Totuus ei ole enää totta yms.

Juuri ennen joulun pyhiä autoon syttyi, kuin jouluvalona, hälytysmerkki. Ja minulla oli kiire – kampaajalle. Kiire se on sekin, älkää naurako. Hetken mietin, otanko riskin ja jatkan ajoa hälytysmerkistä välittämättä, vai jätänkö auton siihen, hyppään bussiin ja myöhästyn kampaajalta, todennäköisesti niin paljon että hän ei voisi minua ottaa vastaan. Ja edellinen kampaamokäynti oli peruuntunut vain viikko sitten, koska sain pahan allergisen reaktion. Uskokaa tai älkää, sellaisiakin on. Seen that, been there.

Päätin, että minähän menen. Auto kestäköön.

Ja kestihän se. Ei kuulunut mitään epäilyttäviä ääniä, kaikki sujui niin kuin normaalisti. Sen verran pysähdyin, että katsoin, mitä merkkivalo merkitsi. ”Toimintahäiriö moottorissa”. Aika epämääräinen vikailmoitus. Pitäisi vähän tarkemmin kertoa. Jatkoin matkaa ja pääsin perille. Ajomatka 30 minuuttia. Ajatelkaas muuten, että täällä pääkaupungissa ajomatka kampaajalle voi olla 30 minuuttia, ruuhkassa jopa 45. Siellä missä synnyin siinä ajassa oltaisiin jo eri pitäjässä.

Sain ajan autokorjaamolle joulupyhien jälkeen. Ajoin auton sinne aamuseitsemältä, vajaan kymmenen kilometrin päähän ja lenkkeilin kotiin.

Tuli mieleen, että olen tänä vuonna lenkkeillyt autokorjaamolle ja sieltä kotiin useamman kerran, ainakin neljä kertaa tulee mieleen. Ja nehän on aina edestakaisin, ensin auto viedään, kävellään/juostaan kotiin. Sitten auto haetaan eli kävellään/juostaan korjaamolle. Eihän niin toki pakko tehdä ole, mutta oma hullu hauskuutensa siinäkin on.

Keväällä juoksentelin autokorjaamolenkillä Vantaalla. Malmin kohdalla hyppäsin junaan, kun en ollut varma, olisinko löytänyt suorinta lenkkipolkua vaistolla takaisin kotiin, ja kännykän patteri rupesi hiipumaan ja karttayhteys sitä kautta katoamaan. Kotona maaseudulla olen kävellyt kymmenen kilometriä autokorjaamolta, kun kesärenkaat vaihdettiin ja taas nyt loppusyksystä, kun vein Typy-auton korjattavaksi, nekin edestakaisin. Ja nyt oli tämä Herttoniemen keikka. Pysyy hyvässä kunnossa, kun juoksentelee autoja korjaamoille, näin on. On kyllä huono yhtälö se, että taloudessa on kaksi vanhaa autoa ja vain yksi kuski. Tavallaan järjetöntä, mutta toinen autoista on ”traktori” ja toinen muistorikas, edesmenneeltä veljeltä peritty, siitä en luovu koskaan.

Autokorjaamojen lisäksi tänä vuonna on leikattu. Mieheltä selkä, minulta tissit. Hampaita on oiottu. Sikäli tämä suumaski on minulle ollut ihan kiva, eipähän näy oikomiskuoret. Kohta sekin kärsimys loppuu. Saakelin saakeli, mutta onpahan hampaat suorassa ja leuka edessä. Nykyisin muuten huomailen näitä oikoimisasioita muilta. Kun katsoin HBO:lta Undoingia niin ihan näytti siltä että Nicole Kidmannilta on leuka leikattu, purenta oli ihan eri kuin ennen. Ja vasta äsken katsoin sitä uutta musiikkiohjelmaa, ja siellä oli vieraana ihana Martti Suosalo, hänenkin hampaat ja leuka olivat erilailla kuin ennen. Eli nyt aina katselen ihmisten hampaita ja leukoja. Jos niitä maskilta näkee. Sehän on harvinaista. Alkaa olla ihmisen suu ja leuka vuoden piilossa pidetyn jälkeen vähän niin kuin intiimialuetta.

Tänä vuonna on remontoitu. Mökillä asennettiin terassin ylle markiisi. Oi se olisi pitänyt tehdä ajat sitten! Miten ihana. Enää ei aurinko porota, eikä sade kastele. Saunan laho seinä korjattiin. Ja taakse rakennettiin vilvoitteluterassi. Talo maalattiin. Sanamuoto on väärä, ei maalattu vaan maalautettiin.

Pidin air-bnb Boho Garden Cabin -mökkiä takapihan vanhassa kanalassa. Se oli hauska harrastus ja tuotti vajaassa kuukaudessa 812 euroa + saunanlämmitysrahat. Ainakin enemmän kuin ne munimattomat kanat, jotka siellä vuosituhannen alussa asustivat.

Mitäpä muuta? Kolumia kirjoitin entiseen tapaan. Pidin kaksi radiohartautta, se oli uutta ja mielenkiintoista ja vähän outoakin. Keväällä kokeilin kirjoittaa runoja ja haikuja. Syksyllä piti mennä runokirjoituskurssille, mutta tuli flunssaoireita ja se piti perua.

Perua piti monta asiaa. Monta konserttia, jumppaa, tapaamista. Se on harmittanut. Enää ei viitsi ilmoittautua mihinkään, koska ei jaksa sitä peruuttamista. Enää ei viitsi sopia tapaamisia, koska ne pitää perua.

On monia ihmisiä, joita en ole tavannut koko vuonna. Joitakin joita tapasin vain kerran tai kaksi.

Onneksi kävimme elokuvissa ja taidenäyttelyissä syksyn suvantovaiheessa. Ja yhdet kekkeritkit pidin!

Tähän kutistuneeseen elämään on tavallaan tottunut.

Se on ihmeellistä; miten sopeutuvainen ihminen on, ja miten äkkiä epänormaali alkaa tuntua normaalilta. Se on myös pelottavaa.

Kummallinen vuosi loppuu. Hyvä niin.

Kunpa kaikki olisi vielä joskus ”normaalia”.

Mutta sitä ei taida sitä enää olla.

Eihän totuuskaan ole enää totta.

Että tämänkin minä vielä näin. Näin vanhaksi olen tullut.

Toivotan kaikille mahdollisimman normaalia uutta vuotta 2021, mitä se normaali sitten itse kullekin tarkoittaakaan.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s