Kosketus

Minulla ei lapsena koskaan käynyt kavereita yökylässä. Serkkutyttö oli joskus useamman päivän visiitillä, mutta ei ystävä-yökyläilyjä. En tiedä, eivätkö ne olleet tapana 70-luvulla maaseudulla, vai oliko tämä vain oma kohtaloni. Mutta olen ottanut tätä vääryyttä takaisin aikuisena. Kutsun silloin tällöin ystävän yökylään mökille tai maaseututalolle, kun olen yksin.

Minulla on kaksi yökyläily-ystävää. Molempiin olen tutustunut ”vasta” 2000-luvun alussa, toinen oli työkaverini ja toinen naapuri. He eivät tunne toisiaan. Nyt he ovat visiteeranneet luonani sattumalta viikon välein, mikä ei todellakaan ole tavanomainen frekvenssi! Olen aivan kyllästetty ystävyydellä hetkeksi. Olen suunnattoman kiitollinen, siunattu ja onnellinen tällaisista ystävistä.

Olin saattamassa toista yökyläily-ystävää bussille. Täällä on muuten aika omituinen paikallisbussi. Se on aina myöhässä 10-15 minuuttia. Seisot epätoivoisena pysäkillä, ja luulet että olet ostanut väärän lipun tai bussi jotenkin mennyt jo, mutta kun rupeat asiaa ääneen ihmettelmään, joku paikallinen sanoo, että se on aina myöhässä, ei mitään hätää. Ihmettelen, miksi bussin ilmoitettua aikataulua ei muuteta, jos se joka tapauksessa on aina myöhässä? Eikö kaikille olisi mukavampaa, jos bussi lähtisi silloin kuin aikataulun mukaan kuuluisi?

Lisäharmia aikatauluongelmaan toi se, että ystäväni halusi syödä lounaan ennen lähtöä, johon aikataulun mukaan oli aikaa reilut puoli tuntia. Istuimme kesäterassilla. Tuntui kesältä ensi kertaa. Oli lämmin. Nostelin hameen helmoja saadakseni valoa kanankoivilleni. Odottelimme ruokaa, ja hätäilimme ehtisikö ystäväni syödä ruokansa. Ihan turhaan, bussi lähtisi vasta 50 minuutin päästä, mutta sitä emme silloin tienneet.

Naapuripöydässä istui ilmeisesti isä ja poika. Isä rollaattorilla, puheista päätellen muistisairas. Kyseli, minne mennään? Poika vastasi että takaisin talolle. Isä ihmetteli, mille talolle, mökillekö? Ei, kun talolle. Luulen, että tarkoitti palvelutaloa.

Lopulta he nousivat ja lähtivät, me jäimme. Istuin selin invaluiskaan. Pian tunsin hiuksissani kosketuksen. Vanha mies silitti päätäni ja sanoi: ”ihana!”. Ehkä hiukseni muistutti hänen vaimonsa hiuksia, en tiedä, kosketus oli yllättävä ja ehkä jossakin muussa paikassa, se olisi tuntunut ahdistavalta tai uhkaavalta, mutta ei täällä maaseudulla. Kosketus oli vilpitön. Vastasin papalle kaunista, ”harvoin kuulee enää ihailua, ei haittaa, tuntuu oikein hyvältä, kiitos”.

Hän jatkoi matkaansa kohti taloa, jota ei tunnistanut.

Me menimme odottamaan bussia, joka ei meinannut tulla.

Ihmisiä alkukesän päivässä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s