Luulin että olen omat mörköni selättänyt, ja kaiken menneen suhteen sujut. Enpä ollutkaan. Avasin kenkälaatikon.
Olen säilyttänyt kenkälaatikossa äidin minulle kirjoittamia kirjeitä pääosin 80-luvun puolivälistä. Vanhempani viettivät tuolloin paljon aikaa Amerikassa. Aluksi isällä oli siellä liiketoimintaa, ja loppuvaiheessa vanhempani ostivat Mississipin takapajulasta karjatilan. Siellä he viettivät eräänlaisia irtioton aikaa. En muista montako vuotta Missisipissä heille kertyi, mutta lopulta he palasivat takaisin kotikonnuilleen.
En ollut kirjeitä lukenut sitten nuoruusvuosien. Monta kertaa olin kyllä miettinyt että niihin pitäisi palata, mutta en ole uskaltanut. Aavistin että niistä paljastuisi jotakin. Ajattelin nyt äitienpäivän lähestyessä lukea kirjeet.
Heti ensimmäisestä paljastui yllätys. Kirje loppui sanoihin: ”Kyllä minä tykkään susta semmoisena kuin olet. Ja sillä siisti! Oo-kei! äiti” Sama viesti toistui monta kertaa muissakin kirjeissä. Kaikki nämä vuodet olen ollut siinä käsityksessä että minun olisi pitänyt olla toisenlainen, naisellisempi ja enemmän määrätietoinen koulutuksen ja uran suhteen. Että en ollut rakastettu sellaisena kuin olen. Nyt luin kirjeistä aivan päinvastaista. Äiti oli moneen kirjeeseen kirjoittanut, kuinka hän rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen.
En muistanut myöskään että minua olisi koskaan kehuttu lapsena. Nyt luin kirjeistä, kuinka reipas, kaunis ja älykäs olen. Ja kuinka maailma on minulle avoin, saan tehdä omat valintani oman elämäni suhteen ja he kaikin tavoin tukenani. Järkytyin lukiessani, kuinka äiti kaipasi ja ikävöi minua. Minä en kaivannut häntä yhtään. Minä olin kylmä ja kova ja etäinen ja itsekäs. Minä en halunnut olla missään tekemisissä vanhempieni kanssa.
En ymmärrä, miksi nämä äidin viestit eivät olleet tavoittaneet minua silloin. Miksi en ollut uskonut lukemaani?
Äiti oli kirjeitä kirjoittaessaan 56-57 -vuotias, minä olen nyt 54. Oma lapseni on kohta sen ikäinen kuin minä kirjeitä saadessani. Näen kaiken äidin silmin. Ymmärrän häntä täysin. Ja häpeän nuorta itseäni. Aiheutin paljon huolta ja murhetta. Enkä edes ymmärtänyt lukemaani, sitä mitä hän minulle kirjoitti, vasta kun nyt, monen vuosikymmen jälkeen. Olin torjunut hänet ja hänen rakkautensa.
Tuntuu siltä kuin kupla olisi puhjennut. Olen syyttänyt äitiäni, enkä nähnyt itseäni, omaa rooliani.
Laitoin kuvan kirjeistä Instagramiin, ja sain lohduttavaa palautetta. Jokainen kokee vuorollaan saman ymmärtämättömyyden ja ymmärtämisen. Emme voi kohdata toisiamme ajassa, vain ajan jatkumolla. Jokainen sukupolvi on vuorollaan ymmärtämätön.
Olen hieman poissa tolaltani kaiken lukemani jälkeen. Vielä on jokunen kirje lukematta. Kirjeiden lukeminen on aikamoista puuhaa. Äidillä oli persoonallinen tyyli kirjoittaa. Ensin hän kirjoittaa paperin tiiviisti ylhäältä alas. Sitten lisää tekstiä paperin reunoille. Ja jos johonkin on jäänyt tyhjä tila, saattaa hän kirjoittaa vielä siihen jonkin huomion ylösalaisin. Lopuksi äiti liittää samaan kirjelähetykseen lippulappuja, joihin on kirjoittanut täydennyksiä. Itse kirje on aina monta sivua paperin molemmille puolille kirjoitettuna.
Hyvä että äiti kirjoitti nämä kirjeet. Muuten käsitykseni hänestä ja meidän väleistämme olisi jäänyt vääräksi, olisin jäänyt ymmärtämättömyden tilaan. Nyt minulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Jossakin kirjeessä hän harmittelee sitä, kun soittaminen on niin vaikeaa ja kallista. Siihen aikaan puhelu piti tilata, eikä yhtyettä siitä huolimatta aina saanut. Nyt on asiat niin eri tavalla, voit olla näköyhteydessä reaaliaikaisesti maapallon toiselle puolelle.
Onneksi tämä äidin ja minun välinen kylmä kausi päättyi aikanaan, joskin siihen meni ihan liian kauan. Minun piti ensin tulla itse äidiksi. Olin silloin jo 36-vuotias. Siitä lähtien olin tiiviisti yhteydessä äitiini, hän sai tyttärensä takaisin elämänsä loppuvuosiksi, ja sain osoitettua ja sanottua kiitokseni myös hänelle, vaikka näiden kirjeiden kuvaamiin vuosiin ja tunnelmiin ei enää palattukaan. Jos olisin ymmärtänyt lukea kirjeet jo silloin uudelleen, olisimme ehkä niistä ajoista voineet keskustella.
Äiti sairastui Parkinsonin tautiin ja se toi tummia pilviä, raskaita vuosia. Minä puolestani kirjoitin omia muistiinpanoja itselleni niistä ajoista. Olin väsynyt. Minulla oli pieni lapsi, sairas äiti, josta minulla oli huoli ja jota kävin hoitamassa.
Sattumalta törmäsin näihin muistiinpanoihin viikko sitten, kun etsin piironginlaatikosta jotakin ihan muuta. Pieniä hetkiä ja havaintoja vuodelta 2006. Pistän osan niistä tähän loppuun, ja toivotan samalla kaikille hyvää äitienpäivää!
”Äiti, lähes liikuntakyvytön, lähes puhumaton, saa sanotuksi jäähyväisten hetkellä: Mitä minä voisin sinulle antaa? – Et mitään, annoit elämän kun synnytit. Siinä lahjaa joka päivälle, vastaan äidille.”
Pyyhin äidin kasvot kasvovedellä, joka poimun, rutun ja kurtun, joka mutkan noilla kasvoilla, jotka ovat kuin omani mutta niin paljon edellä. Minä tulen jäljessä, kuka pyyhkii minun kasvoni sitten joskus?”
Tiedän, mikä ilahduttaa. Se, kun sanon: on kiva olla Laurin äiti. Tai kun sanon: on kiva olla Allin tytär.
Aamuviideltä keitän äidille puuroa. -Hyi, pahaa, äiti sanoo. Mennäänkö takaisin pötköttämään? kysyn. Mitä se on? äiti puolestaan kysyy.
Soitan äidille. – Minä pidän sinua kädestä kiinni, äiti sanoo.
Ja minä sinua, vastaan.
Äiti on pessyt hampaansa Bepanthenilla. Vaihdan tilalle Pepsodentin. B ja P, se ja sama.
Ehkä äiti joskus toivoi tätä, voivansa vain levätä, joku toinen hoitaisi ja laittaisi kaiken valmiiksi. Niin on nyt. Tuskin tätä tarkoitti.
Pääsiäinen. Via Dolorosa. Äidin kanssa kävelyllä. Minulla on äidin nenäliina vasemmassa taskussa ja omani oikeassa. Pysähdymme välillä niistämään. Niistän äidin nenän ja sitten omani. Matka jatkuu. Ojassa on pajunkissoja.
Näen unen. Istun äidin vierellä ja puhun, äiti on kypyammeessa. – Niin kuin äidin on päästettävä lapsi menemään, irtautumaan omaksi itsekseen, elämään omaa elämäänsä, niin myös lasten on jonakin päivänä päästettävä irti vanhemmistaan, päästettävä ne kuolemaan. Äiti ponnahtaa istumaan, avaa silmänsä ja sanoo: Puhut kuin Runeberg! Herään. Unta vain.
Minäkin olen aamuvirkku. Minäkin nauran kovaa. Minäkin suljen ruokapussit pyykkipojilla. Minäkin sanon sanat väärin. Minäkään en pidä ruuanlaitosta. Minusta on tullut äitini. Minusta on tullut äiti.
Pikkupuhetta äidin kanssa.
Äiti: Onko sinulla äitiä tai isää?
Minä: On minulla.
Äiti: Ovatko ne elossa?
Minä: On. Sinä olet minun äitini. Kyllä sinä elossa olet.
Niin kuin öylätin annan lääkkeen äidin kämmeneen ruokoillen armoa ja rauhallista yöunta.
Mrs Middleage 
Sait minut itkemään, kaikista muistoista äidistäni ja sinun äidistäsi. En itse koskaan tullut äidiksi, mutta nämä ymmärtämättömän tyttären kokemukset ovat kai universaaleja kaikille naisille. Haluan lohdutukseksi uskoa, että ehdin minäkin teoilla rakkauteni äidilleni loppuvuosina näyttää.
Muistiini on jäänyt erityisesti, että luin sinusta kertovan jutun sairaalassa saattoviikonlopun alussa, muistaakseni Anna-lehdestä. Kertoi sinun yhden naisen toimistostasi. Alli oli äidilleni rakas ihminen ja siksi myös sinun kuulumisesi tärkeitä.
Ja sinun äitiisi liittyy yksi, viimeinen muisto täältä Hietalahdentieltä; olin tullut katsomaan anoppia ja äitisi kulki hoitajansa kanssa ohi. Hän tunnisti minut, käteltiin ja lopuksi halattiin. Äitisi totesi: ”enkö olekin tullut pieneksi?”❤️. Hyvää äitienpäivää sinulle🌹
Kiitos 🙏💗. Minuakin on lohduttanut tieto että tämä ymmärtämättömyyden tunne omaa äitiä kohtaan on lähes kaikkia tyttäriä koskettava. Ajattelen niin että elämä on komposti, siellä on paljon hyväksi mullaksi maatuneita asioita, ja sitten näitä möykkyjä, joita pitää möyhiä, että nekin voivat maatua. Olen nyt tätä omaa kompostiani möyhinyt. Muutamat itkutipat se nähtävästi vaatii tullakseen hyväksi.
Kaikkea hyvää sinulle ja sinne lapsuuden maisemiin. Mukava kuulla muiden muistoja äidistä. 💫
Hei Minna-serkku! Miekin luin tippa silmässä kenkälaatikko jutun. Monta muistoa tuli mieleen. Muistan myös Alli-tädin käsialan, rönsyilevän kirjoituksen sivuhuomioiden kera. Tunnistan myös ymmärtämättömyyteni oman 89-vuotiaan äitini kanssa, kuinka taannun kiukuttelevaksi murkkuikäiseksi hänen kanssaan. Vaikka olen ns ammatti-ihminen ja teen töitä ikäihmisten parissa, omien vanhempien vanhenemisen seuraaminen ei ole helppoa. Omat tyttäreni eivät voi ymmärtää tuntemuksiani, mutta lohdutin heitä, että tulette vielä ymmärtämään😘 Onneksi heitä on kolme, niin voivat vuorotella muorin hoidossa.
Hyvää kevään odotusta ja aurinkoista äitienpäivää toivottaa Pia-serkku🥰
Hei, Pia!🙋♀️ Terveiset sinne, Toini-tädille myös💗. Vaikeata se näemmä on joka iässä; olla nuori, keski-ikäinen tai vanha. Mutta aina oppii uutta itsestä ja ihmisyydestä. Samoihin kantoihin kopsahtaa jokainen ikävuorollaan. Hyvää Äitienpäivää sinulle! Saat viettää sitä jo myös isoäitinä, siitä saa lisäperspektiiviä, uskoisin näin! 🥰🙋♀️
Kiitos tästä. Todella.
Mikä onni ettet ole heittänyt laatikkoa pois.
Minkä kannen voi avata ”konmarittaja”, joka tekee toisenlaisen valinnan ja päätöksen väärällä hetkellä?