Homo ja alfauros kirkon rappusilla

Sekalainen sakki seisoi kirkon rappusilla aamutuimaan. Puhuttiin niitänäitä, niin kuin on tapana silloin kun tuntemattomat kohtaavat ensi kerran ja odotetaan. Odotimme rekkaa saapuvaksi. Rekka toisi urun osat Itävallasta, ja meidät oli rekrytoitu sieltä täältä kantoporukkaan. Osa oli kirkon omia työntekijöitä, osa painonnostoseuran jäseniä, jotka tempauksella tienasivat rahaa piirilleen.

Tuli puhetta häistä. Nuori mies kertoi, että kerran oli ollut kirkko hänellekin varattuna, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Miehen isä jatkoi siitä sujuvasti homoliittoihin. Kuinka ev.lut. kirkko vihkii tätä nykyä jo homojakin. Sieltä turskahti ilmoille oikein kunnon aivopieru. Ei käynyt epäselväksi, että mies ei hyväksynyt seksuaalivähemmistöjen avioitumisoikeutta. ”Niitä runkkareita ei pitäisi kirkossa vihkiä”, mies sanoi.

Poika yritti hillitä isäänsä, ”äläs nyt, isä”. Mies vain jatkoi paasaustaan, kunnes huomasi että peesiä ei tästä porukasta hänen mielipiteelleen herunut.

Asian teki erityisen vaivaannuttavaksi se tosiasia, että samaisilla rappusilla seisoi avoimesti homoseksuaali kirkon työntekijä.

Kukaan ei sanonut mitään. Vaihvihkaa yksi sun toinen hiippaili tilanteesta pois. Kuka enemmän, kuka vähemmän nolona.

Jäin miettimään koko loppu päiväksi, illaksi ja yöksi, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Olin harmissani siitä, että en ollut sanonut mitään. Se että huonoon käytökseen ei puututa, on tavallaan sen sallimista. Mutta minua nolotti niin paljon myös sen nuoren miehen puolesta, jonka isä nämä sanat sanoi, ja joka yritti isäänsä rauhoitella. Poika oli niin häpeissään.

Ehkä minun olisi pitänyt sanoa, että kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta se pitää sanoa asiallisesti ja muita kunnioittavalla tavalla. Niin minun olisi pitänyt sanoa ja toimia. Mutta tämä tuli mieleeni vasta nyt tätä kirjoittaessa, 24 tuntia tapahtuneen jälkeen.

Kahden kesken asiasta juttelin muutaman paikalla olleen työkaverini kanssa. Kerroin, kuinka vaivautunut tilanne oli ollut, ja kuinka olin tuntenut itseni kykenemättömäksi toimimaan. Olin vain jähmettynyt kauhuissani paikoilleni.

Homoseksuaali työkaverini näytti kädellään, kuinka tuollaisten puheiden pitää vain antaa mennä pään läpi, toisesta korvasta toiseen. Toinen työkaveri, alta kolmekymppinen hetero, sanoi viisaasti, kuinka miehen puheet vain osoittavat, miten hirveän rajallinen miehen malli on ollut, ja kuinka miehen kommentti heijastaa sitä. Ennen ainoa tapa olla mies oli olla metsästävä alfauros. Ja sen ajatuksen miehille iskostivat esimerkillään ja vääränlaisia miehiä puheissaan halventavat toiset miehet poikien lähipiiristä; isät, enot, sedät ja muut.

Tämän päivän Hesarin tv-osiosta luin Unelmahäistä. Tällä kaudella niissä on ensimmäinen miespari. Tampereella oli ohjelman ulkomainostaulu hakattu pian ilmestymisensä jälkeen.

Kuten sanottu, jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta sen ilmaiseminen ei saa olla loukkaavaa, halventavaa tai pelon ilmapiiriä lisäävä.

Oma mielipiteeni on että meitä ihmisiä on hyvin monenlaisia, ja se on hyvä asia. Ja jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin on, ja tulla sellaisena rakastetuksi ja hyväksytyksi. Silloin ihminen kukoistaa. Ja se koituu meidän kaikkien eduksi. Jos ihminen yrittää olla ulkoisesta painostuksesta johtuen jotakin muuta kuin on, siihen kuluu paljon voimavaroja ja energiaa, joka on pois siitä että ihminen pääsisi käyttämään koko olemuksensa ja osaamisensa. Tämä koskee sekä alfauroksia että homoseksuaaleja. Olette erään janan ääripäitä, teidän tulisi oppia hyväksymään ja kunnioittamaan myös toisianne, muuten tästä tilanteesta ei päästä rakentavalla tavalla eteen päin.

Tuli mieleen vanha, laskentatoimen opettaja kauppaopistosta. Hän jäi ikuisesti mieleeni surullisella olemuksellaan. Mies kertoi kerran, että hän olisi halunnut viulunsoittajaksi, mutta vanhemmat eivät sitä ammatiksi suvainneet. Niinpä hän opiskeli ja hänestä tuli laskentatoimenopettaja.

Tämä surumielinen mies opetti asian, antoi tehtävän tehtäväksi ja läksi luokasta pois. Kävi tupakalla ja huikalla, ja palasi hetken päästä tarkistamaan meille antamansa tehtävän.

Mitä miehestä olisi voinut tulla, jos hän olisi saanut jatkaa viulunsoittoaan? Minkälainen virtuoosi? Ainakin hän olisi saanut onnellisemman elämän. Ennen vanhaan kaikkia ammatteja, varsinkaan taidealoja, ei pidetty hyväksyttyinä tai sopivina. Miten paljon luovaa taitoa onkaan mahtanut mennä niiden ihmisten mukana hautaan, jotka eivät saaneet kouluttautua haluamalleen alalle.

On kaikkien etu, että ihminen pääsee kukoistamaan omana itsenään. Tänne tarvitaan metsästäviä alfauroksia, mutta tänne tarvitaan myös herkkiä runopoikia, ja kaikkea siltä väliltä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s