Kulttuurikameleontti

Olen elänyt elämästäni 19 vuotta maaseudulla, loput kaupungissa. Tosin toinen jalka kaiken aikaa maalaismiljöössä. Minulle on käynyt niin kuin jokaiselle kahden kulttuurin ihmiselle. Maaseudulla minua pidetään kaupunkilaisena, ja kaupungissa maalaisena. Saman kohtaa kaiketi myös esimerkiksi ruotsinsuomalainen: hän on aina Ruotsissa suomalainen, mutta Suomessa häntä ei enää pidetäkään oikeana suomalaisena, hän on muuttunut ruotsalaiseksi.

Pidän itse itseäni enemmän maalaisena. Identifioin itseni heinähatuksi, vaikka edes lapsuuteni maaseudulla ei ollut erityisen ”maalainen”. En asunut maatalossa vaan kirkonkylän liepeellä, tehtaan varjossa.

Joka tapauksessa minulla on siis varsin vankka kokemus molemmista kulttuureista. Silti aina välillä saan itseni kiinni siitä, että käyttäydyn maaseudulla kaupunkilaisesti – tai toisin päin.

Niin kävi jälleen viime viikonloppuna. Oletin että lunta ei enää sada näillä levysasteilla, joten päätin käydä maksamassa pihatien aurauksen. Sen hoitaa saman tien varressa asuva vanha, ruotsinkielinen mies. On asunut siinä kaiketi aina, jo monessa sukupolvessa ja sukunimestä päätellen puolet naapureista on lähisukua. Minä olen näissä maisemissa vasta uusi tulokas, talo hankittiin 14 vuotta sitten. Se on näissä perspektiiveissä varsin lyhyt aika.

Jostakin syystä tämä joka vuosi tapahtuva tienaurausmaksun suorittaminen jännittää minua. En ole ihan päässyt kiinni tunteeseen, että mikä siinä jännittää, mutta näin kuitenkin on. Ehkä se on kieli. Mies ei puhu juurikaan suomea, ja minun ruotsinkielentaitoni on niin ja näin.

Jännityksestä johtuen päätän hoitaa maksuhomman alta pois niin pian kuin mahdollista talven päätyttyä, että se ei jää kolkuttelemaan mieltä.

Soitin siis miehelle, nimen olen tallentanut puhelinmuistioon kohtaan ”tien auraus” siltä varalta että vuoden aikana unohtaisin miehen nimen. Niinkin voisi käydä. Esitin asiani ja kysyin, mitä olen velkaa – se oli 112 € – ja sopisiko tulla saman tien maksamaan.

Mutta sitä en muistanut, että maalla asioita ei hoideta nopeasti. On suorastaan loukkaavaa vain suorittaa asia. Maaseudulla asioiden hoitaminen on myös sosiaalinen tapahtuma. Siihen liittyy aina jutustelua, normiaikoina joskus myös kahvittelua. Mutta missään tapauksessa sitä ei hoideta niin että annetaan rahat, kiitetään ja poistutaan. Miten nyt olinkaan saattanut unohtaa tämän? Jätin jopa auton käyntiin.

Siinä sitten jaariteltiin säistä, maanviljelystä, rakennusprojekteista, koronarokotuksista – mies oli saanut omansa edellisenä päivänä. Siinäkin oli omat huvittavat piirteensä. Olin etukäteen ajatellut, että kysyisin läheisistä metsistä, että onko tulossa vielä lisää hakkuita? Olen ollut hieman huolestunut, kun metsää kaatuu kuin keiloja radalla. En saanut vastausta tähän. Ehkä johtui siitä että en tiennyt mitä ”hakkuu” on ruotsiksi.

Seuraavaksi keskusteltiin metsän eläimistä. Susi on kuulemma näkynyt, ja ilveksiä on paljon. Innostuin! Ilves on sitten kaunis eläin. Sellainen olisi kiva nähdä. Mies myötäili että kyllä on kaunis eläin, heillä on kaksi täytettynä, pojan ampumia. Yritin hymyillä.

Kesämökillä posti haetaan asiamiespisteestä kylän keskustan pienestä kaupasta. Mies aina ihmettelee, miten minulta postihakureissu kestää niin kauan. Mutta hän –syntyjään kaupunkilaisena– ei ymmärrä tätä jaarittelukulttuuria. Kun minä haen postin, siihen kuuluu myös se puheosuus kaupan naisen kanssa. Siksi kesäpostin hakee yleensä mies, minä vain silloin kun kaipaan juttuseuraa. Mies asiaa ymmärtämättömänä kaupunkilaisena hakee tylysti postin ja poistuu. Mutta se on kaupunkilaiselle opetettu tapa toimia. Kaupungissa jaarittelu on hidastelua, ja toisen ajan varastamista. Kaupungissa pitää hoitaa hommat tehokkaasti, muuten tulee jonoa. Kohta on selän takana lauma vihaisesti mulkoilevia ihmisiä, joilla on kiire hoitaa omat asiansa ja jotka odottavat vuoroaan. Kaupungissa on ystävällistä ja huomaavaista toimia täysin eri tavalla kuin maaseudulla.

Sellaista se on sopeutuminen uusiin kulttuuriympäristöihin. Tai tässä tapauksessa vanhoihin. Pitää vaihtaa väriä kuin kameleontti tai olla läpinäkyvä. Joskus siinä onnistuu paremmin kuin toisinaan.

Normaali

Viholliset elokuvissa

Aivot lähtivät raksuttamaan heti aamusta Hesaria lukiessa. Usein maanantain Hesari on ymmärrettävistä syistä hieman ”liru”, ja luettavaa vähän, mutta nyt jäin kiinni useampaankin juttuun. Eli tässä voisi pitää pienen lehdistökatsauksen.

Heti ensimmäisellä aukemalla ”Vieraskynä” -palstalla tutkijatohtori & tohtorikoulutettava Turun yliopistosta pohtivat kiinalaisen elokuvan sisältämää asennemaailmaa. Kiinalaisissa sotaelokuvissa amerikkalaissotilaat esitetään kulttuuri-imperialistisina moukkina siinä missä kiinalainen sotilas on urhoollinen ”susisoturi”.

Tätä olen joskus omassa pienessä mielessäni miettinyt. Me täällä maapallon toisella puolen olemme niin tottuneita näkemään elokuvista asetelman toisin päin: amerikkalainen rambo-hahmo tai englantilainen jamesbond tulee ja pelastaa maailman venäläisiltä tai aasialaisilta pahiksilta.

Vaikka elokuvien asenteella onkin historiapohjansa, mitä saman tarinan toistaminen tekee meissä piileville asenteille? Mekin täällä Pohjolassa pidämme kaikesta Talvisota -aiheisesta materiaalista. Jokainen sukupolvi katsoo tarpeelliseksi tehdä uuden Tuntemattoman Sotilaan, koska esi-isien uhrausta ei saa unohtaa. Meille siis opetetaan ei pelkästään äidinmaidossa vaan esi-isien veriuhrissa asenne venäläisiä kohtaan. Venäläinen on aina suomalaisen vihollinen, vaikka voissa paistaisi.

Sama kiinalaisilla ja korealaisilla; heille vihollinen on amerikkalainen ja heidän elokuvissaan toistetaan ja opetetaan tätä.

Tässä on jo jonkin aikaa pohdittu eri sukupuolivähemmistöjen asemaa taiteessa. Ja rasismia. Kuka saa esittää ketä. Mutta tämä syvempi tarinoihin sisäänkirjoitettu asennemaailma on paljon suurempi asia. Se muokkaa asenteita ja mielikuvia, ja ilmiö esiintyy kaikkialla. Se on kuin ihmisyyteen sisäänrakenettu koodi.

Olisi varmasti opettavaista katsoa aasialaisia elokuvia. Tai venäläisiä. Elokuvia, joissa länsimaalaiset esitetään pahiksina. En kyllä haluaisi katsoa, tulisi paha mieli, mutta opettavaista se olisi. Tajuaisi, että aidan toisella puolen vihreä on eri väristä.

En usko, että elokuvien esittämien tarinoiden asetelmaa voidaan muuttaa maailmanlaajuisesti. Pelkään pahoin, että niiden roolitus on kiveenhakattu. Kiinaisissa sotaelokuvissa amerikkalainen on pahis. Ja toisin päin.

Se on silti sääli. Koska voi olla että se todellisen yhteistyön ja ymmärryksen syntymisen. Emme voi olla samalla puolella. Vaikka oikeasti, tosielämässä, meillä on yhteiset viholliset: ilmastonmuutos ja epidemiat.

Tätä samaa aihepiiriä liippasi myös kulttuurisivujen artikkeli ”Löytyykö aasialaisten kohtaaman rasismin juuret populaarikulttuurista?”

Itse vastaisin kysymykseen että ei. Rasismin juuret eivät löydy populaarikulttuurista, ne löytyvät historiasta, mutta populaarikulttuuri kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Olemme jumissa vanhoissa, ihmiskunnan historian tapahtumissa: kolonialisimissa, sodissa, ryöstöretkissä, ristiretkissä. Vanhoissa tapahtumissa, niissä missä vihollislinjat vedettiin. Siitä jumista on tosi vaikea päästä.

Jumissa kuin konttilautta Suezin kanavassa.

Normaali

Juhlat, mitä se on?

Näinä etätyön ja kotonakyhjöttämisen aikana kulutuskäyttäytyminen on muuttunut. Ihmiset ostavat enemmän pieruverkkareita kuin sliipattuja palaverivaatteita.

Mystisesti minulle on käynyt toisin päin. Olen ostanut juhlavaatteita. Taas ostin hienon paidan. Sitä ennen mekon. Ehkä juhlavaatteiden ostaminen on eskapismia. Kun ei ole mitään juhlia, esillä roikkuva juhlavaate tuo edes vähän juhlan tuntua.

Ongelma on vain, missä juhlavaatteita pitäisi? Pitäisikö alkaa pukeutua aina sunnuntaisin erityisen kauniisti. Tai pitäisikö päivittäin pitää pieni juhlahetki. Laittaa nätti mekko päälle, huulipunaa ja korkkarit jalkaan. Laittaa pöydälle pöytäliina ja juoda leivoskahvit, ihan niin kuin olisi hienommillakin kekkereillä. Auttaisikohan se tähän tunnelin-päässä-sanotaan-olevan-valoa -elämään? Tähän missä elämästä on tullut tasapaksu putki, missä ei ole mitään kohokohtia lähihistoriassa, eikä nähtävästi lähitulevaisuudessakaan.

Muistan kun täytin viisikymmentä. Päätin että tässä ei nyt enää kannata himmailla. Miksi ihmeessä hienoja astioita ja pöytähopeita käytetään vain jouluna. Ne pitää ottaa arkiseen käyttöön. Päätin myös että tästedes käytän nättejä alusvaatteita ja sunnuntaiaamut aloittaisin skumppalasillisella.

Miten kävikään? Alusvaatteet ovat Cittarista ostetut Sloggyt. Sunnuntaisin – niin kuin joka aamu – juon kahvit ja syön kolme hapankorppua. Hienoa astiastoa käytettiin viimeksi jouluna. Todella vaikea muuttaa omia käytäntöjä. Ihminen on urautunut. Sitä paitsi pitsialusvaatteet kutittavat.

Mies käyttää hopeista kummilusikkaansa. On käyttänyt aina. Syö sillä jugurttinsa. Juuri sopivan kokoinen siihen hommaan. Ruokalusikka olisi liian iso ja kahvilusikka pieni. Laittaa surutta astianpesukoneeseen. Lusikka kiiltää. Kateeksi käy. Miksi minä en käytä omaani? Säilytän sitä jonkinlaisena reliikkinä lapsuudestani.

Kuinkahan vanhoja huulipunia voi käyttää, menevätkö ne pilalle? On niin ikävä huulipunaa. Se on ollut oikeastaan ainut meikki peitevoiteen lisäksi mitä olen viime vuosina käyttänyt, koska ripsarista olen joutunut luopumaan kokonaan silmien kutinan takia. Nyt kun maski lätkäistään naamalle joka tapauksessa, ei kotoa lähtiessä ole ollut mitään järkeä laittaa edes huulipunaa. Pitäisiköhän oma huulipunakäytöntökin muuttaa. Laittaa joka kerta huulipunaa kun käy kotona vessassa. Niin taidankin tehdä! Täytyypä etsiä lavuaarin reunalle huulipuna.

Foodoran mainoksessa asuntoesittelyssä perhe ei enää tunnista, mikä on keittiö, kun ei ole sitä koskaan tarvinnut. Käykö juhlille sama, pitääkö kohta nuorille selittää, mitä juhlat tarkoittavat? Sellainen kokoontuminen, kutsutaan paikalle, pukeudutaan hienosti, tukka pitää laittaa nätisti, meikataan. Juhlien luonteesta riippuen, siellä voi olla ruokatarjoilua, joka pöytien ääressä istuen tai buffet-pöydistä tarjottuna (tässä kohtaa pitää selittää, mitä buffet-pöytä tarkoittaa). Ohjelmassa voi olla puheita, esityksiä ja/tai tanssia. Ja seurustelua. Se on juhlien pääasiallinen tarkoitus. Voin kuvitella nuoren ilmeen, sekoitus OMG:ta ja kysymys, what the fuck. Sama kuin selittäisi varstalla puimista.

Tavaratalon kosmetiikkaosaston myyjä joutuu pian selittämään huulipunan merkityksen. Tiedätkö, sellainen puikkomallinen väri, jota sipaistaan huulille. Ai, miksikö? En minä enää muista, mutta niin sitä ennen vanhaan tehtiin.

Ennen kaikki oli paremmin. Oikeesti oli. Siis ennen 2020.

Normaali

Vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Kolme sanaa, jotka ovat tulleet epämieluisaksi kuulla: vaikuttava, oikeasuhteinen ja tarkkarajainen.

Näitä sanoja asiantuntijat ja poliitikot ovat toistaneet vuoden. Ymmärrän niiden merkityksen ja tarpeellisuuden, mutta olen vain tyystin kyllästynyt kuulemaan nuo sanat. Ne ylittävät sietokyvyssään jo entiset inhokit: juurikin ja arvatenkin.

Elämä epidemiassa on kuin Eino Leinon runossa.

”Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli –
koska tulee se suurin, se suurin?”

Niin, koska mahtaa tulla se epidemian suurin kohta? Taitekohta, minkä jälkeen tartunnat siirtyisivät lopullisesti laskuun. Tähän asti olen jaksanut uskoa, että se päivä olisi jo kohta, mutta tämä usko alkaa horjua. Tympii. Enkä varmasti ole ainut näiden tuntemusten kanssa.

Kuka olisi arvannut vuosi sitten, että olemme yhä tässä samassa tilanteessa? Pelottaa ajatella, miten vuoden päästä mahtaa olla, voisiko tämä olla jokapäivästä arkea vielä silloinkin.

Rokotteen saaminen on alkanut tuntua vähän samalta kuin eläke. Ei koske minua. En tule saamaan koskaan mitään eläkettä, ikärajaa nostetaan. Todennäköiseti sitten kun vihdoin viimeinen on minun vuoroni saada rokote, viirus on jo muuttanut muotoaan ties miksi hidurasilaiseksi, eikä se enää tehoa.

Jotakin radio-ohjelmaa kuuntelin, siinä koulutettu kolmekymppinen mies kertoi tulevaisuudestaan. Miten se ei oikein näytä hyvältä. Hän arveli joutuvansa tekemään töitä vielä pidätyskyvyttömänä vanhuksena palvelutalossa. Ei kyllä käy kateeksi nuorta sukupolvea. Heillä on ratkaistavana käsittämättömän isoja ihmiskunnan ongelmia. Ei muuta kuin jaksuhalit ja tsemit heille. Siinä tuli taas pari ärsyttävää sanaa, sori siitä. Ja nyt lurahti vielä tuokin tuohon loppuun.

Saadakseni ajatukset positiivisemmalle moodille, ajattelin virkistää itseäni jollakin suoratoistopalvelun mättösarjalla. Kunnon putki tv-sarjaa voisi tyhjentää pään negaatioista. Ei siitäkään mitään tullut. Aloitin Aldoys Huxleyn Uusi, uljas maailman filmatoisoinnilla. Ei siitä mitään tullut. Kun elo muutenkin tuntuu siltä kuin eläisi dystopiassa, ei sellaisen katselu piristä.

Tuli mieleen äitivainaan neuvo mummolle, joka sanoi että hän ei halua enää katsoa uutisia, kun maailmanmeno pelottaa. Äiti vastasi, että ei tarvitse katsoa, katso Teletappeja. Ja silloin elettiin sentään 80-lukua, mitä pelottavaa silloin tapahtui? Ei mitään. Kekkonen kuoli.

Mitähän mahtaisi mummo näistä ajoista ajatella? Voisi olla että Teletapitkaan eivät enää riittäsi, tarvittaisiin ehkä jotakin psykedeelistä taikasientä avuksi.

Olenpa masentavalla tuulella. Siinä ei kyllä ole mitään yllättävää. Olen aina keväällä, olipa epidemia tai ei. Jotenkin valon määrän nopea lisääntyminen ei korreloi sisäistä tuntemusta, ja minulla menee kone sekaisin. Tilanne kyllä rauhoittuu vähitellen, kun elimistö tottuu valoon. Olo on keväällä vähän sellainen kuin Menninkäinen olisi noussut luolastaan tapaamaan Päivänsädettä.

Onneksi sentään jotakin positiivista loppuun. Sattumalta löysin youtuben loputtomasta tarjontasuosta kivan aamujumppaharjoitteen. Äärimmäisen rentouttava, herättävä ja helppo jumppa. Voin suositella kaikille. Laitan tähän linkin, jos osaan.

Normaali

Itsepettymys

Terapeutti antoi viime kerralla tehtäväksi miettiä ikävää. Kirjoittaa ikävästä. Tein työtä käskettyä. Ikävä voi kohdistua paikkoihin, ihmisiin tai aikaan.

Kirjoitin lapsuudenkodistani.

Kirjoitin aikuisiän ystävästäni Helistä, joka kuoli 2017.

Ja kirjoitin vuosista 2003-2010, jotka ovat elämäni onnellisimpia. Siihen asti olin elänhyt debet-puolella. En ollut kokenut vielä mitään menetyksiä tai vastoinkäymisiä, tunsin itseni fyysisesti ja henkisesti vahvaksi, olin äärettömän onnellinen. Nuorena ei vielä hahmota, että koko elämä on luopumista ja loppumista. Sarja ainutlaatuisia aikoja, jotka eivät palaa. Jossakin kohtaa luopuminen konkretisoituu; elämä alkaa heittää eteen erilaisia loppumisia. Loppua kohti loppumisia sataa taivaalta kuin sieniä sateella, vaikka en kyllä ole koskaan nähnyt satavan sieniä, maassa sateen jälkeen kylläkin.

Näitä asioita läpi käydessäni mieleeni tupsahti ihan muuta. Olen huomannut, että nämä mieleen tulevat tupsahdukset ovat koko prosessin mielenkiintoisin kohta. Tulee ihan uudenlaisia ajatuksia. Tajusin että itseäänkin voi ikävöidä.

Näin keski-ikäisenä ikävöin entistä minää: nuorta, hoikkaa, kaunista, elinvoimaista, aktiivista, pelotonta, surutonta, itsevarmaa. Siitäkin on pitänyt luopua – entisestä minästä. Jäljelle on jäänyt – tai tullut – keski-ikäinen minä, joka on ihan erilainen ja outo, ja jota en vielä ihan tunne ja johon nyt pitää tutustua. Pelkästään fyysiset muutokset itsessä on joskus vaikea hyväksyä.

Ajatus lähti harhailemaan jälleen uusille urille. Ikävästä tuli mieleen pettymys, olisi vaikea hyväksyä sitä, että olisi itse itselleen pettymys. Muiden odotuksia ei oikeastaan voi pettää, koska eihän yleensä muilla faktisesti ole odotuksia minua kohtaan. Korkeintaan joskus vanhemmilla voi olla jotakin odotuksia lapsiaan kohtaan, mikä kylläkin on väärin. Ei lasten tehtävä ole tuottaa vanhemmilleen yhtään mitään, ei olla heidän täyttymättömien toiveidensa toteuttajia. Lapsen tehtävä on elää oma elämänsä, olla oman elämänsä onnen toteuttajia. Ja minun tapauksessa vanhemmat ovat jo kuolleet, joten mahdolliset odotukset on nekin haudattu. Voisinko olla pettymys ystävälle, puolisolle tai lapselleni? Ehkä jos pettäisin heidän luottamuksensa, olisin pettymys. Mutta en usko että heillä on minua kohtaan muuten mitään suuria odotuksia. En voi siis lopulta olla pettymys muuta kuin itselleni.

Olisipa traagista elämän loppumetreillä todeta että eipä ollut hääppöistä, että olipa pettymys tämä kokemus. Että olisi pettymys itse itselleen. Ja tajuaisi sen. Se olisi kyllä iso pettymys. Pettymysten pettymys.

Normaali

Mitä minä sanoin

Kerrankin pääsen sanomaan klassiset sanat: Mitä minä sanoin.

Kirjoitin Helsingin Sanomien Mielipide-sivulle 24.3.2019 kirjoituksen otsikolla Kaupungissa voisi olla minimetsiä. Siinä esitin toiveen siitä että kaupungin keskustassa voisi osa puistoalueista olla metsiä. Ääneni on kuultu – Pariisissa. Uusimmassa Kamppi-Eira lehdessä (nro 6) on havainnekuva Pariisin kaupungintalon edustalle suunnittelilla olevasta lähimetsästä. Viheralueita lisätään myös muualla Keski-Euroopan kaupungeissa.

Mutta me täällä Peräpohjolassa eletään jälkijunassa. Halutaan joka koloon iso liikehuoneisto, ja kaataa puut, koska ne voivat kaatua. Berliinissä jokainen kaupungin puu on rekisteröity ja siellä on yli 70.000 siirtolapuutarhamökkiä, ja huomattavasti Helsinkiä suurempi asumisväljyys. Täällä elo tuntuu samalta kuin ruuhkabussissa, missä kuski huutaa ”Tiivistäkää, tiivistäkää!” ja me kiltisti pakkaudumme pienempään tilaan tehdäksemme tilaa – mille?

Niin mille? Mille me teemme tilaa. Liikehuoneistoille ja kauppakeskuksille? Jotka hetken päästä kumisevat tyhjyyttään ja itkeväst puuttuvia asiakkaita. Kun me ei kuulkaa tarvita yhtään uutta ostoskeskusta. Helsingin keskustassa on tyhjiä liikehuoneistoja paraatipaikalla yllin kyllin.

Mitä me sitten tarvitsemme? Kauneutta. Paikkoja, mihin mennä istumaan ja olemaan, nauttimaan.

Elielinaukion suunnitelmat ovat herättäneet kohua. Suhteellisen pienelle tontille kaavaillaan valtavan kokoista liikehuoneistoa. Jotakin alueelle pitää tehdä. Se ei ole edukseen bussipysäkkinä, sellaisena kuin se nyt on. Mutta mitäpä jos tehtäisiin niin kuin Pariisissa? Istutettaisiin siihen metsä. Se olisi tietenkin Suomen kallein metsä, koska tontin arvo on iso ja koko pieni. Mutta se kertoisi tyhjentävästi luonnon merkityksestä Suomelle ja suomalaisille. Me olemme metsäkansaa. Ja se on arvokas, ainutlaatuinen asia. Näytetään se muille, näytetään oma vahvuutemme maailmalle. Meillä on varaa siihen: rakentaan Suomen kallein tontti metsäksi.

Suomi saavutti neljännen kerran Maailman onnellisin kansa -tittelin. Se olisi kyllä liputuspäivän arvoinen asia. Eiköhän laiteta liput salkoon! Tulee jälleen mieleen kauan sitten Helsingin Kuukausiliitteessä ollut juttu, missä haastateltiin satunnaisia turisteja Helsingin keskustassa. Jenkkimies ihmetteli Suomea ja pohti arroganttiin tyyliin, että miltä mahtaa tuntua asua maassa, joka ei ole missään paras. Eipä tarvitse jenkin enää miettiä. Mepä ollaan parhaita, vieläpä kaikkein tärkeimmässä tavoittelemisen arvoisessa asiassa: onnellisuudessa.

Onnelliseksi meidät tekee monet hyvät asiat, mutta tuskin kukaan kyselyyn vastanneista vastasi, että onnelliseksi hänet tekee liikekeskukset. Metsän ja luonnon varmasti vastasi monikin.

Siis eikö tämä ole päivänselvää? Elielinaukiolle ja Eteläsatamaan metsä.

Mitä minä sanoin.

Normaali

Minä-kirja ja aikakakku

Viime aikoina olemme eläneet nostalgisissa tunnelmissa. Monesta eri syystä. Poika sai esikunnasta kirjeen kutsuntoihin. Voi hyvänen aika! Minun pieni poika armeijaan, tässä täytyy olla jokin väärinkäsitys!

Intiaaniperinteeseen kuuluvat unisiepparit ovat olleet trendinä sisustuskuvissa. Vuoteen yläpuolelle tai päätyyn laitetaan unisieppari toivoen sen vievän pahat unet mennessään. Lapsi on aikasieppari. Syntyessään lapsi ”varastaa” vanhemmaltaan seuraavat parikymmentä vuotta. Ne ikään kuin katoavat, humpsista vain. Menet synnytyslaitoikselle, ja seuraavaksi huomaat olevasi vaihdevuosissa kärvistelevä tätinainen.

Sattumoisin samaan aikaan pojan lukion psykologian kurssitehtävänä on tehdä oma minä-kirja, jossa nuori käy läpi omaa kehityshistoriaansa. Niinpä olemme kaivaneet piirongin kätköistä vauvakirjan, kaikki valokuva-albumit ja muut jemmatut muistot lapsuudesta ja käyneet niitä läpi. Ihania aikoja! Iloinen, aina nauravainen pieni poika kuin Vaahteramäen Eemeli. Minä niin hoikkana, mies lihaksikkaana, voimissaan. Kuvia katsellessani tokasin pojalle, että onneksi olen ollut noin nätti silloin kun olit pieni, on nyt niin mukava katsella näitä valokuvia.

Samalla olen muistellut omia lapsuusmuistojani terapeutin johdolla. Saan häneltä joka kerta tehtävän, jonka suoritan kirjallisessa muodossa seuraavaan kertaa varten. Teen siis omaa minä-kirjaani minäkin. Liitän kirjaan kuvia lapsuudesta. Kirjaa tehdessä tulee tehdyksi huomioita ja havaintoja, jotka vievät eteen päin. Tapaamisissa luen terapeutille, mitä olen kirjoittanut, hän kuuntelee, ja kertoo, mitä havaintoja ja asioita hänelle tulee mieleen kuulemansa perusteella. Viimeksi terapeutti sanoi, että hänellä on sellainen tunne kuin hän kuuntelisi jotakin äänikirjaa, kun kuuntelee minun juttujani. Kirjoitankohan vähän liian viihdyttävästi muistoistani?

Mieskin käy omalla tavallaan läpi mennyttä vanhempiensa kautta. Anoppi on siirretty hoitolaitokseen, ja olemme kaikki päässeet vuorollamme käymään hänen luonaan. Edellisestä tapaamisesta on kolme kuukautta, ensin oli kielto käydä sairaalassa, ja nyt oli kahden viikon karanteeniaika palvelutaloon siirtymisen jälkeen.

Viikon verran mies oli isänsä kanssa tyhjentämässä appivanhempien taloa Pohjois-Savossa. Homma on vielä kesken, mutta aloitettu. Olen itse ollut tyhjentämässä kahta taloa: vanhempieni ja veljeni. Se on rankkaa puuhaa, henkisesti ja fyysisesti. Siinä käy samalla konkreettisesti läpi muistoja.

Kun ajattelee isoja sukukartanoita, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vuosisatoja, niitä ei ole jouduttu koskaan tyhjentämään, laittamaan loppua jollekin aikakaudelle. Aikakaudet ja sukupolvet ovat jatkaneet eloaan. Se tuntuu hyvältä ajatukselta. Mutta oikeasti sellainen on vain harvoin mahdollista.

Lueskelin naistenlehteä, siinä oli mainos eräästä sisustuslehdestä. Sisustuslehden kansikuvassa oli kuvattuna olohuone, ja siinä näin tutunoloisen tuolin. Juuri sellaisia pyöriviä, nahkaisia nojatuoleja oli viisi kappaletta olohuoneen pyöreän pöydän ympärillä lapsuudenkodissani. Sisustuslehden nojatuoli oli todennäköisesti verhoiltu uudelleen, se näytti niin ihanalta! Ne meidän lapsuudenkohdin nojatuolit taidettiin viedä kaatopaikalle. Olivat aika huonossa hapessa, eikä kukaan niitä halunnut. Mutta nyt kun katson sisustuslehdessä samaa tuolia uudelleen verhoiltuna, tekisi mieli matkata kaatopaikalle etsimään lapsuudenkodin nojatuolia kuin jotakin muinaista arkeologista löydöstä.

Miten vaikeaa onkaan päästää irti menneestä. Olkoon se sitten muisto tai nojatuoli tai valokuvan esittämä aikakausi. Haluaisin että ne kaikki ajat olisivat tässä ja nyt yhä. Minä hoikkana, nättinä nuorena äitinä, lapsi pellavapäisenä poikana, mies vahvana, pyörivä nojatuoli paikallaan isojen maisemaikkunoiden äärellä niin kuin silloin ennen.

Ajan arvoitusta ei ole ratkaistu. Joku on esittänyt näkemyksen, että kaikki ajat ovat olemassa yhtäaikaa, ikään kuin kerroksina päällekkäin kakussa. Se olisi minun palani kakkua. Mansikkakakkua.

Normaali

Kaikenlaista sitä on

Katsoin HBO:lta elokuvan nimeltä Driving miss Daisy, kokemus oli virkistävä ja ajatuksia herättävä. Elokuvan valmistumisvuosi on 1989, ja se kuvaa 50-luvun alkupuolen syvää etelää Amerikassa. Tapahtumat sijoittuvat Georgian-osavaltioon.

Elämänmeno on nykynäkökulmasta katsoen avoimen rasistista, mutta Martin Luther Kingin ajatukset ovat vähitellen muuttamassa toimintatapoja. Mustat ovat kuitenkin yhä palvelijan roolissa; keittiöapulaisina, siivoojina, puutarhureina, tehdastyöläisinä.

Elokuvassa juutalaisen perheen vanhalla rouvalle palkataan musta, vanha mies autonkuljettajaksi, koska rouvan ajotaito alkaa olla vähän niin ja näin. Kun autonkuljettaja tulee työpaikkahaastatteluun, hän sanoo työskentelevänsä mielellään juutalaiselle, hänen mielestään juutalaiset eivät ole ollenkaan niin ahneita kuin sanotaan. ”Nice that you think like that”, toteaa autonkuljettajaa palkkaava mies.

Yhdessä kohtauksessa vanha rouva ja autonkuljettaja lähtevät sukulaisen syntymäpäiville naapuriosavaltioon, ja poliisi tulee tarkastamaan ajokortin ja rekisteriotteen. Kun matka jatkuu, poliisi toteaa kollegalleen: ”Vanha neekeri ja vanha, juutalainen – siinäpä vasta surullinen näky”.

Vuodet vierivät, kipinöiden alkanut yhteiselo jatkuu sopuisasti. Luottamus on syntynyt, ja kiintymys. Nainen ottaa vanhaa, mustaa miestä kädestä ja sanoo: ”Sinä olet minun paras ystäväni”.

Tätä elokuvaa ei ehkä enää tehtäisi. Sitä pidettäisiin asenteellisena ja rasistisena, asetelmaltaan vanhakantaisena. Vaikka juuri tuollainen maailma oli siihen aikaan. Täynnä ennakkoluuloja ja asenteita, eikä edes kovin piilotettuja sellaisia. Välillä elokuvaa katsoessa säpsähtää vuorosanoja, ei noin voi sanoa, ei noin enää sanota. Silti elokuvan lopputulema, sen sanoma, on antirasistinen, siltoja rakentava, positiivinen ja hyvä.

Tämän päivän Hesarissa (18.3.2021) pääkirjoitussivulla toimittaja muistelee kolumnissaan saunareissua natsin kanssa joskus muutama vuosikymmen sitten. Kuinka kohtaaminen sujui hyvin ja asiallisesti, ja hän vain ajattelin kotiin mennessään että kaikenlaista. Ja kuinka enää sellainen ei olisi mahdollista.

Minulla on vähän samankaltainen muisto. Menimme kerran 90-luvulla itsenäisyyspäiväjuhlalounaalle kutsuttuna hienoon ravintolaan. Jossakin vaiheessa kemuja katselin ympärille ja tajusin, että osa porukasta oli natsismiin vinksallaan. Heidän isänmaallisuutensa oli överin puolella, päät kiilsivät kaljut paljaina, mielipiteet olivat outoja. Ei siinä mitään, kekkerit lusittiin sovussa ja hauskaakin oli, mutta tunnelma oli vähän sama kuin Hesarin saunojalla, että enpä olisi noista uskonut, että kaikenlaista sitä on, seuraavaa kertaa ei tullut. Puolin ja toisin tajuttiin ajatusmaailmojen erilaisuus. Että ihan samaa leikkiä ei leikitty. Silloin on paras vaihtaa hiekkalaatikkoa.

Nykyajalta toivoisi samaa leppoisampaa suhtautumista asioihin. Viime päivinä mediassa on koohkattu erään alfauroksen kommenteista hänen tipahdettuaan realitysarjassa johtajanpalliltaan ja jouduttuaan maitojunalla kotiin. Tippuminen meni miehellä tunteisiin, ja hän lausui kommentteja, jotka voidaan tulkita epäasiallisiksi ja sovinistisiksi. Silti. Pitääkö siitä somesota nostaa ja iso yhteiskunnallinen keskustelu herättää? Eikö riittäisi vain toteamus, että kaikenlaisia urpoja sitä on, elämä jatkuisi. Jokainen järkevä katsoja ymmärtää että mies mokasi. Se on tarpeeksi noloa rangaistukseksi jo sinällään. Ei siinä enää tappouhkauksia tarvita.

Sitä paitsi realitysarjat ovat viihdyttävää katsottavaa juuri tämän takia. Kun ihmiset väsyvät, pettyvät tai heiltä menee hermot, he eivät hallitse käyttäytymistään ja puheitaan. Niitä siistin ulkokuoren repeämisiä me sohvaperunat kotisohvillamme janoamme. Ilman noloja tilanteita, siistittynä ja siivottuna asiattomuuksista näissä ohjelmissa olisi hyvin vähän katsottavaa.

Eikö niin, että kotisohvalla me voimme tuntea omaa paremmuuttamme ja ylemmyyttämme, kun näemme jonkun töppäävän. Puhuvan asioita, joita tulee katumaan, käyttäytyvän nolosti. Nautimme siitä, miten sivistyneitä me itse olemme.

Se on kuulkaa noloa se.

Kaikenlaista sitä on.

Normaali

Missä on Pirjo?

Hesarissa oli 16.3.2021 pieni artikkeli mahdollisen ulkonaliikkumiskiellon vaikutuksesta kodittomille, erityisesti nuorille. Helsingissä on lähes 280 alle 25-vuotiasta koditonta.

Ennen epidemiaa työpaikallani kirkossa yksi vakiokävijä oli Pirjo. Pirjo oli paikalla aina kun oli jumalanpalvelus, ja erityisesti kun tarjolla oli pientä purtavaa. Usein hän nukahteli, näin kun pää retkahti kesken kaiken. Tilaisuuksissa, missä tarjolla oli syötävää, jäljelle jääneet ruuat hävitetään hygieniasäädösten mukaan. Kerran tarjolla ollutta ei saa laittaa enää uudelleen esille. Niinpä yleensä kyselin tilaisuuden lopuksi, onko joukossa hävikkiruuasta kiinnostuneita, voidaan pakata mukaan. Pirjo otti.

Pirjon ikää oli vaikea arvioida, rankka elämä oli jättänyt jälkensä, mutta noin nelissäkymmenissä. Alkoholisti tai narkkari hän ei ollut, ehkä taustalla oli psyykeongelmaa, Pirjo oli hiljainen ja poissaoleva. Pitkä tukka likainen, vaatteet resuiset. Joskus näin Pirjon nukkuvan rautatieaseman penkillä.

Nyt en ole nähnyt Pirjoa vuoteen. Rautatieasemalta on penkit poistettu. Usein mietin, missä Pirjo on? Mihin hän on päätynyt? Mistä löytänyt suojan, vai onko löytänyt mitään paikkaa minne mennä? Miten käy kodittomien, kun he sairastuvat koronaan?

Eihän ulkonaliikkumiskieltoa suunnitella lenkkeilijöitä, kävelijöitä tai muita reippailijoita varten. Sitä tehdään ulkona kokoontuvia varten. Niitä porukoita, jotka kokoontuvat asemille, kauppakeskuksiin ja puistoihin. Nuoria pussikaljoineen, maahanmuuttajamiesporukoita ja sen sellaisia pirjoja varten. Ja vappua varten.

Veikkaan että vappuna 2021 meillä on Helsingissä ulkonaliikkumiskielto. Isot, juhlivat ihmismassat eivät taida olla hyvä idea. Toisaalta en ole varma tarvitaanko siihen erityistä kieltoa. Viime vappuna ajoimme autolla Helsingin keskustassa, kiersimme Kaivopuiston, nautimme vappupicnicin autossa. Hiljaista oli. Toisaalta vuosi on pitkä aika, voi olla että ihmiset ovat jo ”oppineet” elämään koronasta huolimatta. Ehkä he lähtisivät nyt puistoon, laittaisivat omia pöytäryhmiä vähän pidemmin välimatkoin kuin ennen. En tiedä, mutta tätä varmaan nyt mietitään asiantuntijapiireissä. Minkälaiset ohjeet ja säännöt kansalaisille annetaan.

Se on varma, että Pirjo ei vappua juhli. Jos hän ylipäätään elää, hän yrittää selviytyä taas yhdestä päivästä, oli vappu tai tavallinen tiistai.

Normaali

Terapiassa, lääkärissä ja pilleripurkilla

Ystävä soitti ääni jännityksestä väristen. ” Arvaa, mihin olen menossa?”

Plastikkakirurgille? Koronateholle? Työhaastatteluun? En arvannut. Ystävä oli menossa terapiaan.

”Minä haluan kanssa!” huudahdin spontaanisti. Ja niin siinä kävi; sinne päädyin, terapiaan.

Universumi järjesti asian niin valmiiksi katettuna kuin vain mahdollista. Ei jäänyt tilaa kieltäytyä tai epäröidä, nyt tai ei koskaan.

Ystävä oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka ovat valmistumassa terapeuteiksi, ja jotka ovat perustamassa omaa yritystä, joka tarjoaa terapiapalveluja yrityksille henkilöstön hyvinvoinnin parantamiseksi. Nämä terapeutit tarvitsivat omiin opiskeluihinsa liittyen harjoituspotilaita, saadakseen koulutuksen käytyä loppuun. Olemme nyt ystäväni kanssa tällaisia harjoituspotilaita.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut blogissa siitä, että minua kiinnostaisi terapia, ja olen googlannut eri metodeja ja terapeutteja. Mutta terapiaskene tuntuu laajalta kuin avaruus. Niinpä en ole päätynyt mihinkään, ja asia on jäänyt toteuttamatta.

Ajattelen niin että ihmisen oma henkilöhistoria on komposti. Se on jatkuvasti ääriään täynnä menneitä tapahtumia ja kokemuksia. Osa on maatunut hyvälaatuiseksi mullaksi, mutta joukossa on myös heikosti maatuvia kokkareita. Terapiassa kompostin sisältö möyhitään niin että kokkareet alkavat maatua. Ja jos siellä on jotakin täysin maatumatonta, se poistetaan. Jäljelle jää kehittymään muhevaa multaa, josta ihminen voi kukoistaa.

Jäljellä on loppuelämä. Minä haluan kukoistaa. Minulle ei ole tapahtunut elämässä mitään pahaa, minulla ei ole traumoja, mutta silti katson tämän tarpeellisena kehitysprosessina.

Koen että minulla on tiettyjä negatiivisia ajatuskulkuja, joiden seurauksena on negatiivista käytöstä. Haluan puhdistautua niistä. Haluan myös saavuttaa mielenrauhaa ja tyyneyttä. Haluan että en väsytä ja rasita itseäni liikaa. Haluan että arvostan ja rakastan itse itseäni itsenäni, enkä haen siihen muiden pönkitystä. Haluan olla vapaa kaikesta negatiiivisesta niin paljon kuin se on mahdollista.

Olen nyt käynyt ensimmäisellä istunnolla. Päätimme terapeutin kanssa, että työskentelemme ainakin osittain niin että hän antaa minulle kirjallisia tehtäviä, koska minun on helpointa ilmaista itseäni kirjallisesti ja se auttaa minua jäsentämään ajatuksiani. Ensimmäinen tehtäväni on miettiä, miltä pikku-Minnasta tuntui kotona? Sain sen todennäköisesti tehtäväksi, koska en osannut siihen vastata, kun terapeutti sitä kysyi. Ryhdyn nyt sitä asiaa pohtimaan.

Odotan innolla tätä prosessia. Nyt on myös otollinen aika sille. Elämäni on hetken aikaa ollut tyyntä. Mitään mullistavaa ei ole pariin vuoteen tapahtunut, kaksi vuotta sitten kuolivat veljeni ja kummitätini, joten en ole juuri nyt keskellä tunnekuohuja tai kriisejä.

Muutenkin universumi on selvästi päättänyt, että nyt on aika panostaa pikku-Minnan terveyteen. Sieltä sun täältä tulee terveyttä pönkittäviä huomioita.

Chattailin eräänä viikonloppuna veljien kanssa whatsupissa, ja tuli ilmi että isän puoleinen suku on sepelvaltimotautista porukkaa. Yksi veljistäni sai viime kesänä sydänkohtauksen, mutta selvisi siitä onneksi täysin ennalleen. Hän kuitenkin varoitteli asiasta, ja kertoi että apteekista saa ilman reseptiä Primaspan -nimistä lääkettä, joka ehkäisee veritulppia.

Soitin oitis terveyskeskukseen pitääkö-olla-huolissaan-puhelun, ja kysyin, voinko aloittaa popsimaan varuiksi ko lääkettä vai olisiko syytä tavata tohtoria. Lääkärille oli sopivasti tullut peruutusaika parin päivän päähän, varasin sen.

Tuntuu siltä, että terveyskeskuksessa on joka kerta eri lääkäri, mutta tällä kertaa kohdalle osui napakymppi. Vanhempi, asiantunteva rouvasihminen. Koska en ole ollut työterveyshuollon piirissä viimeiseen neljääntoista vuoteen, hän pisti lähetteet monenlaisiin tutkimuksiin. Nyt katsotaan kilpirauhasarvot, veren sokerit, kolesterolit, maksa-arvot ja mitä vielä, en edes muista.

Lisäksi sain valitettua allergiavaivoista, ikuisesta kutinasta ja vaihdevuosien aiheuttamasta kroonistuneesta yöheräilystä ja -valvomisesta. Lääkärillä oli tähän kaksi kärpästä yhdellä iskulla -lääkettä. On olemassa sellaista alkukantaista allergialääkettä, joka hillitsee kutinaa, mutta jonka haittavaikutuksena on väsymys, lääke väsyttää. Eli juuri sopivaa minulle! Nyt nappaan illalla puolikkaan lääkkeen, minua ei kutita, sen sijaan minua väsyttää ja nukun.

Viime yönä kokeilin lääkettä ensi kertaa. Heräsin pari kertaa niin kuin ennenkin, mutta jatkoin uniani, en jäänyt valvomaan, niin kuin ennen. Olisipa ihanaa, jos nämä vaivat nyt tällä tavoin helpottaisivat yhdellä ja samalla kertaa!

Ja niin kuin tv-shopissa on tapana sanoa, eikä tässä vielä kaikki, sain vinkin lesitiinirouheesta. Se pitää verisuonet vetreänä. Rouhetta syödään kaksi teelusikallista päivässä, ja veri virtaa. Aloitin myös kollageeni-biotiini kuurin ihon olotilaa parantaakseni. En tiedä, onko kaikki vain plasebovaikutusta, mutta minusta tuntuu heti kuin ihoni olisi kostutetumpi ja parempivoipaisempi.

Eli tällaisia terveysuutisia tällä kertaa. Jään innostuneena odottamaan kaiken vaikutusta ja seurauksia.

Normaali

Työyhteisön näkymättömät

Hesarin 11.3.2021 Torstai-liitteessä oli mielenkiintoinen ja tärkeä artikkeli työpaikkojen näkymättömistä ammatinharjoittajista. Monia töitä ja niiden tekijöitä pidetään vähempiarvoisina.

Olen keskustellut tästä toisinaan oman työyhteisön siivoojan kanssa. Hän on kertonut, kuinka kaikki työyhteisön jäsenet eivät tervehdi häntä. Ja kuinka oudolta se tuntuu.

Minulle siivooja on tärkein työkaverini. Paitsi että hän on hauska tyyppi, ja sopivasti minua vanhempi, joten hänellä on usein enemmän perspektiiviä ja kokemusta asiasta kuin asiasta. Keskustelemme – paitsi työasioista – myös lastenkasvatuksista, sairauksista, oireista, vanhemmuudesta, resepteistä ja Jyskin tarjouksista. Ihan mistä tahansa. Ja välillä nauraa kälätämme.

Siivooja on erityisen tärkeä myös siksi, että hän on työpaikalla ma-pe, joka päivä kahdeksan tuntia. Joten hän tietää kaiken. Mitä huoltomies on tehnyt, jättänyt tekemättä, tai tulossa tekemään. Mitä pitää tehdä, mikä on rikki tai korjattavana, mitä käytäntöjä on muutettu, missä mikäkin tavara on. Vuosikausia samassa talossa töitä tehneenä hän tuntee talon läpikotaisin, paremmin kuin kukaan meistä muista. Hänen välittämänsä hiljainen tieto on äärimmäisen tärkeää minulle, että minä puolestani voin onnistua omassa työssäni.

Oma työurani on sisältänyt sekä näkyvää että näkymätöntä työtä. Puolet työelämästäni olen työskennellyt asiantuntijatehtävässä mainostoimiston kaikkitietävänä copywriterinä, joka sai primadonnan kohtelun siihen kuuluvine pokkurointeineen ja kotkotuksineen. Toisen puolen olen työskennellyt kirkossa keikkasuntion tehtävissä. Se on harmaata työtä, joka tehdään huomaamattomasti. Homma on hoidettu hyvin, jos sinua ei huomata, eikä sinuun kiinnitetä mitään huomiota. Edellisen jälkeen olen nauttinut suunnattomasti jälkimmäisestä. En enää viihtyisi mainostoimiston primadonnana, vaikka hauskaa aikaa se olikin. En haluaisi olla huomion keskipisteenä. Aika aikaansa kutakin, niin kuin sanotaan.

Hesarin jutussa oli myös positiivisia kommentteja näkymättömistä työtehtävistä. Paras oli mielestäni tämä tehtaan tuotantotyöntekijän vastaus kysymykseen, miltä näkymättömyys tuntuu:

” Ihanaa ja vapauttavaa. Työ on vain työ ja ainoa asia mitä siltä haluan tulee joka toinen perjantai tilille. Merkitykselliset asiat ovat muualla elämässä. Tavoitteeni töissä on kadota niin täydellisesti tehtaan nurkkaan, että ainoastaan palkanlaskija ja minä itse tiedämme olemassaolostani.”

Voin hyvin ymmärtää tuon! Koronan myötä omat keikkatyöni vähenivät huomattavasti, joten ryhdyin tutkimaan vaihtoehtoisia työtehtäviä muilta aloilta, ja mietin, minkälaista työtä haluaisin tehdä. Päädyin keikkaluontoisiin teollisuuden tuotantotöihin. Löysin kaksi mielenkiintoista paikkaa, toinen oli Fiskarsin tehtaalla lumityövälineiden kokoomislinjalla ja toinen muovitehtaalla, missä valmistettiin muovisia puutarhatarvikkeita, kastelukannuja ja ämpäreitä.

Uskoisin viihtyväni sellaisessa työssä. Yksitoikkoisuudessaan työ olisi vapauttavaa, ehkä jopa meditatiivista. En sitten kuitenkaan hakenut kumpaakaan tehtävään. Yksi ongelma ilmeni: kolmivuorotyö. En kerta kaikkiaan voi kuvitella pysyväni hereillä klo 22 – 06. Vieläpä niin että pitäisi olla aktiivinen.

Jäi sitten kokemus teollisuuden tuotantotyöstä kokematta. Mutta jos tielle osuu päiväsaikaan tehtävä kausiluontoinen tuotantotyö, mikä ettei!

Laikki työ on yhtä arvokasta. Kaksi asiaa on tärkeintä: että osaa työnsä ja viihtyy siinä.

Ja muistakaa huomioida postinkantajat, siivoojat, roskakuskit, talonmiehet yms.

Normaali

Kaikki elämäni jonot

Ihminen oppii jonottamisen taidon varhain.

Päiväkodin lapset kulkevat heijastinliiveissään näteissä jonoissa kohti puistoa.

Muistan että koulussa jonotettiin paljon: lounastauolla syömään, liikuntatunnilla urheilusuoritukseen, mihin milloinkin, aina jonossa.

Nuorena jonotti kapakkaan. 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ravintola Kaarle XII oli legendaarisen pitkä jono. Siinä oli erikoinen jononohitussysteemi. Jos kapakasta poislähtiessä ymmärsi tuikata portsarin kouraan vaihvihkaa 50 markkaa, pääsi todennäköisesti seuraavan kerran jonon ohi. Se portsari oli varmasti äveriäs! Verovapaata rahaa tulvi janoisilta taskut täyteen illan aikana.

Nykyisin jonot ovat ihan toisenlaisia, samoin jonotettavat paikat. Jonotan lankakauppaan, koska sinne otetaan vain kahdeksan asiakasta kerrallaan. Jonotan avantouintipaikan pukukoppiin, koska sinne saa mennä yksi seurue kerrallaan.

Kuka olisi voinut uskoa että – todellakin – jonakin päivänä jonotetaan lankakauppaan ja avantouintiin! Niin se maailma muuttuu.

Onneksi sentään pilkkijöillä on helpompaa, jäätä riittää jokaiselle, siellä missä sitä on.

Mietinkin, onkohan pilkkimisestä tullut samanlainen trenditoiminto kuin kutomisesta? Istuvatko kaikki miehet pilkillä? Ainakin sillä olisi ollut edellytyksiä sellaiseen. Pilkkiminen on rauhoittavaa, meditatiivista puuhaa, ja siinä saa olla yksin. Se on ollut monessa perheessä kortilla. Kun koko perhe viettää paljon aikaa yhdessä, kaipuu yksinoloon ja omaan tekemisen rauhaan kasvaa. Tästä kaipuusta kertoo se, että Irinan biisi ”Haluun olla yksin” on noussut korona-aikana yhdeksi striimatuimmaksi.

Toisaalta, toiset sitten saavat olla liikaakin yksin. Mutta silloin voi mennä esimerkiksi lankakaupan jonoon. Siellä tapaa muita ihmisiä. Tervetuloa jonon jatkoksi.

Näin se elämä kuluu, jonoissa.

Normaali

Villapaitoja ja juhannussuunnitelmia

Sain valmiiksi kolmannen villapaidan. Kuukauden aikana olen kutonut kolme villapaitaa. Kaksi kertaa kävi niin, että lanka loppui sunnuntaina. Se on katastrofi!

Nyt laitan villapaitatuotannon hetkeksi jäihin. Tosin olen jo hommannut langat seuraavaan, mutta en aloita sitä vielä. Se paita on eri mallinen, ja teen sen miehelle syntymäpäivälahjaksi. Syntymäpäivä on vasta kesäkuussa, joten jos kutomistahti on tämä tasoa, mitään kiirettä ei ole.

Löysin Taito Shopista miehelle mieluisan Lossivahdin paidan. Mielestäni se on kyllä kalastajan paita. Sillä nimellä olen vastaavan villapaidan hänelle joskus ostanut, mutta nyt nimi on siis toinen. Taito Shopista saa ohjeet ja langat + muut tarvikkeet valmiina pakkauksina. Tosi kätevää! Lanka on ehtaa suomalaista 100% lampaanvillaan. On muuten yllättävän kallista, puolet kalliimpaa kuin merinovilla, jota käytin Strömsö-paidoissa. Mutta ehkä tässä nyt pitää vähän kannattaa kotimaista lampaanvillatuotantoa.

Taito Shopissa oli muitakin kivoja tee-se-itse -paketteja. Esimerkiksi pitkävartiset pöllösukat. Kannattaa tutustua, jos kiinnostaa. Verkkokauppa löytyy tuolla nimellä.

Ennen Lossivahdin paitaa aion tekaista anopille boleron. Ja jos se onnistuu, teen itsellenikin. Kävipä mielessä että voisi tehdä niitä boleroja myös juhannuslahjaksi. Tarkoitus on viettää juhannuspäivää yhdessä sukulaisten kanssa saaressa. Siitä on pitkä aika kun olemme olleet siellä juhannuksen vietossa. Silloin kun appivanhemmat olivat täysissä voimissaan. Nyt paikka on päässyt vähän ränsistymään, on kulunut useampi hiljaiselon kesä. Kälyn kanssa oli juttua että vietetään ensi kesänä yhdessä juhannuspäivää siellä. He ja me. Tehdään muurinpohjalettuja anopin ohjeella, nostetaan pieni biljardipöytä pihalle ihan niin kuin ennen vanhaan ja pistetään turnajaiset pystyyn, yritetään herättää saarta eloon, siirtyä uuteen ajanjaksoon, jatkaa traditioita ja tehdä uusia.

Kun yksi sukupolvi hiipuu, on seuraavan otettava vastuu siitä, että yhteys säilyy. Se ei ole aina helppoa. Mutta yritetään.

Kiva ajatella kesää ja juhannusta. Sekin päivä vielä koittaa. Toivottavasti silloin olemme päässeet edes vähän niskanpäälle tässä k-asiassa.

Normaali

Eläkkeellä muutan hotelliin?

”Tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava – vapaus!”

Tämä värssy sopii mielestäni moneen tarkoitukseen, niin myös nyt alkaneeseen kolmen viikon karanteenisulkuun. Lainaus on pätkä Eino Leinon runosta Minä, joka on yksi lempirunoistani. Siinä on onnistuneesti kiteytetty ohjeet onnelliseen elämään ja elämäntarkoitus.

Kolmen viikon sulkukaranteeni on sopivan pituinen pätkä kuntoilulle ja kevyemmälle ruokavaliolle. Nyt liikun enemmän ja säännöllisemmin, ja keskityn keittoihin ja salaatteihin. Olo kaipaa kevennysta helmikuun juhlahumun jälkeen.

Helmikuulle osuu juhlahumua, koska jostakin mystisestä syytä elämänpiiriini kuuluu useampi henkilö, joka on syntynyt tässä kuussa. Niinpä syytä tapaamisille ja kippisteilyille on ollut. Viimeisin oli perjantaina. Kävimme juhlistamassa syntymäpäiviä Fazerin kahvilassa. Siellä onkin oivat olosuhteet: skumppapullo maksaa parikymppiä, runsaat salaattiannokset ja erilaiset herkkuleivät, puhumattakaan leivosvalikoiman runsaudesta. Ulkoisestikin paikka on mitä mainioin. Erityisesti pidän Kluuvikadun Fazerin takaosasta, missä on katossa jättikupoli. Siitä tosin roikkui ruma iso, kangaspäällysteinen pallo, mitä ihmettelimme.

Pohdimme koronaa. Tietenkin. Lääkäri oli arvellut ystäväni olevan masentunut. Eikä ihme. Vaihdevuodet aiheuttavat alakuloa, ja kun siihen lisää vielä poikkeusajan paineet, soppa on valmis. Korona on vienyt ystävältäni kaikki ne asiat, jotka hänelle tuottavat onnea ja iloa. Hän rakastaa matkustamista, Ruotsin laivoja, kulttuuritapahtumia, taidemuseoita ja konsertteja. Hänen normaali, entinen, tavallinen viikkonsa sisälsi näitä asioita. Ruotsin laivalla kerran kuussa. Nyt nämä kaikki ovat olleet hänen elämästään pois.

Minä olen onnekkaampi, koska minulle onnea tuottavat asiat; mökkeily ja kotoilu, eivät ole olleet pois käytöstä. Omassa elämässäni korona on näkynyt vain siinä, että kotona on yhtäaikaa enemmän porukkaa, koska poika on ollut lukiolaisena etäkoulussa melkein koko ajan, ja omia työvuoroja on vähennetty merkittävästi. Lisäksi kaikki entinen ryhmäliikunta, joita minulla oli useampana päivänä viikossa, on jäänyt pois, mutta ne tunnit olen voinut korvata muulla liikunnalla. Joten minun elämääni tämä on vaikuttanut vähemmän kuin ystäväni elämään. Korona ei kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti, koska elämäntapamme ja -tilanteemme ovat erilaisia.

Anoppi pääsi kahdeksan kuukauden jälkeen pois sairaalasta, ja hänet siirrettiin yksityiseen palvelutaloon. Vielä emme ole päässeet käymään, hän joutui kahden viikon karanteeniin, mutta se päättyy tällä viikolla ja appi pääsee ensi visiitille yhdeksi tunniksi. Edellisen kerran he ovat nähneet joulukuun alussa. Sitten rajoitukset kiristyivät, ja sairaalavierailut kiellettiin.

Kolme kuukautta on pitkä aika. Varsinkin pariskunnalle, joka on elänyt koko elämänsä hyvin tiiviisti yhdessä. En usko että he ovat olleet edes öitä erossa toisistaan juuri lainkaan koko avioliittonsa ajan, ennen anopin sairaalaan joutumista.

Kävimme tutustumassa palvelutaloon ja anopin huoneeseen ennen hänen sinne siirtymistään. Käynti laittoi miettimään omaa tulevaisuutta. Miten me haluamme asua tulevaisuudessa? Mitä vaihtoehtoja voisi olla? Tarkoitan sitä aikaa, kun on vielä terve, eikä tarvitse ammattihoivaa. Mikä olisi paras elämäntapa?

Mielenkiintoisimmalta skenaariolta on omassa mielessä alkanut vaikuttaa aika erikoinen ratkaisu, mutta sille löytyy kyllä hyvät perusteet. Mitä jos asuisi hotellissa?

Koska joka tapauksessa haluaa asua mökillä mahdollisimman paljon, se tarkoittaa reilua puolta vuotta. Vuodesta jäisi jäljelle noin viisi kuukautta ei-mökki-asumista, ne pimeimmät ja synkimmät kuukaudet. Jos niitä kuukausia varten ei olisikaan kotia laisinkaan, menisi hotelliin. Hotellissa on kuntosalit, uimahallit, saunat, runsaat aamiaisbuffetit, huone siivotaan, lakanat vaihdetaan, jopa pyykit pestään jos niin tahdotaan. Miten ihanan helpolta ja houkuttelevalta se kuulostaakaan!

Aamulla heräilisi hotellihuoneesta, tuikkaisi ison taulutelevision päälle, katsoisi aamutelevisiota ja kutoisi viisi senttiä villapaitaa. Sitten meni pitkälle aamiaiselle, lukisi siinä samalla päivän lehden, viikonloppuna tilaisi lasin skumppaa aamupalalle.

Sitten hetkeksi sulattelemaan ruokaa huoneeseen. Päivällä kävisi näyttelyissä, museoissa. Tai kuntoilisi hotellin kuntosalilla ja kylpisi oikein pitkään ja hartaasti saunassa. Sillä välin siivooja olisi käynyt siivoamassa huoneen, petaamassa pedin.

Itse asiassa tämä järjestely voisi tulla myös taloudellisesti edullisemmaksi. Ei tarvitse maksaa yhtiövastiketta, autotallipaikkaa, asukaspysäköintiä, sähkölaskua, vesilaskua, vakuutusta. Ei tarvitse siivota, ei laittaa ruokaa. Oman kodin voisi joko myydä kokonaan pois tai vuokrata. Jos vuokraisi, vuoden vuokratuotolla kustantaisi hotelliasumisen viideksi kuukaudeksi.

Hotellimajapaikkaa voisi vaihdella. Ehkä osan aikaa olisi kiva olla kylpylässä, jonkun kuukauden voisi viettää Lapissa hiihtäen.

Kotoa valitsisi Ikea-kassillisen verran tärkeitä tavaroita, joilla sisustaisi oman hotellihuoneen kodiksi. Toiseen Ikea-kassiin vaatteet.

Järjetön, ihana ajatus. Ongelmaksi saattaisi muodostua kotiosoite. Jossakin ihmisen on virallisesti asuttava. Mökille kirjojaan ei saa siirtää. Vaikka nykyisin kotiosoite taitaa olla kännykkä. Sinnehän ne tulevat kaikki viralliset entiset paperit, veroilmoitukset ja virantomaistiedotteet, OmaPostiin postiasiat. Mitä väliä siis kotiosoitteella on? Postilaatikon voi kohta muurata umpeen.

Ainoaksi ongelmaksi hotelliasumisessa saattaisi tulla tila. Jos mies katsoo yhtä paljon ja innostuneesti urheilua myös tulevaisuudessa, tulisin hulluksi asuessani samassa huoneessa hänen kanssaan. Eli pitäisi sitten olla sviitti. Tai kuuroutua. 

Tätä pitää nyt sitten vähän vielä miettiä. Onneksi on aikaa.

 

Normaali

Twitter Colosseum

Täytyi jantuksessa (Saarijärven murretta, tarkoittaa varta vasten) avata pitkästä aikaa näkymä politikkojen hiekkalaatikolle eli Twitteriin, ja käydä katsomassa, mitä ihmettä siellä on keskusteltu, kun Helsingin Kokoomuksen vesilasissa niin kuohuu että pormestariehdokas Kirsi Piha laittoi laukun naulaan ja hanskat tiskiin.

Käynti Twitterissä on vähän sama kuin istahtaisi Colosseumin katsomoon. Siellä alhaalla on käynnissä eloonjäämistaistelu, kamppailu käydään sanan säilällä. Alussa oli sana, ilmeisesti ihmiskunnan lopussakin on jäljellä vain sana, joku haukkumissana.

Kokoomuksen Atte Kaleva hehkutti Twittterissä Martin Luther Kingiä mukaellen, että ”hänellä on unelma: Helsinki ilman kommunisteja”.

Minullakin on unelma, Helsinki, missä on vihreitä, kommunisteja, porvareita, persuja, demareita, kristittyjä, muslimeita, hinduja ja muita, plus kaikki ihmisen sukupuolisuuden muodot, ja he kaikki olisivat fiksuja ja kohteliaita ja hyvin koulutettuja ja eläisivät sulassa sovussa rakentaen kaikille hyvää kaupunkia.

Voi olla että se on utopiaa, mutta eikös unelmat sitä olekin, mutta ne ovat myös pyrkimyksiä jotakin kohti. Koska joka tapauksessa menemme jotakin kohti. Olisi hienoa jos suuntaa voisi jotenkin, edes vähän, ohjata. Vähän niin kuin pulkkamäessä; pulkan suuntaa pystyy kyllä ohjaamaan, mutta ei ihan täysin, välillä voi törmätä puuhun. Törmäsiköhän Kirsi Piha puuhun? Nouse, Kirsi, ylös, nosta pulkkasi ja kipua uudelleen mäen päälle.

Tiesittekö muuten, että Kirsi tarkoittaa jollakin Pohjanmaan murteella hankikantoa? En minäkään tiennyt, vasta vähän aikaa sitten kuulin radiosta.

Uskoisin että parhaaseen lopputulokseen päästään silloin, kun asiaa katsotaan monesta eri näkökulmasta. Siksi on hyvä, että myös päättäjät edustavat eri katsantokantoja. Joku tarkastelee asioita talouden näkökulmasta, joku sosiaalipoliittiselta kannalta, joku huomioi vaikutukset ympäristölle. Yhdessä pitäisi osata päästä kompromissiin, ratkaisuun joka olisi kaikista suunnista katsoen melko hyvä.

Vähän sama kuin jos tekee pääpatsaan. Jos tekelettä ei pyörittele niin että katsoo sitä joka puolelta, päästä ei tule hyvä. Se on hyvä vain yhdeltä puolelta. Pitäisi olla hyvä myös sivulta ja takaa. Ei riitä että edusta on nätti ja näköinen.

Normaali