Oman elämänsä mikkoniskaset, joukoturkat ja jörndonnerit

Ihana tekemisen flow. Silloin kun on yksin, ei tarvitse välittää muista, heidän nälästään, seurankaipuustaan yhtään mistään, voi tehdä hommiaan omaan tahtiin, syödä kun nälkä ja juoda kun janottaa.

Varhaisesta aamusta alkaen olen puuhastellut pihamalla. Kaivanut, kitkenyt, kastellut, siivonnut, pessyt, sahannut. Siirtynyt hommasta ja projektista toiseen vailla suunnitelmia. Ryhtynyt siihen, minkä silmä on näyttänyt. Välillä jättänyt kesken, tehnyt jotakin muuta toisaalla, ja sitten taas palannut jatkamaan keskenjäänyttä. Se on tekemisen flowta, ja ihan parasta.

Jossakin kohtaa sitten tajuaa, että nyt rupeaa virta vähenemään. On pakko suunnata jääkaapille. Ja kun suuntaa jääkaapille, tietää että hetkeen ei hommiin palata. Syönnin jälkeen tulee aina raukeus ja tauko.

Lounastaukoa pitäessäni laitoin auki tuvan tv:n, jos vaikka uutiset tulisivat. Eivät tulleet. Siellä Hannu Lintu kapellimestaroi isoa orkesteriaan. En tiedä, mistä konsertista oli kysymys, en jäänyt sitä kuuntelemaan, sen sijaan jäin pohtimaan johtajuutta.

Kapellimestari on ihan ääreisesimerkki johtajuudesta. Konsertti kestää pari tuntia, se on kaiken harjoituksen kliimaksi. Miten kapellimestari johtaa orkesteria, minkälainen johtaja hän on? Miten johtajuutta opetetaan kapellimestariksi opiskeleville? Itse asiassa tunnen yhden nuoren miehen, joka opiskelee kapellimestariksi. Pitääpä kysyä häneltä, miten hän sen kokee.

Hannu Linnun orkesteroinnin innottamana jäin miettimään johtajuutta ylipäätään. Kyllä taitaisi monella nykynuorella mennä luu kurkkuun, jos aikamatkaisi 80-luvulle kokemaan sen aikaista johtajuutta livenä.

Siihen aikaan johtajaa kuului pelätä. Johtaja oli diktaattori. Sieltä saattoi tulla mitä vain, johtaja saattoi kommentoida paitsi tekeillä olevaa työtä myös henkilökohtaisuuksia; pukeutumista, hiuksia, meikkiä, puhetapaa, mitä vain, eikä vastaan ollut sanomista.

Muistan ihmetelleeni lukion jälkeisessä – elämäni ensimmäisessä – työpaikassa, miten aikuiset ihmiset ryntäsivät lähes päivittäin, viikoittain ainakin, työpaikan rappukäytävään itkemäään, kun pomo oli sanonut jotakin tekeillä olevasta työstä tai muusta. Ajattelin, että tällaistako on työelämä? Ja sellaista se todellakin oli.

En minä sitä puolusta, tarkoitan vain että on tyystin unohtunut että silloin lähes jokaista työpaikkaa johti jonkin sortin oman elämänsä joukoturkka. Minulla on kokemusta tuolta ajalta vain mainostoimistosta, mutta luulen että sama ilmiö oli jokaisella toimialalla.

Ei silloin ollut sosiaalista mediaa, mihin mennä valittamaan ja purkamaan tunteita. Ei ollut metoota tai muita. Jos et hyväksynyt työpaikan kulttuuria, se oli sorromnoo, heipatsulle, mene ja kasva aikuiseksi, kasvata nahkaasi, ei täällä heikot menesty.

Kerran muistan jotakin älähtäneeni. En Pomolle, vaan pikkupomolle, jolle oli vähän mennyt oma tilanne hattuun. Varsinainen asia on jo unohtunut, mutta koin tilanteen simputtamisena. Olin assarin asemassa, oppipoikana. Projektijohtaja totesi kokemaani ja esille tuomaani epäreiluuteen, että saman hänkin on siinä asemassa kokenut ja nyt sama on sinulla edessä. En ihan ostanut ideaa. Miksi minun pitäisi kokea joku epäreiluus, vain sen takia että hän on joutunut saman uran alussa kohtaamaan. Pian totesinkin että taitoni ovat toisaalla, luovalla puolella, ja jätin sihteerikkö-jassari-alamaisen roolini siihen kuuluvine kärsimyksineen lopullisesti taakseni.

Ei sen puoleen, kyllä nousi hattuun myös oma uusi asema ”luovana”. Olin kyllä varsinainen primadonna. Auta armias, jos joku istui minun paikalleni maanantaina aamupalaveripöytään. Sai kyllä luvan siirtyä pois.

Olisipa mielenkiintoista, jos joku ryhtyisi tutkmimaan johtajuutta eri aikoina. Miten vähän aikaa on 80-luvusta! No onhan siitä jo pitkä aika, mutta itselle se oli eilen. Ja miten erilaista tämän päivän johtajuus on. Työyhteisöjen patruunat ja boss ladyt ovat jo hautausmailla ja vanhainkodeissa.

Jonkun verran julkisuudessa on ollut puhetta tästä aiheesta elokuvaohjaajien kautta. Sen aikakauden mikkoniskaset ja jörndonnerit olivat despootteja, jotka alistivat filmiryhmän jäsenet taiteen nimessä tekemään asioita, jotka eivät enää kestäisi päivänvaloa.

Mutta tämä kaikki on vain pintaa. Minkälaista mahtoikaan olla tuohon aikaan olla muissa työyhteisöissä? Teollisuudessa? Kaupan alalla? Tuotannossa? Armeijassa? Kouluissa?

Kuten jo sanoin, en ole kostonhimoinen, vaadi päitä vadille tai edes näytille. Jokainen aika on omanlaisensa, ja kehitys kulkee onneksi kohti parempaa.

Ja olihan silläkin omat hyvät puolensa. Työpaikalla oli hyvä yhteishenki, pomon pelko yhdisti, jos ei muuta.

Takaisin pihahommien pariin. Näissä töissä olen despootti itse itselleni.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s