Kultapoika

Kasvattajina…on siinäkin sana, ihan kuin kyseessä olisi joku kotieläin…vaihdan sanan, vanhempina olemme olleet ehkä vähän boheemeja. Meillä ei ole ollut karkkipäiviä, päin vastoin kuppi karkkia pöydällä minun mässyttelyhetkiäni varten. Meillä ei ole ollut kotiintuloaikoja, kotiin saa aina tulla. Meillä ei ole kellon kanssa mitattu peliaikaa. Meillä ei ole kyselty, onko läksyt tehty ja hampaat harjattu tai vahdattu arvosanoja. Eli olemme tehneet kaiken ”väärin”, silti olemme onnistuneet, ainakin jos mittarilla on lapsen elämäntavat ja vastuullisuus.

Poika on aina vastannut itse siitä että herää aamulla oikeaan aikaan kouluun, pesee hampaansa, tekee läksynsä, hoitaa asiansa. Toisaalta täytyy pointata, että kaikille tämän tyylinen kasvatustapa ei ehkä soveltuisi, lapsiaines on varsin erilaista, toiset lapset tarvitsevat enemmän rajoja ja kovistelua, toiset enemmän rakkautta ja tukea.

Huomasin jo varhain että käskyttäminen ei ollut oikea tapa toimia. Pojalla oli halu toimia oikein. Joten hänen tapauksessaan riitti, kun kertoi, miksi niin tai näin pitää toimia, perusteli, sen jälkeen poika teki niin kuin piti.

Koulussa tuli monenlaisia vaikeuksia. Pojalla todettiin lieviä asperger-tyyppisiä oireita. Oli ongelmia kaverisuhteissa, kiusaamista. Hälinä väsytti. Saimme järjestetyksi taukohuoneen terveydenhoitajan vastaanoton viereen. Poika sai mennä sinne välitunnilla, jos tuntui siltä että ei jaksa olla melussa ja hälinässä.

Poika tykkäsi pelata paljon tietokonepelejä. Teimme säännön: pelata saa, mutta pitää olla myös urheiluharrastus. Poika harrasti jujutsua muutaman vuoden, uintia useamman. Reilut kolme vuotta sitten hän sanoi haluavansa aloittaa taekwondon. Mikäpäs siinä.

Kuljetin poikaa autolla Malmille treeneihin. Istuin treenien ajan autossa parkkipaikalla ja kudoin tai räpläsin kännykkää, poika ei halunnut että sisälle saliin tullaan katsomaan treenejä. Korona-aikana treenit olivat etänä tietokoneen välityksellä. Teimme autokatokseen treenipaikan, soran päälle laitoimme vanhoja villamattoja ja jakkaralle tietsikan.

Kerran poika kertoi osallistuneensa kansainvälisiin taekwondo-kisoihin. Nekin pidettiin etänä, suoritus oli kuvattu tietokoneella tarkoin säännöin ja valvonnoin. Poika oli voittanut miesten sarjassa pronssia. Emme olleet tienneet mitään. Seurasi neljä uutta kisaa samalla tavalla, kaikista pronssia.

Eilen oli ensimmäiset live-kisat. Vein pojan kisoihin, ja matkalla kysyin vaihvihkaa, saisimmeko isän kanssa tulla katsomaan kisoja. Yllätyin kun vastaus oli ”mikä ettei”. Minua jännitti hirveästi. Yritin lähettää pojalle itsevarmuutta ja rauhaa, hoin niitä mielessäni.

Poika sai kultaa. Olimme niin onnellisia hänen puolestaan. Heikko itsetunto sai kaivattua buustia. Valmentaja tuli kehumaan, sanoi kauniita sanoja pojasta. Äidin sydän suli. Miten tärkeää onnistumisen tunne onkaan! Onnistuminen jossakin, minkä itse on valinnut. Ei meidän takia. Vaan hänen itsensä takia.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s