Lintulaudan catwalk

Villapaita nro 2 tuli valmiiksi, ja siitä tuli – yllätysyllätys – hyvä! Hieman pelotti, koska olin muuttanut ”reseptiä”. Lanka ei ollut suositeltua laatua, se oli toista merkkiä ja hivenen paksumpaa kuin mitä ohjeessa mainittu. Mutta halusin hyödyntää puretun torkkupeiton langan, se kun oli sangen hyvälaatuista merinovillaa. 

Päättelin että jos lanka on paksumpaa ja puikon koko isompi, riittänee numeroa pienempi silmukkamäärä. Lisäksi en halunnut omaan paitaani ollenkaan resoreita, ja hihat halusin kapeiksi ja ylipitkiksi. Kutomisvaiheessa, kun silmukat ovat sykkyrällä pyöröpuikoilla, on vaikea päätellä kuinka leveä paidasta tulee. Jossakin vaiheessa kävi mielessä, että tuleeko liian iso, mutta ei, oikein hyvä on.

Sormet syyhyäisivät jo seuraavaa paitaprojektia, mutta en ole päättänyt minkälaisen tekisin. Mies ilmoitti, että hänelle ei tarvitse kutoa, hänellä on riittävästi villapaitoja entuudestaan. Tekisi mieli kutoa grafiitinharmaa, miltei musta villapaita, vaaleamman harmaalla kuviolla. Mutta vihreää torkkupeittolankaa on vielä jäljellä, ehkä jopa yhden paidan verran, joten voisin kutoa toisen samanlaisen, mutta olisi tylsää kutoa samaa väriä. Silmä kaipaisi vaihtelua. Pitää vähän miettiä.

Puin siis uuden villapaitani päälleni, ja lähdin kirpputorikierrokselle. Olen ollut varsinainen kirpputorihaukka, mutta viime vuosina olen tarkoituksella vähentänyt niillä käyntiä, kun en tarvitse mitään, ja tavaraa tuppaa olemaan entuudestaan vähän riittaväisäsmäisesti. Muistan hänen joskus jossakin haastattelussa kommentoineen omaa tavarapaljouttaan, että pöly tarvitsee laskeutumispaikkoja. Minulla on myös paljon pölynlaskeutumisalustoja.

Mutta nyt minulla oli ihan asiaa mukamas! Tuvan seinälle tarvittiin maustehylly. Mausteet ovat tähän asti olleet vanhalla peltitarjottimella puulieden päällä, mutta se on hankala sijoituspaikka, koska joka kerta kun hellaan haluaa sytyttää tulen, pitää ensin siirtää maustetarjotin ja muut rojut hellan päältä pois. 

Olin jo löytänyt monta hyvää maustehyllyä tori.fi stä, mutta ne kaikki sijaitsivat jossakin kaukana, enkä jaksa lähteä ajelemaan viiden euron maustehyllyn perässä toisiin kaupunkeihin. Lähellä Lohjalla on monta hyvää kirpputoria, siis sinne.

Kirpputorit ovat siitä ihania, että koskaan ei voi tietää, mitä sieltä löytää. Ja se löytämisen riemu on koukuttavaa. Tälläkin kertaa maustehyllyä ei meinannut löytyä. Niinhän se aina on. Se mitä etsii, sitä ei ole, kaikkea muuta kyllä. Ensimmäiseltä kirpparilta ostin viidellä eurolla pienen, punaisen, krumeluurin pöytälampun. Se sopii täydellisesti kuistin pikkupöydälle luomaan tunnelmaa. 

Seuraavalta kirppikseltä löysin pienen terästarjottimen, jossa on kaarelle taipuvat joutsenen päät nostoripoina. Kylläpä kuulostaa näin kirjoitettuna karmealta esineeltä! Mutta oikeasti on oikein kaunis, ja sopii hyvin saaristomökille. Vien sen sinne kesällä, ja tarjoilen siitä metsämansikoita tai puutarhavadelmia.

Ja löytyihän se lopulta maustehyllykin! Pieni sekin ja puinen. Minulla oli kaapissa entuudestaan kaksi lusikkakoukkua, ruuvasin ne vielä kaapin alalaitaan, mies nakutteli kaapin seinään. Ehkä sen olisi vielä voinut maalatakin, mutta saa nyt olla tuollainen kuin on. 

Kaapin sijaan tekisi mieli maalata vessan ovi. Viime viikolla Tampereella ihailin hotellihuoneen vessanovea. Se oli maalattu korkeakiiltoisella tummansinisellä maalilla. Tuli mieleen että meidän taloon sopisi sellainen, mutta tummanpunainen. Ja korkeakiiltoinen, ehdottomasti! Oveen voisi maalata kiinni siinä nyt roikkuvan vessankylttikoristeen. Siinä pieni enkeli istuu pytyllä.

Poika ei tykännyt ajatuksesta. Hän ei pidä mistään muutoksista, eikä minun loputtomista ideoista. Koko perhe jäykistyy kauhusta ja kissa pakenee sohvan alle, kun kuulee minun innostuneena sanovan ”minulla on idea”. Siitä seuraa aina puuhaa ja hässäkkää. Rauha maasssa; ei sitä ovea voi ylipäätään nyt maalata. Siitä lähtisi aivan hirveä maalinkäry. Mutta kesällä sen voisi tehdä. Irrottaa oven paikoiltaan, hioa ja maalata.

Sitä ennen kudon villapaitoja.

Ja kopsuttelen menemään vihreissä, vanhoissa puupohjaisissa nilkkureissa (Swedish Hasbeens -merkkiset, joskus aikoja sitten ostettu), ne sopivat täydellisesti uuden villapaitani kanssa. Päässä iso vaaleanpunainen muhkupipo. Täällä ollaan niin tyylikkäinä ja muodinmukaisina keskellä metsää, ei mitään ja ketään.

”Oravilleko niitä näyttelet?” kysyi savolaismies muinoin, kun etelän rouva oli kadottanut hiihtohississä kalliin rannekorunsa. 

Minä pidän catwalki’a oraville ja lintulaudan linnuille.

 

 

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s