Mustat unikot

Viime syksynä koohkasin keksittyäni että voin kerätä kukkien siemeniä ja kasvattaa niistä seuraavana kesänä kukkia. Ei siemeniä aina tarvitse ostaa kaupasta. Olin onnistunut kasvattamaan ostosiemenistä dramaattisen kauniita mustia unikkoja. Keräsin niiden siemiä jemmaan, ja ajattelin että saan niitä ihan ilmaiseksi iloksi tällä tavoin myös täksi kesäksi.

Keväällä etsin siemeniä, mutta en löytänyt millään. En kerta kaikkiaan keksinyt, mihin olin ne jemmannut. Eilen etsin väriliituja ja kas, siellähän ne siemenet olivat nurkkakaapin alahyllyllä. Samperi sentään. Voikohan niitä nyt enää laittaa maahan? Onnistuukohan? Ehtiikö kasvaa kukaksi asti? Kyllä minä sitten olen onneton puutarhuri, ei onnistu millään nämä touhut. Miehelle esittelin, että katsopa kun tuonne on alkanut nousta auringonkukkia. Mutta ne taitaakin olla ohdakkeita. Että sillä tasolla. Tulppaanit sentään nousivat maasta, ja komeita ovat. Ja ne tunnistan.

Häärin pihamaalla mustien unikkojen siemeniä levittämässä, kun naapurin rouva sivakoi paikalle. Kiersin esittelemässä omat nurkkani, ja sen jälkeen käytiin katsastamassa hänen pihamaansa. Voi että. Etupihalla kukkaketo, takapihalla puolikaaren muotoinen terassi ja sitä kiertämässä rikkaruohoton kukkapenkki. Joka paikka moitteettomassa kunnossa. Siipi maassa laahustin omalle tontille omien ohdakekasvustojen ja lupiinimerien pariin. No puolustukseksi täytyy sanoa, että hänen pihapiirinsä oli toteuttanut puutarhaliike. Maa oli muokattu, lisämultaa tuotu ja kukkaistutukset, jopa sen kukkaniityn, oli tehnyt ammattilaiset. Että sikäli.

BookBeatilta tuli sähköpostiin tarjous. Kuukausi kuuntelua yhdellä eurolla, ostin oitis. Ensi töikseni kuuntelin Hanna Brotheriuksen Ainoa Kotini -äänikirjan. Oli koskettavaa kuunneltavaa, ja paljon niitä äiti-tytär -aiheita, mitä itsekin olen mielessäni pyöritellyt. Brotherius kertoo syömishäiriöstä, joka heidän perheessä kulkee suvun naisilla, pohtii suhdetta omaan äitiinsä ja tyttäreeseen. Kirjan lopussa Brotherius kokee ymmärtävänsä ja rakastavansa äitiään, ja näkee itsessään oman äitinsä. Samoja tuntemuksia on ollut myös minulla. Luulen että ne tunteet kuuluvat jotenkin tähän ikään. Yhtäkkiä näkee oman äitinsä uudella tavalla, ja itsensä suvun yhtenä ketjusilmukkana.

Hanna Brotherius kertoo myös ajattelevansa paljon kuolemaa. Sama juttu. Sekin on varmasti tähän ikävaiheeseen liittyvä asia. Käy läpi oman kuolemansa. Ja sen läpikäytyään on valmis taas elämään. Brotherius kuvaa kuolemaa hienosti sanoessaan ”vapauttavansa viimeisen linnun häkistään”. Muutenkin kirjan kieli on kaunista, ja oman lisäarvonsa tekstille antaa se, että hän lukee kirjan itse. Minusta se tekee kuuntelemisesta vaikuttavamman kokemuksen.

Mitähän kuuntelisi seuraavaksi? Ehkä tässä on mahdollisuus jopa saada villapaita valmiiksi, siitä puuttuu yhä hihat. Äänikirjoja kuunnellessa kädet jäävät vapaaksi touhuta. Ehkä unohdan hetkeksi pihamaan ja mustat unikot, joita ei ole.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s