Perhetragedioita

Kuuntelin viikonloppuna äänikirjana Heikki Herlinin kirjan Tuolla päin on highway. Heikki Herlin on Kone Oy:n Pekka Herlinin pojanpoika. Kirjassa Heikki kertoo omasta isästään Niklaksesta, joka kuoli 53-vuotiaana vuonna 2017.

Pekka Herlinistä on myös tehty loistava elämäkerta, vuonna 2009 julkaistu John Simonin kirjoittama Koneen ruhtinas. Luin sen aikoinaan, ja kirja teki vaikutuksen rehellisyydellään. Siinä ei kaunisteltu Pekka Herlinin persoonaa. Kirjassa Niklas kuvaa isäänsä pahana ihmisenä, joka olisi pitänyt steriloida, ettei hän levitä geeneissään olevaa pahaa eteen päin. Niklas oli herkkä ihminen ja tunsi geeniensä painolastin, sen saman pahan itsessään. Suosittelen molempien kirjojen lukemista.

Pekka Herlin oli kiistatta menestyksekäs yritysjohtaja, mutta myös alkoholisti, narsisti, despootti, mitä lieneekään, en ole oikea ihminen diagnosoimaan, mutta aiheutti paljon inhimillistä kärsimystä omalle lähipiirilleen ja perheelleen. Ilmeisesti Pekka ei ollut sukunsa ensimmäinen ”hullu”, Tuolla päin on highway -karja antaa ymmärtää, että jo esi-isä Harald Herlin, joka osti Kone Oy:n 1924 Strömbergiltä, oli ”paha” ihminen.

Yleensä alkoholismista ja mielen sairauksista puhuttaessa luodaan mielikuvaa työttömistä, köyhistä surkimuksista lähiökuppiloissa. Mutta tapahtuu sitä paremmissakin piireissä. Ja niissä piireissä luonteen heikkouksia, ja niistä aiheutuvia kärsimyksiä saatetaan katsoa läpi sormien. Saa olla hullu, kun on johtaja ja istuu kulmahuoneessa. Kuka sellaiselle sanoo seis, lopeta. Kukaan ei kyseenalaista. Seuraukset ovat luettavissa näistä kirjoista. Sukupolvesta toiseen periytyvä, tavalla jos toisella ilmenevä mielen ja persoonallisuuden rikkoutuminen.

Itse asiasssa samasta asiasta lienee kysymys myös urheilu, taiteilija, muusikko yms. piireissä. Kun ihminen on omalla alallaan menestynyt ja arvonsa ansainnut, hänen luonteensa outouksia lakaistaan matonalle. Pahimmillaan seurauksena on alkoholismia pahempaa; raiskauksia, pedofiliaa, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Menestyneelle ihmiselle suodaan etuoikeuksia, häntä kohtaan tunnetaan vetovoimaa, mikä saattaa vinouttaa vallantunnetta ja antaa mahdollisuuksia vallan väärinkäytöksiin. Näistä on paljon esimerkkejä, viimeksi vkonlopun Helsingin Sanomissa oli juttu ranskalaiskirjailijasta, jonka pedofiliaa oli katsottu vuosikymmeniniä läpi sormien. Tai Donald Trump, siinä ihminen jolle valta ei sovi. Tai suomalaissyntyinen muotimoguli Peter Nygård, siinä kolmas esimerkki ihmisestä, jolla oma valta-asema on läikkynyt yli.

Herlinien sukusaagassa kysymys oli alkoholismista ja jonkinlaisesta määrittelemättömästä persoonallisuushäiriöstä – ja herkkyydestä, yrityksestä peittää oma heikkous. Niklas teki sen pukeutumalla nahkatakkiin ja buutseihin, ärhentelemällä viinan voimalla, ja rikkomalla välit perheeseensä vuosikymmeniksi.

Hatunnosto Herlinien perheelle avoimuudesta. Ei ole varmasti ollut helppo tie avata omia haavoja julkisesti. Ymmärrystä ei helposti saa. Ajatellaan että paksu lompakko riittää korvaukseksi. Että hyvä on itkeä ihmisen hienossa autossa ja kodissa. Mutta jokaisen pitää saada osakseen pyyteetöntä rakkautta ja hyväksyntää. Sitä toki oli kirjojen perusteella myös Herlinien suvussa. Heikillä oli hyvä ja lämmin suhde isäänsä Niklakseen, mutta taustalla paistaa kaiken aikaa lapsen suru ja huoli omasta isästään. Kun Heikki hankkii ensimmäisen oman asuntonsa, hän ostaa sen läheltä, niin että voi nähdä, palaako isän keittiössä valo, onko kaikki hyvin.

Kirjaa kuunnellessani en voinut olla tekemättä vertailua omaan elämääni, meidän perheen tarinaan. Isäni oli menestynyt liikemies, pikkupaikkakunnan silmäätekevä. Mutta hän oli myös ankara ja tukahduttava, herätyskristillinen kiihkouskovainen. Kasvuympäristö ei ollut rakastava, hyväksyvä eikä tukeva. Oli yksi tapa elää ja olla, isän tapa. Näin aikuisena ja kaukaa katsoen voin luonnehtia sitä eräänlaiseksi henkiseksi väkivallaksi. Vaikka se oli varmasti isän puolelta hyväätarkoittavaa. Ei hän todennäköisesti nähnyt kodin ilmapiirissä mitään kummallista. Ulkoisesti kaikki olikin hyvin, ei ollut väkivaltaa, ääntä ei korotettu, kaikkea oli, ruokaa ja tavaraa, iso koti ja muodin mukaiset vaatteet ja harrastukset. Mutta jotakin paitsi jäimme.

Itse pyristelin kodin ahdistavasta vaikutuspiiristä pois. Muutin pois opiskelemaan ja töihin. Pitkä välimatka teki tehtävänsä. Nuorena aikuisena en mielellään käynyt lapsuudenkodissani. En halunnut palata sen ahdistavaan ilmapiiriin. Velvollisuudentunnosta kävin. Tilanne korjaantui vasta vuosia myöhemmin, kun olin perustanut oman perheen, löytänyt itseni ja oman tieni – ja kun omat vanhempani alkoivat tulla vanhaksi, sairaiksi ja heikoksi. Vasta sitten pystyin palaamaan, olemaan tasa-arvoinen, antamaan mielessäni anteeksi menneet. Mutta ei silloinkaan kodin ilmapiiristä tai lapsuudesta puhuttu. Ne asiat oli haudattu maton alle ja sinne jääneet.

Neljä vuotta vanhempi veljeni ei koskaan lentänyt omille siivilleen. Hän jäi lapsuuden kodin vaikutuspiiriin, ei uskaltanut tehdä omaa tietään. Tai teki, teki omalla tavallaan salassa kaikilta. Niin salassa että vasta hänen viimeisenä elinvuotena saimme tietää alkoholismista. Veli joi itsensä hengiltä. Käpertyi omaan kotiinsa nojatuoliin vodkapullon viereen. Hän, joka oli meistä kiltein ja herkin. Ihmisenä parhain. Hän sai maksaa isoimman hinnan. Ei koskaan löytänyt omaa rakkautta, perustanut perhettä. Kielsi itseltään kaiken. Jäi ikuiseksi pojaksi äidille ja isälle. Nyt hän on haudattu sinne heidän viereensä.

Veljeni kuoli 56-vuotiaana, Niklas Herlin 53-vuotiaana. Molemmat sisarussarjojensa nuorimpia poikia.

Rauha heidän sieluilleen.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s