Kaikenkarvaiset ystäväni

Minä, niin kuin miltei kaikki pikkutytöt 70-luvulla, olin hevostyttö. Se oli aikaa ennen laskettelua ja golfia, ennen kuin aerobiciä oli vielä keksitty. Tai voi olla että oli keksitty jossain, mutta Suomeen ei vielä ollut rantautunut. Jotakin naisvoimistelua oli kansalaisopiston ohjelmistossa. Siinä hypeltiin tampuriinin tahdissa.

Niinpä iloitsin suuresti, kun huijari oli velkaantunut isälle ja isä suostui ottamaan maksuksi hevosen, puolaisen puoliverisen Azarin. Kutsuimme Azaria Aksuksi, sille rakennettiin laidun kodin pihamaalle, ja minä köllöttelin kesän Aksun selässä Hevoshullua lukien.

Aksu luuli varmasti pääseensä hevosten taivaaseen: ei raskaita töitä, ei kaltoinkohtelua, ei väkivaltaa. Sillä niitä se todennäköisesti oli aiemmin elämässään kohdannut. Totuus alkoi pikku hiljaa paljastua.

Ei pitäisi lahjahevosen suuhun katsoa, mutta jos katsoi Aksun suuhun, huomasi että sen kieli oli joskus katkennut. Kielen poikki meni syvä juopa. Aksu puri, ja oli kiukkuinen. Eläinlääkäri tutki sen ja epäili että kavioiden rustot nilkoissa ovat kuluneet niin pahoin että siihen sattuu ja siksi häiriökäyttäytyy. Loppu rupesi häämöttämään. Aksu vietiin teuraaksi, minä itkin itseni iltaisin uneen, enkä syönyt meetwurstia moneen vuoteen.

Nelikymppisenä koin hankalan keskenmenon ja sen seurauksena päätin haluta koiran. Sopiva löytyikin, skotlanninterrierin pentu, joka oli syntynyt valkoinen tähti otsassaan minun syntymäpäivänäni. Rakastuin oitis! Tein varauksen, annoin pennulle nimeksi Repe, ja ryhdyin suunnittelemaan koiranomistajan elämääni.

Mies meni allergiatesteihin, missä todettiin hänen olevan allerginen koirille. Varaus piti perua. Minä itkin taas. Sanoin että tämä on koirakeskenmeno. Että sitten otetaan kyllä kissa! Joku eläin on saatava, jos ei lasta. Minä olin kyllä itse allerginen kissoille, vieläpä varsin pahasti, mutta olin niin varma että rakkaus parantaa, tarve eläimelle oli niin suuri. Veli lupasi ottaa kissan itselleen, jos tilanne kävisi allergian takia mahdottomaksi.

Kissa tuli. Se oli löytökissanpentu. Ihmisarka ja villi. Poika risti sen Plutokniksi, aloimme kutsua Pepuksi. Se oli viisas kissa, ei tyhmä olisi luonnossa niin pitkään ilman hoitoa selvinnytkään. Tuli vihellyksestä paikalle, kun ensin oli meihin tottunut. Mutta koskaan siitä ei tullut vatsan päällä köllöttelevää ihmiskissaa, se säilytti villeytensä ja vapautensa loppuun asti. Kissa, joka kulki omia polkujaan. Jäi auton alle. Minä itkin taas. Ja koin syyllisyyttä, kun en ollut osannut suojella sitä.

Yhtenä kesänä meillä oli kolme kanaa ja kukko. Sain ne Inkoon kanttorilta. Hänellä oli kanoja liikaa. Kanoille rakennettiin hieno pytinki mökkitontin takamaalle. Niin hieno että siitä tuli myöhemmin aitta. Mutta ensimmäisen kesän se toimi kanalana.

Aamuisin heräsimme kukon kiekumiseen. Kanat tepastelivat katsomaan merta. Oi miten kauniita ja ihania eläimiä ne olivat. Sellaisia vanhanaikaisia ruskeita. Annoimme niille nimet: Helmi, Klaara ja Rouva Kotko. Kukon nimeä en enää muista.

Kesä kuitenkin alkoi lähestyä loppuaan. Olin huolissani, mistä löytäisin kanoille uuden kodin. Olin ajatellut että voisin jopa syödä ne kesän päätteeksi, mutta ei tietenkään, kanoihin kiintyy. Löysin lopulta pysyvän kodin Laitilasta, maalle eläkepäiviään viettävän pariskunnan luota, joilla oli pihapiirissä navetta. Itkin, kun kanoja haettiin pois.

Nyt meillä on ollut kymmenen vuotta tamperelainen sisäkissa Miiru, joka muutti meille nelivuotiaana. Meni kaksi viikkoa ennen kuin Miiru uskaltautui ensi kertaa avoimesta ovesta ulos, näki pikkulinnun ensi kertaa, säikähti näkemäänsä ja säntäsi kiireen vilkkaan sisään niin että matot menivät mutkalle.

Nykyisin Miiru elää sisäkissan elämää kaupungissa ja ulkoilee mökillä. Kaupungissa hän on erityisen vaativa. Pidän Miirulle kissaspa’ta. Se tarkoittaa sitä että Miiru menee makaamaan A3:n kokoiseen matalareunaiseen, entiseen pyjamaboxiin, joka nyt on hänen lempipaikkansa ja minä silitän Miirua moppien puhdistamiseen tarkoitetulla kumiharjalla tai Miirun omalla hammasharjalla. Hän pitää erityisesti siitä että harjataan hammasharjalla leuan alta ja päälaelta ja sen sellaisista paikoista, mihin hän itse ei yllä. Siinä hän jaksaisi olla vaikka koko päivän; laatikossa harjattavana. Minä olen kuin joku palvelijatar, kissahoitolan pitäjä. Kädessä minulla on hanskat, koska epäilen että olen kumiharjalle allerginen, kissalle en ole, tietenkään.

Kaupungissa Miiru haluaa myös tulla pestyksi. Asettuu seisomaan kylpyhuoneen jakkaralle ja naukuu vaativasti. Se tarkoittaa pesua. Käsi kastellaan lämpimällä vedellä, ja sitten silitetään.

Miiru tunnistaa kellon. Tulee herättämään aamulla kuudelta, ja tietää milloin poika tulee koulusta. Menee silloin eteiseen odottamaan.

Miiru on nyt neljätoista vuotta. Hänellä on edessään ehkä viisi-kuusi vuotta, jos hyvin käy. Sitten minä taas itken.

Miiru jäänee viimeiseksi omaksi eläinystäväksi. Ei tarvitse enää itkeä näistä syistä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s