Silver sisters

Olipa kiva, kun tänään Hesarissa oli juttu hiusten harmaantumisesta (HS 22.10. C12-14). Olen suuri harmaiden hiusten ystävä!

Positiivinen suhtautuminen harmaantumiseen lienee äidin peruja. Hänellä oli upeasti harmaantuneet hiukset, eikä hän koskaan värjännyt hiuksiaan. Olen ottanut saman taktiikan. Joskus nuorena olen muutaman kerran värikäsitellyt hiuksiani, ja se on aina ollut huononnus. Hiukset eivät värjättyinä tai sävytettyinä ole tuntuneet omilta.

Sitä paitsi hiukset ovat muuttaneet väriä ihan itsestään, joten edes kyllästymisen vaaraa ei ole ollut. Synnyin blondina, ja murrosiässä hiukset alkoivat tummentua, ensin takaa, sitten vähitellen tumma sävy levisi koko päähän. Nyt hiukset ovat tummat höystettynä irtoharmailla siellä täällä.

Oma harmaantumisprosessi onkin ollut pienoinen pettymys. Olisin toivonut harmaantuvani samalla tavalla kuin äiti. Hänelle tuli ensin ohimolle harmaa siipi, joka sitten levisi ja lopulta hiukset olivat kauttaaltaan harmaat.

Kerran kysyin äidiltä, milloin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, mutta äiti ennättänyt vastata. Neljä vuotta vanhempi velipoika tokaisi vastaukseksi, että ”silloin kun sinä synnyit!”

Hiusten värjäyksessä käytetyt aineet ovat aikamoisia myrkkyjä. Todennäköisesti en voisi edes värjätä hiuksiani, ihoni on muutenkin niin allerginen ja herkkä, ja päänahka eritoten herkkä kutiamaan.

Helsingin Sanomien jutun mukaan suuntaus näyttää onneksi olevan siihen suuntaan, että harmaita ei enää yritetä peittää. Tai ainakin harmaat normalisoituvat. Tämä kehopositiivisuus ja muu erilaisuuden hyväksyntä laajenee pikku hiljaa käsittämään myös iän. Ikääntymistä ei tarvitse hävetä. Vaihdevuosista voi puhua ääneen ja hiukset saavat olla harmaat. Se kaikki on luonnollista.

Kerran älähdin kosmetologille, joka yritti kaupata jotakin nuorentavaa. Sanoin että en halua näyttää nuoremmalta, haluan näyttää ikäiseltäni, mutta terveeltä ja hyvinvoivalta!

Toisaalta, ei ole ihan täysin totta! Käsi sydämellä. Suunnittelen, että ennen pojan ylioppilasjuhlia menen ihosairaalaan ja teetän otsan sibelius-rypyille laseroinnin. Silmäkulman harakanvarpaat pidän. Naururypyt ovat ihania, mutta otsajuonteet – niistä en pidä. Onneksi ihminen voi valita, mistä kohtaa ja miten vanhentumisensa näyttää. Pidän harmaat ja naururypyt, otsarypyt kevennän.

Amerikkalaiset vanhukset – käytän tahallani termiä vanhus, koska en pidä tästä ajasta, missä kaikki pitää kiertoilmaista. Minä myös vanhenen, ihan joka päivä, ja jos aika menee näin nopeasti kuin viime vuosina, alati kiihtyvään tahtiin, olen vanhus tuota pikaa, oletan että se on ihanaa! Niin, siis amerikkalaiset vanhukset näyttävät nykyisin hivenen oudoilta. Jos nyt katsoo näitä kahta presidenttiehdokasvanhusta esimerkiksi. Iho kiristetty ja värjätty, että ei vain näyttäisi kalpealta vanhukselta. En tiedä, toinen ehdokkaista käyttää usein ja monissa yhteyksissä sanaa ”fake”, epäaito. Onkohan ilmaus tahaton paljastus omasta sisimmästä?

Vaikka mitä tekisi, ikää ei voi kuitenkaan lopulta peittää. Peittäminen tekee meistä feikkejä. Ketteryyttä ja liikkeiden nopeutta ei voi ihmiseen siirtää. Luustoa ei voi nuorentaa. Eikä aivoja. Usein ei ajatusmaailmaakaan. Sekin tuppaa jossakin vaiheessa tulla lukkoon lyödyksi. Silmien kirkas katse on vain ihmisellä, jolla on elämä edessä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s