Ihan tavallinen Minna vain, ei Parikka

Kenkäsuunnittelija, kaima Minna Parikka on täyttänyt 40, ilmoittanut pistävänsä kengät pussiin ja lopettavansa bisnekset.

Ymmärrän hyvin.

Itsekin kärvistelin tuossa kohtaa elämää. Nuoruuden haaveet oli toteutettu, valittu työ kyllästytti. Tuntui mahdottomalta ajatella, että tätä samaa vielä 25 vuotta. Sellaista on olla neljäkymppinen.

Luulen että erityisen haasteelliselta tuntuu luovissa ammateissa, missä pitäisi olla innostunut. Pitäisi jaksaa loputtomasti uudistua ja petrata entisestä, pitäisi jaksaa pysyä trendien aallonharjalla, olla kiinnostunut kaikesta uudesta, muuten uhkana on leipiintyä, taantua, jäädä ehkä vähän pimentoon, kehäraakiksi, kun sivuilta puskee uutta, innostunutta nuorta, joka jaksaa lähteä maailmanvalloitukseen, ja jonka itsetunto ei ole vielä yhtään lommoutunut.

Nostan hattua kaikille, jotka tuon uran keskikohdan kriisivaiheen yli pääsevät, ja jaksavat jatkaa. Ottaa vastaan ne taantumuksen tylsät vuodet, sieltähän saattaa puhjeta uuteen nousuun.

Luova työ perustuu innostukseen, ja jos sen hävittää, työ tuntuu aikamoiselta taakalta. Itse vaihdoin tuossa kohtaa alaa. Täysin toiseen, suorittavaan työhön, mistä puuttui kiire ja innostus. Sai olla hidas ja tylsä ja ajattelematta mitään. Miten ihanan raikkaalta se tuntuikaan!

Mutta ei luova ihminen nahoistaan pääse, en minäkään. Kyllä sitä luovuutta on pitänyt puskea itsestä ulos toisin tavoin. Kuten esimerkiksi teettämällä pantterikuosisia kotitakkeja, joiden taskussa on kirjailtuna mottoni: ”Elä nyt, niin olet elänyt”. Vieläkin ovat takit myymättä, pahvilaatikossa mökin vintillä. Että siinä mielessä olisi varmasti ollut järkevämpi jäädä luovaan työhön ja käyttää luomisvimmansa siihen. Olisi ollut ainakin taloudellisesti järkevämpää.

Ja kun innostun ja aloitan virkkeen ”minulla on idea”, mies huokaa syvään ja toteaa, että olisi hyvä, jos hommaisit viran itsellesi. Ei jäisi energiaa näihin ideoihin. Täytyykin keksiä joku muu aloitus, koska tuo lause toimii yhtä hyvin kuin puhelinmyyjän ”ihan mukavalla asialla lähdin soittelemaan”. Ehkä voisin kokeeksi kokeilla tuota puhelinmyyjien lausetta, kun lähden myymään remontti-ideaa puolisolle. ”Kuule ihan mukavalla asialla tässä lähdin sinua tavoittelemaan: mitä jos siirrettäisiin keittiön paikkaa”.

Puhelinmyyjistä tulikin mieleen että käytiin ystävän kanssa hiplailemassa uusia iPodeja kaupassa. Jäin miettimään, että mitä oikeastaan tarvitsen? Minulla on tällä hetkellä läppäri ja vanha kännykkä, jonka akun juuri uusin, kun ei enää jaksanut edes puolta päivää. Tekisi mieli tablettia, mutta kyllä se taitaa olla turha. Siitä vain olisi niin kätsy katsella suoratoistopalveluja, ja The Crownin neljäs tuotantokausi on tuloillaan. Olisi ihana mennä vällyjen alle ja katsoa tabletilta, mitä Windsoreille kuuluu.

Siis tarvitsenko oikeastaan puhelinta? Enhän soita kenellekään, nyt kun he joille soitin, ovat kuolleet; eikä minulle soita muuta kuin puhelinkauppiaat, eivätkä kohta nekään, koska olen tehnyt markkinointikiellon, mikä pitäisi astua voimaan pikapuoliin. Siis oikeastaan en tarvitse puhelinta äänellä kommunikoimiseen. Tarvitsen puhelinta viestittelyyn, sähköpostiin ja erilaisiin appeihin, kuten parkkimaksuun, bussimaksuun ja yleiseen surffailuun. Tavallaan sitä puhumisominaisuutta ei edes tarvittaisi. Sitä paitsi whatsupilla voi soittaa, jos on ihan pakko puhua. Eli olisiko minulle sittenkin paras vekotin jonkinlainen pienenpieni tabletti?

Minun piti kyllä kirjoittaa siitä neljänkympin kriisistä ja Minna Parikasta. Minusta – tiedän että hän ei neuvojani kaipaa, mutta nuorempia on aina yhtä ihana neuvoa, eivät vain sitä arvosta, koska jokaisen pitää saada hakata omaa päätään seinään – mutta siis minusta hänen kannattaisi laittaa pienenpieni kenkäkauppa paremmalle paikalle, esim. Korkeavuorenkadulle, missä jo on pikku putiikkeja, tai Kämp-galleriaan, missä on kokonainen kerros Suomi-designille. Hänen ei kannattaisi enää yrittää keksiä uudenlaisia kenkiä. Valitsisi mallistosta klassikkokenkämallit, ja jatkaisi vain niiden valmistusta ja myyntiä. Mitä sitä pyörää keksimään, jos on sen jo kerran keksinyt! Klassikkomalleista voisi tehdä uusia kausikuosituksia, ja siten päivittää niitä. Ja jos joskus mieleen tupsahtaa joku uusi kenkämalli, niin sitten tekee ne, mutta pääsääntöisesti toistaisi vain vanhaa hyvää itseään. Stressi ja paine helpottaisi. Voisi nauttia siitä mitä on saavuttanut. Näin minä tekisin, jos olisin Minna Parikka, mutta olen vain ihan tavallinen Minna.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s