Keski-iän ongelmia; haikeus ja raadanta

Keski-ikä on haikeaa aikaa. Tai ainakin minulla on juuri nyt haikea vaihe meneillään. Olen pohtinut paljon luopumista, ja sen vaikeutta.

Pihalla puuhatessani kuorin esiin vanhaa kallioplänttiä. Muistan, kuinka joskus 90-luvulla vietimme sillä suojaisella kalliolla erään hauskan vapun. Olimme kahden ystäväpariskunnan kanssa piknikillä siinä ainakin vuorokauden, viini virtasi, lausuttiin Eino Leinoa, turistiin niitä näitä ylioppilaslakit päässä. Silloin ympärillä oli niitty ja aurinko paistoi. Nyt puut ovat kasvaneet, kallio on jäänyt varjoon, peittynyt, sammaloitunut. Kallion viereen on kasvanut talonkorkuinen mänty. Silloin se oli ihan pieni vielä.

En enää koskaan vietä pitkää picnic-vappua sillä kalliolla. Yksinkertaisesti siitä syystä että en jaksaisi istua kalliolla niin pitkään. Eikä varmaan muutkaan, selkä- ja jalkavaivaiset. Kohta sinne pitää rakentaa rollaattoriliuska, jos sinne haluaa mennä.

Naapurimökissä on tehty sukupolvenvaihdos. Edelliset asukkaat viettivät paljon aikaa vanhassa kalastajatorpassa. Suojaisa piha oli kuin Eeden, täynnä hienoja istutuksia, aina kukki ja kukoisti. Ihmettelen, miten kivuttomasti he mökistään luopuivat. Miten se on mahdollista? Luopua rakkaasta ja tärkeästä, muistorikkaasta paikasta noin vain, niksnaks. Käsittääkseni he eivät ole sukupolvenvaihdoksen jälkeen edes käyneet mökillä, vaikka heillä periaatteessa käyttöoikeus on jäljellä.

Yritän kuvitella tilannetta omalle kohdalleni, ”aattelepa omalle kohalles”, sanoisi Ruonansuun Jope. Sen täytyy mennä niin, että eräänä päivänä vain oivaltaa, että tätä ei enää jaksa, ei jaksa siirtyä paikasta toiseen, on pakko jäädä, pysähtyä johonkin, niin kuin ruletin nuolikin lakkaa lopulta pyörimästä. Uupumisen kautta tulee tunne, että on valmis luopumaan.

Mökkinaapurit elävät nyt onnellisina kaupunkikodissaan. Möivät autonsa pois. Ajavat taksilla ruokaostoksille, harrastavat kulttuuria, tekevät taidetta, täyttävät ristisanoja, harrastavat, ovat joutilaina.

Olla joutilaana, kuullostaa ihanalta. Kunpa osaisin olla hetken joutilaana! En ymmärrä, mikä on tämä puuhakkuuden pakko? Tunnistan nähneeni saman omissa vanhemmissani. Tekemisen pakkoa, lopulta rojahdetaan väsyneinä ja voipuneina nukkumaan tukkiunta. Vähän sama kuin alkuasukkaat, jotka tanssivat itsensä transsiin. Ihminen voi kaiketi päästä transsiin ihan vain väsyttämällä jossakin joutavanpäiväisessä fyysisessä pihaurakassa.

Voisin yrittää kokeilla levollisuutta. Miten ihana sana! Levollisuus. Pitää sisällä niin paljon: rauhaa, seesteisyyttä, lepoa, tyyneyttä.

Tuolla se nököttää saunan seinustalla, palju. Mitä jos viettäisin yhden päivän vain saunoen ja ottaen yrttikylpyjä paljussa? Välillä kävelisin paljain jaloin kalliolla, katsoisin kaukaisuuteen, venyttelisin, mitäpä jos yrittäisin päästää irti tekemisestä? Osaisinko? Lupaan yrittää.

ps. On jännä, miten maailma myös tökkii meitä tehokkuuteen ja ainaiseen suorittamiseen. Esimerkiksi tämä ohjelma, millä pidän blogia, kehuu minua aina kun olen ”aktiivinen” ja kirjoitan säännöllisesti. Ja samalla ohjelma ehdottaa toimenpiteitä, miten saisin lisää näkyvyyttä ja lukijoita. Ikään kuin se olisi tavoitteeni. Ei ole. Ihan sama vaikka tätä lukisi vain Paula ja Pirkko. Kirjoitan tätä eniten itselleni, omaksi ilokseni. Minusta suuret lukijamäärät omaan ”päiväkirjaan” olisi itseasiassa kauhistus.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s