Vietä tyhjä hetki

Ajattelin viettää 90-lukuvaikutteisen kesän. Silloin ei koko ajan tiedetty, mitä muut tekevät ja mitä maailmalla tapahtuu. Kännykän ainainen mukanaolo ja some ovat tehneet sen, että täytämme jokaisen ylimääräisen hetken tarkastamalla, mitä muille kuuluu ja miten maailma makaa.

Toista oli ennen vanhaan. Ei tiedetty, mitä muut puuhasivat, mitä söivät, miltä annos lautasella näytti, miten ilta-aurinko Saimaalla laski, missä i-porissa oli aamulla kulkenut tai x-boxmummo pihalla puuhaillut, oliko terhijohanna kutonut tänään uudet, hienot sukat, piamaikku pulahtanut uimaan? Elleivät sitten olisi soittaneet ja itse minulle kertoneet. Tuskin olisivat, koska en tunne heitä, eikä heillä ole puhelinnumeroni. Seuraan Instassa ihmisiä, joita en tunne. Tai tavallaan tunnen, vuosien saatossa he ovat tulleet tutuiksi. Tuntemattomiksi tutuiksi. Ihaniksi sellaisiksi. Laittavat joskus jotakin positiivista ja piristävää palautetta.

En minä tyystin nykyajasta luovu, en edes tuntemattomista tutuistani. Mutta suunnittelin niin, että ”unohdan” kännykän, jätän pois taskustani, annan nukkkua yöpöydällä. Ja katson sitten kerran, pari päivässä, en täytä jokaista tyhjää hetkeäni kännykällä. Vietän sen tyhjän hetken. Katson kaukaisuuteen, teen havaintoja ympäristöstäni en puhelimisesta.

Enkä kuuntele yöllä äänikirjoja. Siihen on kyllä luonteva edellytys. Unohdin kuulokkeet, muistin kyllä ottaa niiden laturin, mutta itse langattomat kuulokkeet jäivät matkasta. Niinpä en voi kuunnella yöllä radioita tai äänikirjoja. Mahtava mahdollisuus palata entiseen. Aion käyttää tilaisuuden hyväkseni. Hyvin olen nukkunut ilman kuuntelujakin. Tai siis oikeastaan paremmin. Jos herään yöllä, luen pertsakirjaa. Ihan niin kuin ennen vanhaan.

Mitähän muita vaikutteita voisin ottaa takaisin ajasta ennen älypuhelimia? Katkarapucocktailin? Pinacoladan? Lankapuhelimen? Kyllä tuntuisi hassulta istua aina samalla paikalla eteisen penkillä puhumassa puhelimeen. Ei voisi kävellä keinuun tai vaikka vessaan kesken puhelun. Istua nököttäisi aina vain siinä samalla jakkaralla eteisessä, kiinni puhelimessa niin kuin napanuoralla. Paitsi että napanuora on nykyisin paljon sitkeämpi, vaikka näkymätön. Niin riippuvaisia meistä on puhelimesta tullut. Nimi on kyllä käynyt vanhanaikaiseksi. Ei se enää mikään puhelin ole. Se on lompakko, televisio, radio, kirja ja valokuva-albumi, postilaatikko. Varsinainen monivärkki.

Paluuta entiseen ei taida olla, eikä tarvisekaan. Mutta pienen loman ja irtioton normikännyköinnistä voi kesä ja loma antaa. Kaikkea ei myöskään tarvitse kuvata. Miten vapauttavaa!

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s