen (=tyttönimeni).

Lehto-Tapiolan koti Katajanokalla oli upea. Sisustettu italialaisilla designhuonekaluilla, valoisa, erikoinen, korkeat huoneet. Olohuoneessa oli iso lasivitriini, missä Marjatta kasvatti orkideoja. Tyylikästä ja taiteellista, elämäntapa hiven boheemi, etten sanoisi. Vähän sellainen kuin Toven elämä ja koti Ratakadulla – ilman italialaisia huonekaluja, tosin.

Normaali

158 miljoonan euron taulu

Kävin katsomassa dokumentin ekspressionisti Amadeo Modiglianianista. Mielenkiintoisia nämä taidedokumentit. Museokortilla saa 20% alennusta lipun hinnasta, ja tänä vuonna kortille on tullut harmillisen vähän käyttöä.

Näytöksessä oli kymmenkunta katsojaa isossa salissa. Olin varannut itselleni paikan takarivistä reunasta. Se oli kyllä huono paikka, koska muuten englanninkielisen dokumentin ranskan- ja italiankieliset osuudet oli käännetty, mutta en nähnyt tekstejä kunnolla. Pitäisi uusia silmälasit. Tai mennä silmäleikkaukseen.

En viitsinyt pimeässä lähteä etsimään itselleni uutta paikkaa lähempää valkokangasta, joten tyydyin näkemään sen mitä näin. No sitten tietenkin myös nukahdin osaksi aikaa dokumenttia, mutta suurimman osan aikaa olin hereillä sentään.

Taide on kyllä outo asia. Tämä Modiglianikin oli kuollut sairaana ja köyhänä, vain 35-vuotiaana, todennäköisesti tuberkuloosiin. Hänen puolisonsa, joka oli viimeisillään raskaana ja odotti heidän toista lastaan, hyppäsi viidennen kerroksen ikkunasta pari päivää Modiglianin kuoleman jälkeen. Surullista että taiteilijan boheemi, köyhä ja surkea elämä vain lisää hänen kiinnostavuuttaan ja taiteen arvostusta. Kärsimys nostaa hintaa.

Modiglioni sai silloin tällöin jonkun oman taulunsa myydyksi kymmenellä frangilla. Vuonna 2015 hänen taulunsa ”Punainen alaston” myytiin Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa 158,2 miljoonan euron hintaan. Taulu meni Kiinaan.

Onhan se sekä väärin että järjetöntä! Se on kuitenkin vain taulu. 158 miljoonaa euroa ei voi olla oikein! Mitähän mahtaisi Modigliani itse tuumia? Luulen, että hän toivoisi ainakin osan rahoista käytettävän kaltaistensa köyhien taiteilijoiden auttamiseen.

Kerran katsoin televisiosta dokumentin Christie’sin huutokauppatalosta. Oli varsin mielenkiintoinen ja silmiäavaava. Aivan oma maailmansa ja todellisuutensa. Maailmassa on todellakin olemassa ihmisiä ja tahoja, jotka ovat valmiita maksamaan mitä vain taulusta tai jostakin, minkä ovat päättäneet haluta omakseen. Heille ei sanota ei.

Toisaalta, mikä minä olen kiviä heittämään? Itse istuin viime kesänä huutokaupassa melkein viisi tuntia ostaakseni rikkinäisen pöllöseinäkellon. Olin niin motivoitunut ostoon pitkän odottelun jälkeen, että olisin todennäköisesti maksanut siitä melkein mitä vain. Onneksi paikalla oli vain yksi toinen hullu, joka huusi kanssani kilpaa, ja sain kellon lopulta kolmella kympillä. Lähtöhinta oli kuusi euroa. Lisäksi ostin sata kukkopilliä. Ihminen voi menettää harkintakykynsä huutokaupassa. Siinä on jotain maagista. Ehkä 158 miljoonan euron taulun ostajalle on käynyt niin. Nyt hän istuu siellä jossakin kiinalaisessa palatsissaan ja katselee taulua, mistä on maksanut paljon. Miettiiköhän koskaan, mitä muuta sillä rahalla olisi voinut tehdä? Puhdasta vettä ihmisille? Tai jos olisi sijoittanut rahaa teknologian kehitykseen, joka pyrkii löytämään ratkaisuja ilmastonmuutoksen ongelmiin tai saasteisiin tai vihreän energian tuottamiseen? Vai ajatteleeko, että kyllä se oli sen arvoinen. Ainahan taulun voi myydä, ja seuraava ostaja maksaa siitä vielä enemmän.

Nyt muuten keksin, mihin pöllöseinäkellon laitan. Alkuperäinen ajatus oli laittaa se pöllöteemaiseen ns. vöyhätemppeliini pihalle, mutta en sitten raaskinut, kun menisi pilalle sateessa. Tai voisin sen laittaa sateensuojaan linnunpöntön sisään, mistä poistaisin etukannen. Mutta nyt tuli mieleen, että se voisi olla hieno pihasaunan löylyhuoneessa. Laitankin sen sinne.

Takaisin asiaan. Juuri vastikään oli uutinen siitä, kuinka Kenia ja Yhdysvallat neuvottelevat siitä, voisiko muovijätteen roudata USAsta Keniaan. Ei voisi. Kyllä tähän pitäisi olla olemassa joku kansainvälinen sääntö ja laki. Ei voi olla niin, että joistakin maista tehdään kaatopaikkoja. Että köyhien maiden ainoaksi keinoksi jää ottaa vastaan toisten tekemää roskaa.

Käyköhän tässä niin että jos Afrikan maiden rooli tulee olla kaatopaikka, Ukrainasta tulee synnytyslaitos, missä pitkäsääriset, vaaleat ukrainalaisnaiset sijaissynnyttävät rikkaiden länsimaisten lapset, ja meidän roolimme on tuottaa maailman hyväosaisille puhdasta vettä? Sitä kun täällä vielä on niin että riittää vaikka katujen pesemiseen. Imetäänkö suomalainen pohjavesi pulloihin ja laivataan muille? Meillä pitäisi olla ainakin lainsäädäntö valmiina, että pohjavesi on kansallista omaisuutta, että sitä ei voida meiltä vilungilla ja vääryydellä viakastella pois. Äkkiäkös sitä kaasuputken viereen vedetään toinen putki, jota pitkin vettä voisi myydä Keski-Euroopan markkinoille. Tai kävisikö peräti se sama kaasuputki veden kuljettamiseen?

Kaikkea sitä päähän pälkähtää ihan vain yhden taide-elokuvan katsomisen seurauksena. Ihan ahdistaa. Seuraavaksi menen katsomaan Toven. Pitää muistaa ostaa paikkalippu läheltä valkokangasta, että näkee tekstityksen, kun on ruotsinkielinen. Min svenska är inte så flytande. Metsäjätin katsottuani ryhdyin puunkaatoon, Modiglianin aiheutti maailmantuskaa, mitähän ajatuksia Tove tuottaa? Ehkä jotakin toiveikkaampaa, kuten tämä, joka on kirjasta Muumipeikko ja pyrstötähti:

– Voi! Minä haluan tanssia! huudahti Niiskuneiti ja taputti käpäliään.
– Ei meillä ole aikaa tanssia, kun maailmanloppu on tulossa, sanoi Niisku.
– Mutta jos me ylipäätään aiomme tanssia, niin se on tehtävä nyt, julisti Niiskuneiti. – Ole kiltti! Maailmanloppu tulee vasta kahden päivän kuluttua!

Normaali

Keski-iän syvänne

Tutkimusten mukaan ihminen on tyytymättömin 44-vuotiaana.

” Kysymys on keski-iästä sinänsä, brittiläisen Warwickin yliopiston tutkija Andrew Oswald totesi USA Today -lehdelle.

– Kyseessä on keski-iän matalasuhdanne, joka ei kehity yhtenä vuonna ja mene ohitse seuraavana.

Oswaldilla ei ole ilmiöön yksinkertaista selitystä.

– Paras arvaukseni on, että ihmiset viimein oppivat luopumaan mahdottomista unelmistaan. He saavat odotuksensa tasolle, joka on mahdollinen saavuttaa, hän arvioi.

Oswald painotti kuitenkin brittiläiselle Daily Mail -lehdelle, että keski-iän masennusta esiintyy kaikenlaisilla ihmisillä.

– Jotkut kärsivät siitä muita enemmän, mutta aineistomme mukaan sen keskimääräinen vaikutus on merkittävä. Se vaikuttaa miehiin ja naisiin, sinkkuihin ja naimisissa oleviin, rikkaisiin ja köyhiin, lapsettomiin ja niihin, joilla on lapsia.

Rohkaisevaa on, että seitsemänkymppisenä — jos vain on fyysisesti kunnossa — ihmiset ovat keskimäärin yhtä onnellisia ja mieleltään terveitä kuin parikymppisinä.”

Artikkeli on ollut Iltalehdessä 29.1.2008. Mutta eipä kai tuossa asiassa ole vuosien saatossa tapahtunut muutosta.

Paitsi että en muista olleeni masentunut juuri tuossa tutkitussa 44-vuoden iässä. Ehkä siinä kohtaa tapahtui vähän liian paljon, mm. isäni kuoli, ja heti seuraavana vuonna äiti, ja oma lapsikin oli vielä pieni, ei niihin tunnetiloihin mahtunut masennusta.

Sen sijaan olen huomannut nyt, 53-vuotiaana, keski-ikäisyyden kuopan. Rämmin montun pohjalla, ja tuntuu että vaikka kuinka kiipeän, rojahdan pienestä takaisin pohjalle.

Nyt poika on 17, vuoden päästä täysi-ikäinen. En pysty katsomaan hänen lapsuuden kuvia, pientä kiharapäistä aina nauravaista poikaa, ja hoikkaa, rypytöntä itseäni! Tuntuu että kaikki oli silloin, nyt ei mitään, edessä oma tylsä, harmaa, linkuttava vanhuus ikuisessa koronakaranteenissa paperinaamareissa. Tympeää.

Jotenkin en nyt saa otetta tästä elämäntilanteesta. En näe sen etuja ja hyviä puolia. Lisääntyvää vapautta, äitiä ei aina tarvita, minulla on mahdollisuus käyttää aikaa omiin mielenkiinnon kohteisiin.

Olen vähän niin kuin elämän punavihersokea; tiedostan hyvien asioiden olemassaolon, mutta en näe niitä, en koe niitä, vaikka käsikopelolla tiedän, että siinä ne ovat. Tuntuu että en elä, vain olen.

Ei kai auta kuin kädet ristissä odotella muudin muutosta. Kai se sieltä tulee automaattisesti ja itsekseen niin kuin tämä elämän tuskakin. Ainakin tutkimuksen mukaan tulee.

Täytyy yrittää olla itselle hyvä. Tehdä niitä asioita, jotka tuovat hyvän olon ja virkeyden, muistaa napsia vitamiinejä, ulkoilla, liikkua ja nukkua riittävästi, harrastaa taidetta, osata rauhoittua.

Minusta meidät keski-ikäiset pitäisi marssittaa kaikki kriisiterapiaan neuvolaan. Eikä pahaa tekisi läheisillekään. Hehän meidän huonosta tuulesta eniten kärsivät. Vai auttaisiko ilokaasu? Jos siellä neuvolan kriisiterapiassa syvähengitettäisiin ilokaasua?

Jos sattumalta vilkaisee peiliin ohikulkiessaan, siellä on joku tuima muija, en tunne, en ainakaan tunnusta. Toisaalta ihan sama sikäli, kun ei sieltä paperimaskin takaa näe minkälaisella rutulla naamavärkki on. Mutta rumat rypyt tulee kyllä mököttäjälle.

No niin, Minna, sinunhan piti olla ilosofi, väkersit kipsityökurssilla hymytätipatsaita. Eihän se nyt käy laatuun tuommoinen pahanilmanlintuna liihoittelu! ”Mene pois, paha mörkö, sinua ei ole!” sanoi Mikko Mallikas pelottavalle kummitukselle lasten piirretyssä. Joku samanmoinen mantra pitää keksiä karkoittamaan keski-iän alakuloa. ”Mene pois, mäntti olo, sinua ei ole!”

Normaali

Hyvästä jätkästä hyväksi naiseksi

Tämä on nyt tietenkin tässä vaiheessa jo vanha kohu – pääministerin paljas rintalasta naistenlehden artikkelissa – mutta tekee mieli sanoa oma sana.

Siihen aikaan, kun oma ura mainosalalla oli parhaimmillaan eli 90-luvulla, ja valtaosa asiakkaista ja työkavereista oli miehiä, muistan noudattaneeni omassa pukeutumisessani rouheaa tyyliä eli pyrin välttämään naiseuttani korostavaa pukeutumista että kollegoiden huomio pysyisi itse asiassa. Parasta mitä silloin naiselle saatettiin sanoa oli, että hän on hyvä jätkä.

Muistan erään miespuolisen kollegan, jolla oli vaikeuksia pitää katsettaan kasvoissa, hän puhui aina naisten rinnoille, tuijotti niitä puhuessaan. Keskustelimme tästä joskus toisten samassa toimistossa työskentelevien naisten kanssa. Mies teki saman kaikille. Todennäköisesti ele oli täysin tiedostamaton. Kerran suunnittelimme että laitamme avarakaulaiset mekot pikkujouluihin ja kirjoitamme kaikki kuulakärkikynällä rintoihin, juuri mekon kauluksen yläpuolelle, että ”katso silmiin, kiitos”.

Tai eräs Fazerin tuotepäällikkö, joka sanoi palaverissa nuorelle naiskollegalleen, joka yritti tuoda julki oman näkemyksensä, että ”ole sinä vain hiljaa ja nättinä siinä” . Miksi en älähtänyt? Miksi en puolustanut sitä naista? Miksi istuin vain nolona hiljaa neuvottelupöydän ääressä onnellisena siitä että minun mielipiteitäni kuunneltiin?

Minusta kehitys on mennyt tässä asiassa hyvään suuntaan. Naiset saavat näyttää naisilta. Ääniä ei tarvitse madaltaa ja piiloutua miesvaatteisiin ollakseen uskottava. Nainen voi olla nuori ja kaunis ja silti uskottava ja asiansa osaava. Naista kuunnellaan. Ja nyt myös toiset naiset tukevat.

Muistissa on takavuosien annelijäätteenmäet, marikiviniemet, juttaurpiaiset ja annesiimekset. Pätevät naiset jotka on tönäisty pois jollakin vipuverukkeella. On harmittanut heidän puolestaan. Enkä halua enää seisoa hiljaa takavasemmalla ja antaa tapahtua. Siksi halusin osallistua myös #imwithsanna tempaukseen Instagrammissa. Haluan antaan tukeni, seisoa rinnalla, puolustaa oikeutta olla nuori, pätevä nainen ja näyttää sellaiselta.

Tietenkään ei voi olla niin, että sukupuoli voisi olla myöskään syy ja oikeutus pysyä virassa, olla erottamaton, jos syytä viralta pois panemiseen ilmenisi. Mutta uskon että kollektiivinen tuki, minkä #imwithsanna kampanja on osoittanut, nostaa vihapuheeseen taipuvaisen kansanosan kynnystä kampanjoida pilkalla.

Olen niin ylpeä kaikista suomalaisista naisoletetuista kansanedustajista, muusikoista, taiteilijoista, liike-elämässä työskentelevistä, lääkäreistä ja sairaanhoitajista, opettajista ja päiväkodissa työskentelevistä. Kaikkien alojen ammattilaisista. Mielestäni #imwithsanna voidaan laajentaa käsittämään kaikkia päteviä naisia kaikilla aloilla ja kaiken ikäisinä. Haluan olla mukana. Haluan olla tukena, vaikka se tarkoittaisi vain yhtä ääntä vaaleissa tai kuvaa instassa. Hyvin te vedätte! Onneksi enää ei tarvitse olla hyvä jätkä, saa olla hyvä nainen!

Normaali

Sähkölaitoksen metsurienkeli

Puunkaato järjestyi yllättävällä tavalla.

Keittiön ja makuuhuoneen ikkunoista näkyy pelto ja sen takana kapea joki. Tontin raja kulkee pellon reunassa, vain muutamia metrejä talon seinästä.

Nautin avarasta peltomaisemasta. Se on rauhoittava ja kaunis, ja maisema muuttuu vuodenaikojen mukaan. Lainehtiva viljapelto on kaunein, mutta oma kauneutensa on säännöllisille vaoille äestetty pelto, jota peittää harmaa kuura ja joelta nouseva usva – niin kuin tänä aamuna.

Pari päivää sitten heräsin siihen että pellonreunassa kulki miehiä heijastinliiveissä ja turvakypärissä. Mittailivat ja tutkivat jotakin. Säntäsin ojan reunalle kyselemään, mistä on kysymys.

Suurin tulevaisuudenpelkoni on ollut, että paikallinen maajussi laittaa hanskat naulaan ja pellosta tehdään golf-kenttä. Ei minulla mitää golfia vastaan sinänsä mitään ole, mutta nimby! Not to my neighbour! En haluaisi katsella ruutuhousuissa puttaavia ja kärryjä työnteleviä ihmisiä. Haluan katsella autiota peltoa, missä silloin tällöin kulkee peura tai traktori.

Huoleni oli turha. Ei tule golf-kenttää. Olivat Carunan miehiä. Niiden sensorit olivat ilmaisseet että maahan vedetty sähköjohto oli siinä kohtaa peltoa liian ylhäällä. Johto pitäisi kaivaa syvemmälle. Menin tyytyväisenä takaisin juomaan aamukahviani.

Sitten tajusin. Sähköyhtiön miehillä on varmasti mukanaan moottorisaha. Hehän pätkivät puita alas sähkölinjojen läheisyydestä. Kun miehet tulivat takaisin lounastauoltaan, ryntäsin tiedustelemaan onnistuisiko puun kaato. Moottorisaha ei ollut mukana, mutta yksi miehistä lupasi ottaa sen mukaan ja hoitaa homman seuraavana aamuna.

Heräsin uuteen päivään koputukseen ulko-ovella. Menin tukka pystyssä yöpaitulissa avaamaan, siellähän se moottorisahamies oli. He olivat saaneet sähköjohtohomman hoidettua, mutta mies tuli vasiten hoitamaan puunkaadon. Oikea metsurienkeli!

Eipä aikaakaan kun pihlaja oli pätkinä maassa. Kylläpä tammi näyttääkin nyt ylhäisessä yksinäisyydessään komealta ja isolta. Taputin sen kylkeä ja kehoitin kasvamaan oikein upeaksi puuksi. Nyt on tilaa levitellä oksia. Mies ja poika aina naureskelevat tavalleni puhua kaikille: puille, taloille ja autoille. Mutta kyllä ne ymmärtävät.

Katselin muuttunutta pihamaisemaa – jännä miten paljon se muuttuikaan pelkästään yhden puun poissaolosta. Pikkulintu tuli kierrokselle ja istahti terassin kaiteelle. Tuli ikään kuin sanomaan että missä lintulauta viipyy? Se roikkui keväällä siinä juuri kaadetussa pihlajassa. Yöpakkaset ovat tulleet, pikkulinnulla oli nälkä.

Kävin hakemassa lintulaudan vajasta ja laitoin sen nyt tammen oksalle. Täytin auringonkukan siemenillä. Ole hyvä, pikku lintu.

ps. Loka-auto ei ole vielä käynyt. Mihinkähän se on jäänyt? Pitää laittaa tänään viestiä. Illalla tulevat vieraat. Kyllä niiden pitää päästä vessaan.

Normaali

Metsäjätin innoittamaa puunkaatoa

Käytiin elokuvissa. Aika harvoin tulee käytyä, koska yleensä aina nukahdan. Ensimmäisillä treffeillä miehen kanssa vuonna 1990 menimme hänen ehdotuksestaan katsomaan uusinta Woody Allenia Amerikkalaisia Pariisissa, ja minä nukahdin.

Tällä kertaa katsoimme Metsäjätin – ja yllätys, yllätys – pysyin hereillä koko elokuvan! Olipa hyvä elokuva, ja ajankohtainen. Koskettava, inhimillinen, uskottava ja Jussi Vatanen on Suomen paras näyttelijä – tai ainakin ihanin! Ennen olin sitä mieltä että Hannu-Pekka Björkman on Suomen paras näyttelijä, mutta nyt vaihdan Hannu-Pekan Vataseen.

Elokuvalla oli yllättäviä seurannaisvaikutuksia. Heti palattuamme takaisin talolle minä ryhdyin puunkaatoon, mies ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa. Värväsin pojan mukaan omaan urakkaani, mutta hän hyytyi menoon siinä vaiheessa, kun sähkömoottorisaha teki tenän.

Se onkin ihan romu vekotin. Ensinnäkin hiiret – pahimmat viholliseni – ovat syöneet kokonaan teräketjuöljysäiliön korkin niin että jos sahaa vähänkin kallistaa, öljy valuu pois. Ketju on tylsä ja se ei pysy paikoillaan, irtoaa vähän väliä.

Saha on kyllä sekin 90-luvulta että enpä tiedä, pitäisikö ostaa uusi? Toisaalta ajattelen, että ehkä on parempi, jos en osta, ja siten välttyisin ryhtymästä epätoivoisiin, jopa vaarallisiin, puunkaatopuuhiin. Minussa on ihan liikaa tee-se-itse-naisen vikaa. Yleensä seuraukset ovat kyseenalaisia. Niin nytkin.

Kun saha lopetti toiminnan, kävin hakemassa kirveen. Hakkasin sillä puun kylkeä minkä jaksoin, mutta vanha pihlaja on kyllä sitkeää sorttia. Sain irti pieniä säpäleitä.

Tietenkin olin kerrannut Youtubesta puunkaadon periaatteet. Ensin puuhun tehdään lovi sille puolelle, mille puun toivotaan kaatuvan. Sen jälkeen sahataan varsinainen kaatosahaus toiselta puolelta kohti lovea. Ja humpsis, puu kaatuu. Tosi näppärästi videolla. Tosielämässä toisin.

Voimat loppuivat, luovutin. Nyt pihalla nököttää pihlaja, jonka runkoa on nakerrettu. Ihan kuin majava olisi käynyt syömässä kyljestä palan. Ei ole nätti.

Jos tässä nyt on jollekin herännyt kysymys, miksi ylipäätään haluan puun kaataa, niin sille on ihan järkisyyt. Pihlajan vieressä kasvaa upea tammi. Se tarvitsee lisää kasvutilaa. Ja toiselta puolelta lähtee joulun aikaan pari pientä kuusta joulukuuseksi.

Nyt tässä pähkäilen, miten saan puunkaadon hoidetuksi loppuun? Odottelenko kylään jotakin ”sahanomistajaa”? Tarkemmin ajateltuani tuttavapiirini ei taida sellaisia kuulua. Enempi ovat toimistotyöntekijöitä ja erilaisia viisastelijoita, handyman-tyylisiä ihmisiä ei tuttavapiirini kuulu – erittäin valitettavaa.

Toinen vaihtoehto on värvätä tehtävään joku sattumalta paikalle saapuva, kuten lokakaivontyhjentäjä. Sellaista odotan saapuvaksi lähiaikoina. Piti tulla jo toissapäivänä, tai sitten viimeistään eilen, ei ole vielä tullut. Jospa loka-autonkuljettaja sivubisneksenä kaataisi puita?

Sinänsä lokakaivo on oma murheenkryyninsä. Täällä oli vanha, toimiva, mutta ei uusia kriteerejä täyttävä jätevesisysteemi. Jätevesi meni betonirumpukaivoon, mistä jäteauto kävi sen kerran vuodessa tyhjentämässä. Likavedet lorottivat kaivosta ojaan. Lähin vesistö on neljänsadan metrin päässä sijaitseva joki. Välissä on pelto.

Kun taloon rakennettiin kylpyhuone, piti jätevesijärjestelmä uusia jätevesilakia vastaavaksi. Pahaksi onneksi pihanurmen alta paljastui kallio, niin että siihen ei saatu mahtumaan ajateltua viiden kuution säiliötä. Jätejärjestelmiä asentava firma laittoi sitten pienemmän, kolme kuution säiliön. Se on aivan liian pieni. Kakkakustannukset ovat jo nyt kolminkertaistuneet. Tämä on kolmas kerta tänä vuonna, kun säiliö tyhjennettään, emmekä edes asu talossa säännöllisesti. Jos asuisimme, se pitäisi ehkä tyhjentää joka toinen kuukausi. Silloin kakkakustannukset kuusinkertaistuisivat.

Itse kakkavesi ei maksa paljon, jäteauton tulo paikalle maksaa. On myös kiusallista, että säiliön täyttymishälytin alkaa hälyttää myöhään, kun olemme jo menneet nukkumaan. Niin nytkin, piipaus alkoi maanantain vastaisena yönä juuri kun olin nukahtanut.

Ekologiselta kannalta uusi jätevesijärjestelmä on tuonut takapakkia siinä mielessä, että olen kannustanut perheen miesväkeä virtsaamaan pihalle, ja itsekin kyykistyn milloin minnekin ihan vain saituuttani ehkäistäkseni tankin täyttymistä. No nyt siihen on sekin syy, että on jo neljäs päivä menossa, kun tankki ilmoitti täyttyneenä, eikä loka-auto ole vielä tullut. En tahdo että säiliö poksahtaa, ja sisälmys leviää pihalle.

Kaiken lisäksi olen kutsunut veljentytöt kylään lauantaiksi. Pidän heille LogLady-Partyt. En ole ihan varma, mitä se tarkoittaa, mutta käyskentelemme halot sylissä humalassa kaiketi. Muistattehan sen Twin Peaks hahmon, joka kulki halko sylissä.

Olisi sangen kiusallista perua juhlat, siksi että kakkasäiliö on täysi. Tai kehottaa vieraita käymään isolla asialla huoltoasemalla ennen saapumista.

Ainakaan kukaan ei voisi epäillä juhlien peruuntumisen syyn olevan tekosyy. Näin absurdia syytä ei voisi kukaan keksiä.

Ei auta kun odottaa. Ehkä loka-auto saapuu tänään, ja voimme jälleen kakkia peloitta.

Jo nyt mietin, toistuuko tämä jälleen jouluna? Pitäisikö varulta tilata tyhjennys ennen joulua, ettei tule mitään ongelmaa. En haluaisi pilata joulutunnelmaa samoilla lokakaivomurheilla.

Ja kehtaisiko loka-auton kuljettajalta kysyä puunkaatoapua? Jos hän seuraavalla kerralla ottaisi mukaan moottorisahan ja kaataisi samalla puun, mahtaisiko se olla mahdollista? Onneksi keski-ikäiseltä suomeapuhuvalta kaupunkilaisnaiselta voi odottaa mitä tahansa, kummajainen olen kuitenkin täällä ruotsinkielisellä Suomen maaseudulla.

Vielä kummallisempi olen, jos joku sattuu paikalle lauantai-iltana. Mitä jos loka-auto ei tule ennen lauantaita, säiliö räjähtää pihalle, kakkavesi roiskuu ympäriinsä, paikalle pitää kutsua palokunta ja täällä häärii joukko kuohuviinihumalaisia naisia pukeutuneina pantterikuvioisiin kotitakkeihin halot kainaloissa?

Mies ja poika — jopa kissa – pakenevat kaupunkiin jo huomenna. En voi moittia.

Normaali

Pikkumatkoja

Viime aikoina olen törmännyt mielenkiintoisiin matkailumainoksiin. En tiedä, onko tämä uutta koronan myötä tullutta, vai ovatko matkanjärjestäjät järjestäneet vastaavia aikaisemminkin, mutta niihin ei ole vain tullut kiinnittäneeksi huomiota.

Eli pienet, lyhyet kotimaanreissut eri teemoilla. Itse kiinnostuin Hämeenlinnan Aulangolle suuntautuvasta liikuntapainotteisesta viikonloppumatkasta, missä ohjelmassa oli pilatesta ja tanssia, saunomista ja kylpylää, ulkoilua Aulangon upeissa maisemissa ja tietenkin kolmen ruokalajin illallinen muun muassa.

Kävin syksyllä ensi kertaa Aulangolla ja ihastuin paikkaan ja maisemiin. Käytiin myös tutkimassa hotellihuoneita sillä silmällä, jos joskus menisi. Siellä on vanhalla funkispuolella aivan upea kulmahuoneisto parvekkeella. Sisustettu funkistyyliin. Muistaakseni huone numero 701.

Pidän persoonallisista hotelleista. Harmi että niin moni hotelli on menettänyt alkuperäisen luonteensa, ja niistä on tullut liian samanlaisia. Onneksi suuntaus on tässäkin muuttunut. Ihan vastikään oli juttua – olisiko se ollut Hesarin kaupunkiliitteessä? – hotellien persoonallisesti sisustetuista huoneista. Uskon sen olevan tulevaisuutta.

25.vuotishääpäivämatkalla muutama vuosi sitten… herttileiri sehän oli viime vuonna! Kylläpä on aikavääristymä, varmaan johtuu koronasta sekin, tuntuu että siitä olisi jo vuosia! Vaikka oli keväällä 2019.m No joka tapauksessa silloin matkustimme Pariisiin, missä olimme aikoinaan myös häämatkalla. Yövyimme l`Hotel nimisessä hotellissa. Olipa persoonallinen ja hieno! Mieleen jäi erityisesti ala-aulan pantteritäpläinen kokolattiamatto. Jokainen huone oli erilainen. Meillä oli Josephine Bakerin huone, ja se oli sisustettu peilihuonekaluin. Kaikki huonekalut, sänky, kampauspöytä, kaikki oli tehty peilistä. Koko hotelli oli erikoisen mallinen – pyöreä – kaikki huoneet sijaitsivat pyöreän rappukäytävän reunoilla.

Takaisin kotimaahan.

Mukavalta kuullosti myös yhden yön reissu Haikon kartanoon joulukuun alussa. Ohjelmassa Teemu Keskisarjan esitelmä. Historia kiinnostaa, ja olisi kiva päästä kuulemaan historioitsija Teemu Keskisarjaa livenä. Lisäksi ohjelmassa oli joululaulukonsertti solistina baritoni Hannu Lehtonen pianisti Seppo Hovin säestämänä. Ja sielläkin kolmen ruokalajin illallinen. Sehän voisi olla oikein mukava pieni ohjelmallinen pikkujoulu ystävien kera!

Hyvin voisin kuvitella matkustavani tämän kaltaisille minimatkoille. Jostain syystä minun ulkomaan matkailuintoni ehti nyykähtää jo ennen epidemiaa. Varsinkin lentomatkustaminen ei innosta. Epämiellyttävää. Tiedän, että on sellaisiakin jotka rakastavat lentämistä. Lehdessä oli kerran juttu miehestä, joka saattoi lähteä vaikka edestakaisin Hongkongiin. Hän piti niin paljon lentämisen tunnelmasta. Ei ole minun kakkupalani.

Ehkä se on se pakkoistuminen paikoillaan monta tuntia mikä ahdistaa. Ja lentokenttien hälinä, koneessa paljon vieraita ihmisiä liian lähellä, niiden läsnäoloon – kovaääniseen puheeseen, kuorsaukseen, lasten itkuun sopeutuminen. Ylähyllyt turvoksissa lentolaukkuja, koska kukaan ei enää laita laukkuja ruumaan, kun se maksaa. Ruuan syöminen kyynärtaipeet kiinni kyljessä, koska tilaa on liian vähän. Ilmanpaineesta lukkiutuvat korvat. Turvatarkastukset. Jonot. Ja pitkät väsyneet matkat lentoasemilta pois hotelleihin. Paluulento lähtee aamuyöstä. Joo; ei.

Mutta hotelleista pidän. Hetken piipahdus pois omasta miljööstä, hyvää ohjelmaa, rentoutumista ja ravintolaruokaa – se kuulostaa juuri sopivalta paketilta minulle!

Toivottavasti nämä ohjelmalliset kotimaan minimatkat ovat tulleet jäädäkseen. Ja toivottavasti saan itseni liikkeelle lähtemään jollekin sellaiselle.

Pienimuotoinen harmitus on tänä vuonna ollut niin monen menon peruuntuminen koronana myötä. On ollut vähän rasittavaa anoa rahoja takaisin. Mikään mihin olin ostanut lipun tänä vuonna, ei toteutunut. Ohi meni mm. Tuure Kilpeläisen keikka (tosin siirretty ensi kevääseen), Jaakko Saariluoman stand-up -show, Iskelmäfestivaalit Porissa, Nevan risteily heinäkuussa, Paul Oxleys Unitin keikka. Cow-baletti (tosin siihen olisi saanut uuden lipun, mutta en vielä halunnut mennä koronapelon takia). Nämä kaikki jäivät kokematta. Kynnys ostaa lippuja on noussut.

Liput on olemassa enää ensi kesän Sastamalan gregoriaanisen musiikin konsertteihin. Sinne olen jo varannut majoituksenkin. Ehkä se toteutuu. Ennen sitä minimatkoille lähelle.

Normaali

Enemmän persiljaa, vähemmän nettiä

Kauppareissulla mukaan tarttui uusin Eeva. Siinä oli juttu Manuela Boscosta. Hän kertoi olleensa aiemmin somessa jopa neljä tuntia päivässä, ja nyt opetellut uuden elämäntavan, missä hänellä on viikossa kahtena päivänä puoli tuntia someaikaa. Uusi aikataulu on tuonut elämään rauhaa ja levollisuutta, lisännyt luovuutta.

Minäkin tahdon lisää rauhaa ja levollisuutta ja luovuutta!

Täytynee tehdä joku samanlainen elämäntapamuutos. Huomaan räplääväni kännykkää ihan liian usein. Katson uutisotsikoita useita kertoja päivässä. Huomaan että aina kun on luppohetki, katson uutisotsikot Yleltä, HS:stä, Iltasanomista ja Iltalehdestä. Useita kertoja saman päivän aikana.

Lisäksi tsekkaan sähköpostit, kurkkaan olisiko tori.fi ssä jotakin mielenkiintoista, ovatko vaatteeni käyneet kaupaksi vähänkäytetty.fi -sivustolla, minne vaatekaappini siivosin. Googlailen ohjeita, käyn verkkokaupoissa, sitä sun tätä sälää. Miksi? Olisikohan mielelle parempi, jos en täyttäisi luppohetkeä somesälällä vaan antaisi ajatuksen kulkea, katsoisin maisemaa, ihmettelisin luontoa, vaikka vain puuta ikkunan takana? Tai ei mitään. Antaisin luppohetken itselleni, ansaitsisin luppohetken.

Tiedän kyllä että Boscon kaksi kertaa puoli tuntia viikossa ei tule minulta onnistumaan, mutta jos nyt sitten olisin vain kaksi kertaa päivässä. Koska pakkohan sitä on heti aamulla katsoa Trumpin yölliset twiitit!

Tänään jollakin päivittäisestä somekäynnistäni otin selvää persiljan hyvää tuovista ominaisuuksista. Olen nimittäin innostunut persiljasta, mikä tuntuu itsestänikin hieman oudolta. Laitan tuoretta persiljaa juustoleivän päälle, oikein reilusti. Ai että on hyvää! Miten se onkin niin hyvää?

Tuli mieleen, että olisiko tämä oire jonkin ainesosan puutoksesta, mitä persiljassa on. Googlasin asiaa, ja kuulkaahaan: persilja on ihan hirveän terveellistä! Persilja mm.

  • alentaa verenpainetta
  • sisältää paljon rautaa, c:tä ja beetakaroteenia
  • poistaa nestettä kehosta
  • kansalääkinnässä käytetty kuukautisvaivoihin ja reumaan
  • K-vitamiinia, joka vahvistaa luustoa
  • auttaa säätämään verensokerin tasoja ja lievittää tulehdustiloja elimistössä
  • estää anemiaa.
  • ehkäisee ja lievittää virtsatieinfektioita.
  • on mahtava apu ruuansulatukseen.
  • pitää munuaiset terveinä.
  • ehkäisee pahanhajuista hengitystä.
  • auttaa niveltulehduksen hoidossa.
  • puhdistaa verta.
  • on luonnollinen diureetti.
  • vähentää ilmavaivoja.

Ei paha! Melkein ihmeaine. Lisäksi löysin ohjeet kasvoveden valmistamiseen persiljasta. Persilja tekee hyvää ihollekin.

Persilja sisältää voimakkaita antioksidantteja, jotka suojaavat soluja ikääntymiseltä. Samalla se pitää ihon terveenä, sillä se pitää sisällään antibakteerisia ja tulehdusta torjuvia ominaisuuksia. Siitä on suuri apu ihmisille, jotka kärsivät aknesta, finneistä tai muista saman tyyppisistä iho-ongelmista.”

Ja tämä persiljainfo ei ollut napattu mistään salaliittoteoriasivustolta vaan askelterveyteen -sivuilta.

Joten lisää persiljaa leivälle! Ja vähemmän kännykän räpläämistä. Toisaalta, enhän olisi löytänyt tätä persiljainfoakaan sitä.

Normaali

Hiljan päivä

Hyvää Hiljan päivää! Tätä vietetään kuulemma hiljaisuuden päivänä. Hieno idea! Ja tarpeellinen. Hyvä, että hiljaisuuteen kiinnitetään huomiota. Se ja pimeys ovat vähenemässä olevia luonnonvaroja. Vaikka varsinkaan pimeys ei tunnu Suomen kaamoksessa kovinkaan suojeltavalta asialta. Mutta totuus on että valosaaste ulottuu miltei kaikkialle, ja täysin pimeitä paikkoja on maapallolla vähän.

Hiljaisuus on myös meille suomalaisille niin tuttu asia, että emme ehkä osaa arvostaa sitä. Täällä jopa keskellä kaupunkia voi asua suhteellisen hiljaisessa ympäristössä. Toisaalta maaseudullakin on ääniä ja meteliä. Juuri tänään lensi kaksi helikopteria peräkkäin talon yli niin matalalta, että pelkäsin heidän osuvan kattoon, ja meteli oli aivan hirvittävä. En tiedä, millä asialla mahtoivat olla? Etsimässä jotakin? Vai joku harjoitus?

Voisihan sitä jonkinlaisen haittaveron lätkäistä melusaasteelle, ainakin turhalle sellaiselle, kuten moottoripyörien tekopärinä.

Taas tulee mieleen tämä ikuisuusärsytysasia eli ravintoloiden, kuntosalien ja kauppojen taustamusiikki. Milloin siellä hoksataan, että kaikki eivät suinkaan nauti taustamusiikista? Se voi häiritä ja suorastaan pilata koko tunnelman.

Kävin kampaajalla energiahoidossa. Se on erikoishoito, missä ensin päätä, päänahkaa ja hartioita hierotaan ja lopuksi hiukset leikataan luonnollisesti niiden omaa kasvutapaa kunnioittaen. Ohennussaksia ei käytetä lainkaan. Työskentelypiste eristetään sermeillä omaksi rauhalliseksi nurkkaukseksi. Hoito kestää puolitoista tuntia, ja on rauhoittava ja ihana kokemus. Sen jälkeen hiukset kasvavat ”paremmin”. Seuraavaa leikkauskertaa voi hyvin venyttää, hiukset säilyttävät muotonsa.

Kampaaja oli yrittänyt laittaa taustamusiikiksi rentouttavaa spa-musiikkia, mutta ilmeisesti painanut väärää nappulaa. Tekopirteä hey, hey lollipop kaikui korvissa. Vei täysin tunnelman ja rentoutumisen. Lopulta sanoin, että voisiko tuon sammuttaa kokonaan. Se onneksi onnistui. Ravintolassa yleensä ei. Jos ruokaravintolassa pyytää musiikkia hiljaisemmalle tai kokonaan pois, yleensä saa vastaukseksi että tämä musiikki kuuluu meidän kokonaiselämyskonseptiimme, eikä sitä ole lupa säätää. Milloinkahan joku ravintola keksii, että tasainen asiakkaiden oma puheensorina on parasta taustamusiikkia?

Ajelin tänään tänne kakkoskotiin, koska alkoi minun kissavahtivuoroni. Kissa ei pitkän koronakevään ja kesän jälkeen oikein enää sopeudu kaupunkiolosuhteisiin. Parveke ei hänelle riittänyt ulkoiluun. Aamuyöt kuluivat levottomana mouruten. Olemme nyt eläneet pari viikkoa kissan erottamina vuoron perään kissan kanssa kakkoskodissa sen mukaan miten työt ovat sallineet.

Tänään alkoi minun kissavuoroni. Ajoin aamulla Helsingistä Inkooseen ja kuuntelin tapani mukaan Yleä. Kirkkonummen kohdalla mietin että pitääkö tuo sammuttaa? Kestänkö vielä vai meneekö hermot täysin. Yleisradio on nähtävästi laajentanut sunnuntaista Kansanradio-ohjelmaa sisällyttäen sen kaikkiin muihinkin ohjelmaformaatteihin. Liian usein toimittajat vain istuvat studiossa odottamassa kuuntelijoiden puheluita ja whatsup-viestejä.

Eräs soittaja soitti kertoakseen että Kehä kolmosella oli valkoisesta pakettiautosta tippunut sivuovi, ja he olivat sen siirtäneet ojanpientareelle. Toinen soittaja – ilmeisen vanhalta kuullostava mies – soitti vain kokeillakseen, oliko saanut toimittajan kertoman puhelinnumeron oikein ylös. Kyllä oli. Kolmas soittaja, hänkin vanhempi mieshenkilö Tikkurilasta, kertoi olevansa omaishoitaja ja että kotihoito ei toimi ollenkaan ja Kati Nurkka (on ole varma muistanko nimen oikein, ilmeisesti kotihoidosta vastaava henkilö siellä päin) on heinänsyöjä ja mitään osaamaton ja joutaisi lähteä tien päälle. Pari rouvashenkilöä soitti kertoakseen mielipiteensä ravintoloiden aukiolorajoituksiin. Toinen sanoi olleensa nuori sota-aikana ja silloin kaikkien piti olla hiljaa ja nukkumassa kello kymmenen illalla. Että ei hän ymmärrä ollenkaan tällaista marinaa mokomasta. Toinen rouva ehdotti että yökerhot voisivat muuttaa konseptiaan siten että aloittaisivat jo aamusta.

Sillä lailla. Kuulkaahan; minä en ole kiinnostunut kuulemaan kaikkien mielipidettä kaikesta. Haluaisin kuulla radioista toimitettua ohjelmaa, missä toimittajat haastattelevat asiantuntijoita ja keskustelevat ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä.

Toivon radioitoimittajien olevan toimittajia eikä vain juontajia, jotka vastaavat puhelimeen ja lukevat viestejä. Se on helppo ja halpa ratkaisu, ei tarvitse vaivaantua tekemään mitään, antaa vain ihmisten horista omiaan. Ilmeisesti nykyisin voi olla toimittaja toimittamatta mitään.

Aamuohjelmassa oli kaksi juontajaa/toimittajaa, mies- ja naisääni. Sen puoli tuntia, mitä ohjelmaa kuuntelin, nainen sanoi kaksi sanaa: ”mielenkiintoista” kun tuli puhelu tippuneesta pakettiauton ovesta ja ”moikka”, kun kello tuli kymmenen ja uutiset alkoivat. Thank god ne alkoivat ja se ohjelmakidutus loppui. Pyydän nöyrästi: vähentäkää – mieluummin poistakaa – kuuntelijoiden soitot ja viestit ohjelmiin. Palatkaa takaisin korkeatasoiseksi radiokanavaksi! Muuten soitan huomenaamulla sinne aamuohjelmaan itse ja sanon tämän!

Normaali

Tytöttelystä

Somessa levitettiin kuvaa, missä hallituksen naisministerit oli muokattu näyttämään pikkutytöiltä. Ehkä kuvan alkuperäisen lähettäjän tarkoitus oli nolata ja loukata, luoda kuvaa ministereistä epäpätevinä.

Pilkka ei ihan täysin osunut: kuva sai paljon sympatiaa osakseen. Se loi uskoa siihen, että jokaisesta pikkutytöstä voi tulla Suomessa mitä vain: presidentti tai ministeri. Laitoin kuvalle peukutuksen ja sydämen, terveisin tyttö 53v.

Ehkä tytöttelyyn pitäisikin suhtautua juuri päin vastoin? Ei yrittää karsia sitä. Ehkä tytöttelyn kitkeminen on yhtä vaikeaa kuin lupiinien poistaminen kotipihan ojista?

Mutta jospa kääntäisimmekin sen toisin päin? Jokainen nainen on tyttö. Riippumatta siitä, minkä ikäisiä olemme, meidän sisällämme on se pieni tyttö, ja juuri sitä pientä tyttöä meissä pitää vaalia ja rakastaa. Se pieni tyttö suhtautuu maailmaan valoisasti ja uteliaasti, uskoo toisen ihmisen hyvyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Se pieni tyttö kuvittelee olevansa sekä Peppi Pitkätossu että prinsessa. Se pieni tyttö tietää että voi olla mitä vain ja kaikkea. Sitä pientä tyttöä ei estä mitään. Se pieni tyttö uskoo itseensä. Se pieni tyttö olet sinä ja minä.

Normaali

Aamu alkaa twitterillä

Enpä olisi voinut uskoa, että joskus aloitan päiväni lukemalla Twitteriä. Se ei ole ollut suosikkisomemediani. Suoraan sanottuna, en edes ole oikein täysin ymmärtänyt koko twiittausintoa. Käsittääkseni innoikkaimmat twiittaajat laittavat uusia sirkutuksia useita kertoja päivässä. Miten kenelläkään voi olla mitään järkevää, kiinnostavaa tai yleisesti ottaen innostavaa asiaa tai näkökulmaa niin usein? Tai että joku olisi niin kiinnostava ihminen, että haluaisin koko ajan olla tietoinen hänen ajatuksenjuoksustaan? Ehkäpä se on kätevä jonkin erikoisalan sisäiseen vuorovaikutukseen. Jos vaikka tutkijat laittavat sinne kiinnostavia tutkimustuloksiaan, toiset tutkijat toisella puolen maapalloa voivat lukea niistä ja osallistua keskusteluun. Ehkä sellaiseen sopiva.

Mutta nyt avaan twitterin heti kun herään ja tarkastan, onko Donald Trump twiitannut yöllä. Vieläkö henkisi pihisee, mikä on meininki rapakon takana? Onko koronaoireet pahentuneet vai hellittäneet? Mielenkiintoista!

Kuka olisi uskonut, minkälainen vuosi tästä tulee! Ja mitä vielä ehtiikään tapahtua. Jopa sisällissodan mahdollisuutta Amerikassa on väläytelty. Sisällissodan! A-studiossa Yhdysvaltojen perustuslakiin perehtynyt yliopistotutkija sanoi että perustuslaissa on pykälä, jonka mukaan jokainen amerikkalainen on ”tyrannian uhatessa velvoitettu tarttumaan aseeseen ja puolustamaan demokratiaa”. Jos vaalitulos ei miellytä ja tuntuu siltä että ”tyrannia” uhkaa, isänmaallinen amerikkalainen kaivaa kaapistaan käsiaseensa ja lähtee hoitamaan homman. Mitä tapahtuisi, jos näin oikeasti kävisi? Miten Yhdysvaltojen sisällissota loppuisi, kuka sen lopettaisi ja miten? Onko demokratia tullut tiensä päähän, ja jos niin mitä sen jälkeen? Elämme varsin mielenkiintoisia aikoja. Kuukausi vaaleihin jäljellä.

Yle Areenalta kuuntelin ohjelman, missä puhuttiin QAnon -nimisestä järjestöstä. Se on amerikkalainen järjestö, jonka taustaa ja ylläpitäjiä ei tiedetä ja se levittää salaliittoteorioita. Monet uskovat niihin tosissaan. Eivätkä ne ole mitään joulupukkihommia. Salaliittoteoriat väittävät että koronaa ei ole, tai että 5g verkko on vaarallinen tai että maailman johtajilla on oma salainen lapsipornorinki. Salaliittoteoriat sikiävät netissä nopeammin kuin kaupunkikanit. Ehkä keskiaika olikin valoisa aika – ainakin nykynäkövinkkelistä katsoen. Tämä taitaa olla ihmiskunnan pimein aika. Oi mikä pandoran lipas onkaan avattu!

Poika täyttää tällä viikolla 17. vuotta. Hän kysyi yhtenä päivänä että minkälaista oli viime vuosituhannella. Sanoin että mahtavaa! Ei ollut ilmastonmuutosta, pakolaisuutta, isis-terroria, koronaa, trumppeja ja lukashenkoja. Oli itä ja länsi ja ikuinen Kekkonen. Toisaalta ei ollut pistaasijäätelöä, ei sushia, ei ollut kännyköitä, ei matkustettu ympäriämpäri maapalloa, televisiossa oli vain kaksi kanavaa. Kaikki tiesivät, mitä Taisteluplaneetta Galactikan edellisessä jaksossa oli tapahtunut. Maailma oli jotenkin still. Niin kuin joku olisi painanut pause-nappäimen päälle ja unohtanut sen. Tai ainakin hidastuksen. Vanhoja televisio-ohjelmia katsoessa voikin huomata, että ennen ihmiset puhuivat hitaasti ja kokonaisia lauseita. Nyt on aina kiire tai vaikka ei olisikaan niin nopea pitää olla. Ei pidä jäädä siihen kassalle hidastelemaan, nopsasti vihikset kassiin ja kortti koneeseen. Tunnusluvun näppäileminen vie liikaa aikaa, lähiluku on nopeampi.

Onneksi on Vain elämää ja Tanssii tähtien kanssa. Tekee mieli ostaa litra pistaasijäätelöä, pistää verhot kiinni, upota sohvaan ja unohtaa kakofoninen maailma. Koska taakse päin ei pääse, ei pääse viime vuosituhannelle, ja tuskin menisin kuitenkaan, vaikka pääsisikin. Koska pistaasijäätelö.

Normaali

Mörkömeininkiä

Pieniä teknisiä haasteita ollut esteenä kirjoitukselle. Oma läppäri meni juntturaan, piti viedä huoltoon, missä on yhä edelleen. Käytössä on nyt pojan vanha läppäri, joka ei aluksi meinannut hyväksyä minua käyttäjäksi, eikä myöskään nettiyhteys toiminut. Mutta nyt näyttäsi olevan yhteys, joten ei kun hommiin!

Olen suuri naistenlehtien ystävä. Yleensä minulle tulee tilattuna muutama, ja sitten ostan vielä sattumanvaraisesti irtonumeroita. Tällä kertaa mukaan ruokakaupasta tarttui Gloria. Hyvä että tarttui, koska pääkirjoitus osui omaan napaan. Se oli kuin omasta elämästäni!

Päätoimittaja Saila-Mari Kohtala, 49v. kirjoittaa: ”Ailahtetelen tunnetilasta toiseen. On hirveä kaipuu ja hinku johonkin, mutta en kuitenkaan yhtään tiedä, mitä haluan. Yritän epätoivoisesti kuunnella sydämeni ääntä. Haluan piilopirtin metsästä. Ei, kyllä sittenkin haluan meren ääreen. Haluan olla täysin erakkona, mutta kaipaan kroonisesti ihmisiä. Haluan vain olla möllöttää, mutta kylläpä joku hurja seikkailu tekisi terää.”

Salla-Marilla on vaihdevuodet. Tuntuu ja kuulostaa tutulta. Minulla on nyt vahva erakkovaihe päällä. Haluan muuttua jöröjukaksi, maatua maahan tippuneiden lehtien joukkoon. Nykyisin erakkoutta voi harrastaa myös somessa. Kun lopettaa hetkeksi blogin ja instan, katoaa ihmisten ilmoilta, lakkaa olemasta. Se tekee välillä hyvää. Tulee riippumaton olo.

Sain kehitettyä tästä pienen riidan ystävän kanssa. Hän on erilainen kuin minä. Juuri siitä syystä päätin varta vasten ilmoittaa hänelle, että olen alamaissa, haluan nyt olla rauhassa, tarvitsen yksinoloa, tämä ei ole mitään henkilökohtaista. Tämä tapahtui maanantaina. Tiistaina oli ihastuttavan hiljaista, keskiviikkona ja torstaina whatsuppiin jo kilahti ”piristäviä” kuvia. Perjantaina soi puhelin. Päässä kilahti! Mitä tämä on?! Minähän sanoin että haluan olla rauhassa! Harmitti että meni hermo. Hän halusi piristää, kysyä kuulumisia, onko olo jo parempi? Ei ole, nyt on pahempi, kun mökötystäni häiritään, siihen tunkeudutaan.

Tiedän että meitä on monenlaisia. Toiset saavat voimaa ja energiaa toisista ihmisistä, he ikään kuin lataavat akkujaan muilla ihmisillä, toiset taas ovat niitä latureita, heiltä muiden ihmisten seura vie voimia. Kuulun tuohon jälkimäiseen ihmistyyppiin. Nautin ihmisten seurasta, silloin kun voin itse määrittää sopivan ”annoskoon”. Jos minulla on liikaa sosiaalista kanssakäymistä, rasitun ja väsyn. Samasta syystä en pidä isoista juhlista tai ihmispaljoudesta. Välillä tuntuu että tämä ”tauti” vain pahenee iän myötä. Sosiaalisten tilanteiden sietokyky pienenee. Työtä tämä ei haittaa, työssä ihmisellä on ikään kuin oma rooli, missä toimia ja jonka taakse kätkeytyä.

Töistä tulikin mieleen erikoinen tilanne, joka ei mennyt ihan hyvin ja jäi harmittamaan. Katson yleensä etukäteen työvuorolistasta, mitä toimintoja työvuoron aikana tulee olemaan, että tiedän olla esimerkiksi asianmukaisesti pukeutunut. Eräänä perjantaina huomasin että sunnuntain työvuoroon oli merkitty kaste. Tilavaraus oli tehty harvinaisella sukunumellä, joka oli minulle varsin tuttu. Hyvällä ystävälläni, joka kuoli kolme vuotta sitten oli sama sukunimi. Muistin että kyseinen sukunimi oli käytössä vain tällä perheellä. Mietin, voisiko se olla totta? Olihan se. Mies oli mennyt uudelleen naimisiin ja nyt heillä oli vauva. Olin nähnyt miehen edellisen kerran hautajaisissa. Tilanne oli hyvin outo. Ajattelin kuitenkin, että hyvä juttuhan se on, hienoa että elämä menee eteen päin ja tapahtuu positiivisia ja iloisia asioita. Mietin etukäteen että haluan onnitella häntä ja toivottaa kaikkea hyvää lisää heidän elämään. Halusin ilmaista että olen iloinen hänen puolestaan. Vaikka tunnustettakoon että mielessä kävi katkeransuloinen ajatus siitä, että miten helppoa se onkaan; mies voi saada uuden vaimon, lapsen ja perheen, mutta uutta ystävää ei ole niin helppo saada, eikä uutta äitiä saa ainakaan.

Mutta siinä kävikin sitten niin oudosti että tämä mies ei katsonut kohti kertaakaan. Hän ohitti minut täysin. Eikä minulla ollut rohkeutta mennä sanomaan että hei, hienoa! onnea! Eli toisin sanoen se meni ihan pieleen koko juttu! Minulle tuli olo että pilasin koko tilaisuuden olemassaolollani, että olin joku kummitus pahasta menneisyydestä. En ymmärrä, miten menin itsekin niin juntturaan hän reaktiostaan. Se oli ihan jumissa koko tilanne.

Vielä palaan Gloria-lehden päätoimittajan vaihdevuosituskaan. Olen itse räpiköinyt näissä tunnelmissa vuoden, minulla oireet alkoivat reilu vuosi sitten, ja tuntuu hyvältä lukea muiden samankaltaisista mietteistä. Tulee olo että tämä on normaalia, kaikille tulee tämä, ja se menee ohi, niin kuin elämässä kaikki lopulta menee – ohi. Niin hyvässä kuin pahassa. Fyysiset oireet ovat minulla helpottaneet: kuumia aaltoja on enää harvoin. Ongelmat ovat lähinnä pään sisäisiä. Näitä alavireisiä mörkötuntemuksia. Vähän niin kuin Eino Leinon runossa: ”Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla. En haluaisi joukkoon mä ihmisten, en tahtoisi yksin olla.”

Kävin gynekologilla. Vuosi sitten lääkäri katsoi ja totesi, että joo täällähän on ihan kuollutta. Nyt menin, koska minulle tuli yli vuoden poissaolon jälkeen veristä vuotoa. Ensi kertaa gynekologi antoi positiivista palautetta siitä, että olin päättänyt valita hormoonittoman tien läpi vaihdevuosien. Hän sanoi että siitä ei ainakaan ole mitään haittaa, toisin kuin hormooneista. Niistä haittaa voi olla ja se voi olla myös koko loppuelämän kestävä riesa. Niistä voi olla vaikea päästä eroon. Tuntui hyvältä. Näissä asioissa kun on aika yksin. Päätös on joka tapauksessa tehtävä itse, ja vaihtoehtoisia tapoja on monia, neuvot ja kokemukset keskenään ristiriitaisia. Se on vähän niin kuin autot; jokaisen mielestä oma auto on paras ja itse on paras kuski maailmassa.

Minä olen muuten huonoin kuski maailmassa – nykyisin. Hämäränäkö on niin surkea että hirvittää. Nyt kun illat ovat taas muuttuneet sysimustiksi, huomasin eräänä iltana autoa ajaessani olevani vaarallinen muille, koska en näe heitä. Erityisen vaikeaa on, jos tulee valoja vastaan. Sokaistun kuin lepakko liiterissä. Pitää yrittää kaikin keinoin välttää autolla ajoa pimeän aikana.

Lääkäri otti sitten sellaisen näytteen kohdun seinämältä selvittääkseen, mistä vuoto johtuu. Se ei ollut papakoe. Sehän tuntuu sellaiselta nipistykseltä. Tämä tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt pölyhuiskan kohtuun ja pyyhkinyt sieltä pölyt. Huusin vaikka en ole mikään erityisen kipuherkkä ihminen. Oli vain sen verran epämielyttävä toimenpide. Viikon parin sisällä pitäisi tulla tulokset. Tuskin siellä mitään on, ainakaan ei ultrassa näkynyt mitään isompaa ongelmaa. Ehkä tämä kone vain hönkii viimeisiään.

Tämä pojan vanha kone onkin muuten aika näppärä. On uudempaa mallia kuin omani. Tämä on kevyempi ja littanampi, taidankin jotenkin kaapata tämän itselleni. Pitäisi vain saada siirretyksi omat jutut tähän.

Tämä tästä. Mörkömeiningillä eteen päin! Ja älkää suuttuko, kun minun pitää saada mököttää. Antakaa minun mököttää, ja ajatelkaa että se nyt vaan on tuollainen, hyvä kun on tuollainenkin.

Normaali