Terapeutti, parannettu versio ystävästä

Keväällä aloitin terapian. Se oli sattuman oikku. Hyvä sellainen. Joskus elämä laittaa eteen ovia, jotka ovat auki, sepposen selällään tai raollaan, niihin kannattaa kurkata.

Kaikki alkoi siitä, että hyvä ystävä kertoi aloittavansa terapian. Hän oli työnsä kautta tutustunut ihmisiin, jotka olivat aloittamassa oman terapiatoimiston, heillä oli vielä opinnot kesken ja tarvitsivat ”koepotilaita”. Heti nousi käsi pystyyn. Minä myös!

Jo pitkään terapia oli kiehtonut. Mitä siellä tehtäisiin, minkälaista olisi, minkälaisia vaikutuksia sillä olisi minuun?

Ensimmäinen kerta pelotti. Niin kuin aina jokainen ensi kerta, lajista riippumatta. Turhaan. Loppujen lopuksi ei ole kovin vaikea puhua itsestään, repiä nöyhtää omasta navastaan.

Heti alussa mietimme sopivaa tapaa toimia. Koska minulle on helppo ilmaista ajatuksiani kirjoittamalla, päätimme että terapeutti antaa minulle joka kerta kirjoitustehtävän. Kirjoitan, ja sitten keskustelumme siitä. Tämä tapa on toiminut hyvin.

Nyt olemme kesätauolla, mutta tapaamme kesän mittaan aina kun olen kaupungissa. Tänään oli kaupunkipäivä ja samalla terapettipäivä.

Koska edellisestä tapaamisesta oli kulunut jokunen viikko, oli kerrottavaa kertynyt. Kun olin omat tarinani lätissyt, oli ihan kielen päällä, että en kysynyt, ”mutta mitä sinulle kuuluu?” On aika absurdia puhua tunti itsestä kysymättä toisen kuulumisia, mutta sellainen on terapiasuhde – yksipuolinen.

Terapiassa käynti on ehkä vähän sama asia kuin puhuisi papille. Luottamuksellinen ihminen kuuntelee, tekee huomioita, ei tuomitse, on sinua varten, sinun puolellasi. Terapeuttia ei tarvitse pelätä, että mitähän sieltä tulee jos nyt sanon näin tai noin, ei tule mitään, paitsi ehkä joku tarkentava kysymys. Terapeutti on siis paranneltu versio hyvästä ystävästä!

Nämä jo läpikäyty muutama kuukausi ovat olleet opettavaisia. Olen oppinut paljon itsestäni, käyttäytymisestäni. Olen tehnyt huomioita omasta elämästäni. Luulen että minusta voi tämän myötä tulla parempi äiti, vaimo, sisko, ystävä, työkaveri, tai ihan vain minä.

Luulen, että saan terapiasta irti jopa enemmän juuri nyt, kun minulla ei ole elämässäni mitään erityistä isoa tragediaa käynnissä, jos nyt ei keski-iänkriisiä sellaiseksi lasketa. Tyynessä tilanteessa on helpompi nähdä oma elämänsäkin selkeästi ja ymmärrettävästi. Ymmärtäminen on terapian ydintehtävä. Siellä ei etsitä syyllisiä, siellä etsitään syitä ja seurauksia, ihmetellään elämää.

Viimeksi päädyimme ideoimaan. Kerroin terapeutille tuliterapiaideastani, jonka sain joku kesä sitten iltanuotiolla. Miten helppoa keskusteleminen onkaan iltanuotion äärellä! Ehkä se miljöö on meissä geeneissä. Nuotion äärellä oli ja on turvallista. Sanoin terapeutille että hänen pitäisi etsiä vastaanottotila, jonka keskellä olisi nuotio.

Ideoimme vitutus-kasvatusmetodin. Ennen vanhaan tunnettiin management by perkele -johtamismetodi. Vitutus-kasvatusmetodi on vähän sama mutta kasvatukseen soveltuva. Nykyisin me vanhemmat teemme joskus sen virheen että teemme asioita liikaa lapsiemme/nuortemme eteen, yritämme suojata ikäviltä kokemuksilta, taistelemme taisteluja, jotka heidän itsensä kuuluisi taistella ja läpikäydä. Joten ehkä paras juttu voisikin joskus olla antaa nuoren ajautua niin suureen harmituksen/vitutuksen tilaan, että hän alkaa itse toimia omaksi hyväkseen.

Ajauduimme pohtimaan ajan laskemisen merkitystä. Miten ihmelliseltä tuntuukaan, että joskus ihminen ei osannut laskea aikaa tai sen laskemisella ei ollut mitään merkitystä. Mehän emme juuri muuta teekään. Aina olemme odottamassa jotakin kesää, lomaa, joulua, jotakin etappia elämässä. Mutta jos ei olisi aikaa, eikä sille määreitä?

Pohdimme, kysyisimmekö toisiltamme että tekisikö sun viettää kohta jotain vaikka juhannusta tai joulua tai jotain spessupäivää? Sitten tuumittaisiin että ehkä voisi juhannusta kohta viettää. Milloin vietettäisiin? Ja koska emme voisi sanoa että ensi viikolla, sovittaisiin että sitten kun ollaan saatu räsymatto valmiiksi, sitten vietettäisiin juhannusta.

Eikä olisikin levollinen ajatus? Vietetään sitten kun ollaan saatu hommat hoidetuksi, ei silloin kun kalenterissa lukee tai kun muut niin tekevät. Muilla ei olisi niin suuri merkitys ylipäätään. Me mietimme paljon muita, mikä tekisi vaikutuksen muihin, miten olisin niin kuin muut, mitä muut minusta ajattelevat. Kaikesta muiden ajattelusta pitäisi päästä eroon.

Lapsethan elävät juuri niin. Heillä ei ole aikaa. Kello pitää opetella, eikä sen oppiminen ole välttämättä ihan helppo juttu. ”Ensi viikolla” ei merkitse taaperolle mitään. ”Taivasten valtakunta on lasten kaltainen” voisiko se tarkoittaa tätä? Ajanlaskun loppua? Mitä järkeä ikuisuudessa sitä paitsi olisi ajanlaskulle? Sehän olisi yhtä järjetöntä kuin viedä hiekkaa Saharaan.

Pohdimme, voiko aikuinen saavuttaa mielentilaa, missä ajan merkitys hämärtyy? Voisiko laitoksessa käydä niin? Vaikka vankilassa, missä kaikki on toisten määräämää, milloin heräät, menet nukkumaan, syöt, ulkoilet, kaiken määrää muut. Mitä jos sen kokisi vapautena. Jospa Pelle Miljoonan laulu Vapaus on suuri vankila voisikin toimia tietyssä mentaalisessa tilanteessa juuri toisin päin, niin että vankila olisi suuri vapaus?

Lopulta päädyimme siihen että terapeutin kannattaisi aloittaa uusi business vankiloissa. Se toimisi tuliterapian muodossa, nuotion ääressä, ja metodina olisi saada vanki oivaltamaan vankilan tuoma mahdollisuus päästä irti ajasta. Pelle Miljoona voisi tehdä biisiinsä käänteiset sanat terapiatarpeeseen.

Että tämmöistä.

Nykyisin siis ihmisen maksaa siitä että saa jutella jonninjoutavia ja keksiä yhdessä asioita. Eikö olekin hullu maailma? Mutta ihana!

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s