Sauvasekoitin ja Tove

Sauvasekotin hajosi. Se on kaikista kodinkoneista toiseksi eniten käyttämäni – heti kahvinkeittimen jälkeen. Sauvasekoittimella surautan aamusmoothiet, soseutan kastikkeet ja sosekeitot. Näppärä vekotin, eikä vie paljon tilaa.

Mies lupasi hommata uuden, hän oli nähnyt hyvän läheisessä kodinhärpäkeliikkeessä. Niinpä keittiön pöydälle oli ilmestynyt iso kassi ja kassin sisässä iso laatikko. Vähän hämmästelin, miksi niin iso laatikko yhdelle sauvasekoittimelle?

Laatikossa oli sauvasekoittimen lisäksi mittakulho, vispilä sekä raasteiden ja lihan pilkkomiseen tarkoitettu kulho ja terä. Mukana oli tietenkin myös Valittujen Palojen paksuinen ohjekirja ja toinen vihkonen, missä on pikaselostettu eri osien toiminnot.

Mitä ihmettä? Minä halusin ja tarvitsin vain sauvasekoittimen. Sellaisen, missä on yksi nappula mitä painetaan ja surrur se käy.

Keittiökaappitilaa on rajallinen määrä, laatikostot eivät lisäänny vuosittain. Haluasin pitää keittiön kaappien sisällön sellaisena, että siellä on vain ja ainostaan asioita joita tarvitaan. En usko, että rupean pilkkomaan sipulia tai vispaamaan majoneesia uuden sauvasekoittimen lisäosalla. Lisäosat ovat minulle turhakkeita.

En viisti avautua tästä asiasta miehelle. Oli kiva että hän otti hoitaakseen sauvasekoitimen hankinnan. Olisi epäreilua ryhtyä motkottamaan valinnasta. Mitäs en mennyt itse ostoksille. Täytyy nyt vain ”sopeutua” tilanteeseen.

Lopuksi elokuva-arvostelu. Kävimme katsomassa Tove-elokuvan. En nukahtanut, vaikka mies oli asiasta huolissaan, koska haukottelin jo matkalla elokuvateatteriin. Jälkeen päin hän sanoi välillä vilkuilleensa, olenko hereillä. Pelkäsi ehkä että alan kuorsata.

Odotukset olivat korkealla, elokuvaa oli kehuttu paljon. Nyt tulee kritiikkiä:

  • dialogia oli vähän, ja se vähä ei ollut kovin ”lennokasta”. Parhaimpia olivat todennäköisesti aidot Toven lainaukset. Tuntuu siltä, että nykyaikana visuaalisuus on niin niskan päällä että puheelle ei jää enää tilaa, ei keksitä mitä sanottaisiin tai sen miettimiseen ei jää paukkuja.
  • erityisesti harmitti Toven pitkäaikaisen puolison Tuulikki Pietilän osuus. Hän näyttäytyi sivurooleissa joissakin kohtauksissa, mutta jäi epäselväksi, miten heidän rakkautensa alkoi, mikä heidän suhteensa oli. Ainakin nähdyn elokuvan mukaan Tuulikin roolia Toven elämässä olisi voinut syventää. Oliko hän turvasatama, tukipilari, rauhallinen ja teki Toven elämästä seesteistä ja turvallista? Jos niin, niin sitä olisi voinut ilmentää, Tuulikki olisi voinut vaikka korjata sen rikkinäisen sähköjohdon, joka oli Toven asunnossa talvisodasta asti ja joka aiheutti muille Toven vieraille sähköiskuja. Harmitti myös Tuulikkia näyttelevän Joanna Haartin puolesta. Jos koko elokuvassa on sanottavana kaksi repliikkiä, voi olla vähän vaikea luoda hahmoon syvyyttä pelkillä tuijotuksilla. Yhtäkkiä elokuvan lopussa Tuulikki vain tulee kahden korvapuustin kanssa Toven luo, kysyy mitä taulu esittää ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. The End.
  • ehkä elokuvan ongelmat olisi voitu välttää dramaturgin käytöllä, yritin katsoa elokuvan tekijätiedoista, enkä löytänyt dramaturgia
  • elokuvassa homoseksuaalisuus tuodaan esiin normaalina ja peittelemättömänä asiana, sellaisena kuin se on nyt, mutta oliko näin aikaan mitä elokuva kuvaa, jäin miettimään
  • plussaa tulee ruotsin kielen käytöstä. Ei tuntunut huonolta, ja toi uskottavuutta. Aino Pöysti näytteli hienosti ja oli tovemainen.

Jännä omakohtainen anekdootti liittyy elokuvan ohjaajaan Zaida Bergrothiin. Olen opettanut hänelle matematiikkaa ja imuroinut hänen huoneensa.

90-luvun lama-aikana minulla oli muutaman vuoden ennen ensimmäistä copywriterin pestiä yhden naisen toimialapalvelu; Asioidenajotoimisto Stunt. Sen sloganin mukaisesti tein kaikkea paitsi väkivaltaa, ilkivaltaa ja huorin. Tässä ominaisuudessa minua työllistivät myös elokuvaohjaaja Pekka Lehto ja hänen vaimonsa, taidemaalari Marjatta Tapiola. Marjatta Tapiola on Zaidan äiti.

Kävin heidän upeassa Katajanokan residenssissään siivoamassa, antamassa Zaidalle ja hänen siskolleen tukiopetusta, ja työskentelin myös Pekka Lehdon elokuvayhtiön konttorissa. Silloin hänellä oli työn alla ankea elokuva nimeltä Kaivo, pääosissa Meri Larivaara. Elokuvan lopputeksteissä on mainittu myös minun nimeni, Minna Rautiainen (=tyttönimeni).

Lehto-Tapiolan koti Katajanokalla oli upea. Sisustettu italialaisilla designhuonekaluilla, valoisa, erikoinen, korkeat huoneet. Olohuoneessa oli iso lasivitriini, missä Marjatta kasvatti orkideoja. Tyylikästä ja taiteellista, elämäntapa hiven boheemi, etten sanoisi. Vähän sellainen kuin Toven elämä ja koti Ratakadulla – ilman italialaisia huonekaluja, tosin.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s