Hillitön pulla

OMG. Keskellä viikkoa kotipäivä. Ei töitä. Ainoa homma oli uuden promokuvan ottaminen lehteen, siihen johon kirjoitan kolumnia. Ja minä kun pelkään kameraa! Mikä siinä on? Ihan kuin olisin joku muinaisihminen, joka luulee että kamera paljastaa syöverit ja vie ihmisen sielun. Minun on vaikea olla rentona kuvaustilanteessa. Ihmettelen toisia, jotka niin luontevasti asettuvat kuvaan, ja jopa tykkäävät olla kuvattavina. Miten se käy niin luontevasti? Ja mikä palikka minulta puuttuu? Kyllä se joku itsetuntoasia ilmeisesti on.

Nyt muistan, sukulaistyttö sanoi oivallisesti, että se on tottumista katseen alla olemiseen. Se ei ole luontevaa minun ikäpolveni naisille. Olla avoin toisen katseen alla. Se on äärimmäisen vaikeaa. No ohi on.

Tänään tapahtui myös äärimmäisen kiva asia. Erittäin pieni ja mitätön asia, mutta nyt kun se on tehty niin miten hyvältä tuntuukaan. Nimittäin lapunvarjostin.

Olemme asuneet tässä osoitteessa, tässä huoneistossa, kaksikymmentä vuotta. Ja suurin piirtein yhtä vanha on kirppislöytöni – pieni vaaleanvihreää marmorinen lampunjalka. Kaikki nämä vuodet se on nököttänyt ikkunalaudalla makuuhuoneessa ilman varjostinta. Kaiken lisäksi ihan lähellä on varjostinkauppa. Ihan tuosta vain kun kävelen mäen ylös ja vähän eteen päin. Ja kaikki nämä vuodet olen ajatellut että tuolta pitäisi hakea se varjostin.

Toissapäivänä sanoin miehelle että nyt me kuule tehdään se. Mennään ja ostetaan lamppuun varjo. Ja niin me tehtiin! Ja siinä se nyt on! Voi vittanson miten hieno! Löytyi ihan samanvärinen varjo kuin lampunjalan marmori.

Höpöteltiin kauppiaan kanssa. Hän kertoi tekevänsä kuvut itse! Uskomatonta. Luulin että kaikki maailmassa tuodaan Kiinasta, mutta siinä meillä onkin kotinurkilla ihan ehta suomalainen, joka tekee lampunvarjostimia. Respect!

Päätin myös leipoa. Olin siivonnut kaappeja, ja huomasin että siellä oli pussi kuivaneita taateleita. Tykkään taatelikakusta, mutta en ole onnistunut koskaan sen tekemisessä. Nyt keittelin kuivaneet taatelit vedessä, soseutin, ja suurinpiirtein ohjeita rennolla kädellä noudattaen sain aikaiseksi elämäni parhaimman kakun. Sokerista jätin pois. Vähän pelkäsin, miten käy. Yleensä taatelikakut ovat liian makeita, nyt tuli juuri mieleistä!

Ja kun nyt olin ryhdyin leipomaan, ajattelin että voisihan sitä samoin tein pullaakin tehdä. Minulla on äitivainaan ostama taikinakone, hyvä vekotin, ja ihan ehdoton taikinan tekemisessä. Tein tavallisesta korvapuustitaikinasta kranssin, oikun siitä tuli nätti!

Hyvä päivä, mutta parasta on pieni lamppu ikkunalla. Miten täydellinen ja kaunis ja ihana! Kaikki nämä kaksikymmentä vuotta rujo, ja nyt niin kukoistava. Ehkä lamppu omalla tarinallaan kertoo meille, että elämä ja olo voi olla himmeää, ja yhtenä synkimmistä päivistä voikin alkaa ”kukoistus” .

Aamulla haen pullakranssia ja kahvia yöpöydälle. Sytytän valon ikkunalaudan lamppuun. La dolce marraskuun vita.

Normaali

2 kommenttia artikkeliin ”Hillitön pulla

  1. Marja Liljestrom sanoo:

    Olipas valoisa kirjoitus. Minä teen joka jouluksi kaksi taatelikakkua ja kuinka hyvin taatelin makuun sopii suklaakuorrutus. Nams. Kranssipullakin on hyvää, mutta minä en saa koskaan aikaiseksi kaunista kranssia. Hyvää joulunalusaikaa sinulle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s