Pöytälaatikkokirjailijat

Viime viikolla alkoi viimein kauan odottamani Rööperin Luovat Kirjoittajat -ryhmä paikallisen kansalaisopiston järjestämänä. Olin ilmoittautunut kurssille jo vuosi sitten, mutta peruin silloin osallistumiseni, kynnys nousi liian korkeaksi, mutta nyt päätin että ei koskaan, jos ei nyt.

Ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Olisin kaivannut kurssilta apua, konkreettisia ohjeita ja neuvoja miten edetä. Kritiikkiä, joka vie eteen päin. Mutta tämä on enemmän sellainen terapeuttinen, kannustava kokemus tyyliin ”kiitos, kun jaoit tämän kokemuksesi kanssamme”. Sinänsä kyllä kiitokset ja kehut kelpaavat itse kullekin, en minä sillä. Mutta haluaisin kehittyä kirjoittajana, enkä usko että se onnistuu näin. En tiedä, mistä ja miten kriittistä ohjausta olisi saatavilla?

Ryhmä koostuu pääasiassa eläkeläisistä, jotka haluavat kirjoittamalla purkaa muistojaan ja mielen sopukoihin jääneitä asioita tai muistella parhaita päiviään. Se on kyllä mielenkiintoista itsessään. On niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita ja mutkia matkoissa. Kun avoimin mielin kuuntelee ihmistä ja keskittyy hänen tarinaansa ja elämäänsä, se on hyvinhyvin mielenkiintoista.

Myös tekstit, jotka eivät sinänsä mitään korkeakirjallisuutta olleet, sisälsivät mielenkiintoisia piilomerkityksiä, rivien välejä, kun niitä tarkasteltiin toisten ihmisten silmin. Uusin silmin.

Pääosa kahdestatoista osallistujasta on vanhoja konkareita, olleet samassa ryhmässä iät ajat, meitä uusia jäseniä oli muutama. Ryhmä toimii niin että jokaista kertaa varten lähetetään ohjaajalle kaksi liuskaa tekstiä, joka luetaan sitten paikan päällä ääneen ja siitä keskustellaan. Ensimmäiseen kertaan vein pari runoani. Ensi kerralla ajattelin tarjoilla novellin. Tai siis kaksi sivua novellia. Jää sitten loppu seuraavaan kertaan.

Aion kyllä jatkaa. Haluan kuulla niiden ihmisten juttuja. Ja ehkä myös sanon ääneen, että toivon omille teksteilleni aitoa kritiikkiä.

Erään rouvan vanhat päiväkirjamerkinnät 80-luvun matkakokemuksista toivat mieleeni oman äitini, joka piti päiväkirjaa. Kun äiti sairastui, hän piti kovasti siitä, että vanhoja päiväkirjoja luettiin hänelle ääneen. Ne toivat mieleen unohdettuja kivoja muistoja meinneiltä terveiltä ja kokemusrikkailta vuosilta ja vuosikymmeniltä. Hyvä idea toteuttaa muistisairaan hoidossa. Ehkä jonakin päivänä joku lukee minulle näitä minun blogihorinoitani, kun en enää itse pysty tai jaksa, ja minä nautin omista muistoistani.

Siis kirjoittakaa ihmiset! Tyyli on vapaa. Ja sanokaa välillä itsellenne, että ”kiitos kun jaoit tämän kokemuksen kanssamme”.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s