Joulu tulee, en ole valmis

Olen nyt jotenkin ihan myöhässä tämän joulun kanssa! Jouluihmisenä minulla on usein ensimmäisenä adventtina kaikki valmiina, koti koristeltu, lahjat ostettu ja tingelintangeli-joulumusiikki raikaa. Nyt ehdin juuri ja juuri eilen ostaa adventtikynttelikköön kynttilät. Löysin joskus kirpparilta ihanan adventtikynttelikön, siinä neljä erilaista torvea soittavaa enkeliä kannattelee jalustoja, joihin sopii pölkkykynttilät sytytettäväksi joka sunnuntaiksi.

Myyjäisistä olen ostanut porkkanalaatikon pakasteeseen, ja ajattelin ostaa muutkin laatikot valmiina myyjäisistä. Sieltä saa itsetehtyä, ja rahat menevät vielä hyvään tarkoitukseen. Porkkanalaatikko löytyi sotilaskotimyyjäisistä. Myyjäisillä kerättiin rahaa sotilaskotiin, minne tarvitaan uusi televisio ja oliko se nyt pingispöytä vai biljardi solttupoikien viihdykkeeksi?

Joulukukka pitäisi hommata olohuoneen pöydälle, mutta se on vähän ongelmallista, koska en itse asiassa kovin paljon pidä joulukukista. Joulutähti on myrkyllinen, kissataloudessa sitä ei voi harkita, hyasintti tuoksuu liikaa, amaryllis on liian pitkä, tosin leikkokukkana minusta kaunis.

Joululahjaostokset ovat kaikkein vaiken. Erityisen vaikea on ostaa jotakin appiukolle. Mitä se voisi olla? Ehkä joku vaate? Hän ei paljon vaatekaupoissa kulje. Ehkä uudesta paidasta voisi olla eniten hyötyä ja iloa.

Pienen adventtikuusen olen sentään nostanut esille. Se onkin helppo homma, koska pakkaan kuusen koristeineen ja valoineen sellaisenaan jätesäkkiin, ja sieltä se on helppo nostaa esille. Adventtikuusessa ovat kaikki tärkeimmät muistokoristeet. Olen ostanut matkoilta muistoksi joulukuusen koristeita, ja osa on peräisin lapsuudenkodistani. Siellä ruokasalin kattokruunusta roikkui kesät talvet joulukuusen koristeita. Ehkä äiti ei niitä enää jaksanut ottaa pois, tai sitten tykkäsi niistä niin paljon. Joka tapauksessa otin ne mukaani, kun taloa tyhjennettiin, ja nyt ne ovat saaneet paikkansa adventtikuusessa. Siellä on myös jouluinen pakettikortti ystävältä, joka on jo kuollut. Samoin kummitädiltä saatu pieni enkeli, kun meille syntyi poika. Viimeisin koriste on peräisin appivanhempieni luota. Kun kävimme hautaamassa anopin, otin talolta muistoksi yhden joulukoristeen, punotun kävyn. Anoppi oli todellinen jouluihminen! Hänen kotinsa oli kuorrutettu jouluvaloilla ja -koristeilla. Ja hänellä oli aina tapana laulaa ”Taas pääsimme jouluun”. Tämä onkin ensimmäinen joulu ilman anoppia. Se saattaa tuntua. Hän oli hyvin näkyvä ja tuntuva hahmo. Mutta aattona varmasti laulamme hänen muistokseen Taas pääsimme jouluun.

Loppukevennys: anoppi oli vaativa persoona. Monta kertaa sohvan pohjalta kuului ohjeita ja käskyjä, mitä pitäisi tehdä tai tuoda. Hän kuoli kesällä. Syksyllä kun palasimme mökiltä kaupunkiin, meidän kissan persoonallisuus muuttui. Aiemmin hän oli hyvin hiljainen, mutta nyt erittäin vaativa ja äänekäs. Kissa huutaa kylpyhuoneessa, kun haluaa että hänet pestään, vessassa kun on käynyt tarpeillaan, syötyään kissa huutaa keittiössä, ja kun haluaa rapsutusta, taas tulee vaativa huuto. Poika sanoi että kissa on nyt ihan kuin mummi. Olisiko anopin henki siirtynyt kissaan?

Normaali

Perinteinen suomalainen feminismi – niskavuorismi

Vaikka haluaisi, ei voi unohtaa viikon takaista Sannikkaa. Keskustelu intersektionaalisen feminismin edustaja, toimittaja Renaz Ebramin ja professori Esko Valtaojan välillä oli yhtä aikaa järkyttävä, viihdyttävä ja absurdi. Keskustelua – ja sitä on hieman vaikea keskusteluksi edes mieltää – Sannikan ohjelmat luokitellaan keskusteluohjelmaksi, mutta ehkä oikeampi luokittelu olisi riitelyohjelma. Formaatti on huono, ohjelma ei edistä minkään asian ymmärrystä, se on riitaa ja kohua hakeva ja siitä erinomainen esimerkki oli ko jakso. On ihan hyvä uutinen että ohjelma lopetetaan. Riitaa ja eripuraa on jo ihan tarpeeksi. Niin paljon että tässä rupeaa pelkäämään kolmatta maailmansotaa enemmän kuin ilmastonmuutosta tai biodiversiteetin katoa.

Joka tapauksessa aloin ohjelman innoittamana miettimään suomalaista feminismiä. Minusta tuntuu siltä kuin nykyfeminismi olisi täysin tuontitavaraa ja siltä puuttuisi suomalainen näkökulma. Suomalainen näkökulma on siksi tärkeä, että meillä täällä Pohjolan perukoilla ja agraarikulttuurissa naisen asema on ollut aina poikkeuksellisen vahva ja tunnustettu. Siitä meillä on mainio esimerkki fiktiivisessä Niskavuori trilogiassa.

Niskavuori on feministinen elokuva. Se kertoo vahvoista naisista, kaiken lisäksi hyvin erilaisista, eri tavalla vahvoista naisista. Niskavuoren Loviisa on rahan takia taloon naitu miniä, josta kasvaa vahva ja oikeudentuntoinen emäntä, joka määrää kaapin paikan ja vähän enemmänkin. Heta taasen on myös vahva, omalla itsekkäällä tavallaan. Narsistinen luonne. Hänen miehensä, Akusti, tekee kaikkensa Hetan eteen, mutta mikään ei Hetalle riitä. Hetalle kaikki ulkoinen on tärkeää, heidän talonsa pitää olla muiden taloja isompi. Pitäjään saapuva nuori opettajatar, joka on Niskavuoren nuoren isännän salarakas, pitää kiinni oikeudestaan yksityisyyteen, eikä anna pitäjän all-male panel’in tuomita itseään. Lähtee pystypäin ja arvokkuutensa säilyttäen. Entäpä sitten Siipirikko, talon uskollinen pikkupiika, joka joutuu koville, mutta on vahva ja lopussa kiitos seisoo, Akusti jättää Siipirikolle perinnön. Niskavuori -sarja näyttää suomalaisen naisen vahvan ja rohkean, periksiantamattoman luonteen monin eri tavoin, se on suomalaisen feminismin ylistys.

Kun suomalaisen miehen ylistys, Tuntematon sotilas, on kuvattu jo kolme kertaa, olisi aihetta tehdä myös Niskavuori -trilogiasta uusi, päivitetty versio. Katsoin juuri Yle Areenasta 80-luvulla tehdyn version. Sarja löytyy samasta lähteestä myös kuunnelmana. Koskaan en olen näitä lukenut, mutta ehkäpä se on seuraava tehtävä asia. Rovaniemen teatterissa pyörii tällä hetkellä Niskavuoren Heta. Olisipa kiva nähdä näyttämöllä kaikki Niskavuoret.

Nyt olisi oikea aika nostaa Niskavuori näkyville. Tällainen on suomalainen nainen. Hänen ei tarvitse huutaa ”turvaton tila” kun kohtaa eri mieltä olevan. Suomalainen nainen ei ole alistuja eikä kynnysmatto olipa hän sitten syntynyt tai muuten elämässään joutunut mihin tahansa asemaan tai rooliin, suomalainen nainen on vahva. Siksi suomalainen feminismi olisi myös hyvä vientituote. Jokainen voi olla oman elämänsä niskavuorelainen.

Normaali

Paheet tiedetään, entä hyveet?

Pimeänä, sateisena marraskuun iltana laahustin omiin ajatuksiini vaipuneena jumppaan, kun kolme pientä poikaa pysäyttivät minut kadunkulmassa. Olivat myymässä partiolaisten joulukalentereita. Pojat kysyivät kohteliaasti, ostaisinko heiltä kalenterin? Vastasin, ”että voi kun minulla ei nyt ole mitään maksuvälinettä mukanani, kun olen matkalla jumppaan”. Salaa olin tyytyväinen, tällä verukkeella välttyisin ostotapahtumalta, mutta pojilla tuntui olevan ratkaisu siihenkin pulmaan. Ennen kun he pääsivät lauseensa loppuun, minä nopeasti jatkoin että ”sitä paitsi inhoan joulukalentereita”. Siihen kohteliaat pojat vastasivat varsin empaattisesti, säälivä ilme kasvoillaan ymmärtävänsä että näin voi olla. Sentään ymmärsin tsempata ja kehua poikia reippaudesta, ja toivottaa parempaa onnea seuraavan potentiaalisen asiakkaan kohdalla.

Jatkoin matkaani jumppaan. Mutta sen sijaan että olisin ollut onnellinen siitä että vältyin ostamasta joulukalenteria, minulle tuli huono omatunto ja häpeä ja nolous. Miten minä nyt noin käyttäydyin? Mitä sillä on väliä, että inhoan partiolaisten joulukalentereita. Niissä on aina ruma kuva. Ja sekin on sinänsä totta että en pidä joulukalentereista ylipäätään, minulle tulee niistä stressi. Aina pitää olla luukkuja avaamassa. Ja sitten se unohtuu ja saat/joudut avaamaan monta luukkua kerralla. En ole joulukalenteri-ihminen. Olen kenties maailman ainut joulukalentereista stressaantuva ihminen!

Mutta mitä sillä nyt olisi ollut väliä? Mitä väliä minulla ja tuntemuksillani tässä tilanteessa on, eihän siinä minusta ollut kysymys ensinkään vaan kolmesta pikkupojasta, jotka urheasti yrittivät myydä ankeita kalentereitaan. Minä olisin voinut ihan hyvin ostaa heiltä kalenterin ja pitää omat tuntemusmölyt mahassani. Itse asiassa, jos olisin toiminut fiksuiten, olisin kysynyt, montako kalenteria pojilla on vielä myymättä ja ostanut ne kaikki! Siitäpä pojat olisivat ilahtuneet, ja muistaneet lopun ikänsä höpsön tädin, joka osti kaikki joulukalenterit kerralla. Niin minun olisi pitänyt toimia.

Toivottavasti törmään vielä pieniin joulukalenterin myyjiin. Nyt osaan toimia oikein.

Asia jäi kummittelemaan mieleen. Eikö voisi muutenkin alkaa käyttäytyä positiivisella tavalla yllättävästi. Usein ihmiset ovat huonolla tuulella, helposti ärsyyntyviä ja äksyjä. Sietävät huonosti toisiaan. Luin juuri naistenlehdestä, että pikkulapset pitäisi huomioida paremmin kaupungilla. Esimerkiksi juuri heiluttamaan oppinut lapsi heiluttelee kaikille vastaantulijoille rattaista. Pieni ihminen ihmettelee, miksi ei saa vastaantulijalta heilutusta takaisin, tai edes hymyä, korkeintaan tympeän mulkaisun. Sama on ruokaravintoloissa. Naapuripöydän lapsiperhe saattaa ärsyttää. Mutta mitä jos suhtautuisikin toisin, hymyilisi, ehkä vähän pelleilisi tai ei ainakaan ärsyyntyisi.

Haastatteluissa usein kysytään haastateltavilta salaista pahetta. Siihen vastataan joku mitätön asia kuten suklaa tai Seiska-päivän lukeminen. Mutta miten on salaisten hyveiden laita? Eikö meillä voisi olla myös sellaisia. Salaisia hyveitä, hyviä tekoja, jotka ilahduttavat, yllättävät tai voi olla että niitä ei edes kukaan huomaa, niin salainen hyve.

Minulla on yksi salainen hyve. Laitan taloyhtiön ovelle kynttilän palamaan lyhtyyn, kun on pimeä vuodenaika. Kovin salainen se hyve ei ole, koska olen jopa kerran saanut taloyhtiöltä joulukukan kiitokseksi tästä kynttilähommasta. Mutta nyt aion aloittaa uuden salaisen hyveen: teen muita ilahduttavia tekoja yllättävissä tilanteissa. Kuten ostan pikkupartiolaisten kaikki joulukalenterit, vaikka niitä inhoankin.

Normaali

Muistoja mainostoimisto Womenasta ja Kirsti Paakkasesta

Vuosina 1986-1987 työkentelin vuoden Kirsti Paakkasen Womenassa toimistoemäntänä. Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi, pyrkinyt äidin toiveesta Kauppakorkeaan, mutta en päässyt sisään. Muistaakseni sisäänpääsy jäi kiinni 0,17 pisteestä. Olin viidennellä varasijalla. Asia ei minua itseäni kovinkaan paljon harmittanut, koska en pitänyt alaa kiinnostavana. Mutta minulla ei ollut opiskelupaikkaa eikä työtä.

Isäni oli liikemies, ja hänellä oli sama tilintarkastaja kuin Kirsti Paakkasella. Tämä tilintarkastaja oli käymässä meillä kotona, ja näki ylioppilaskuvani piirongin päällä. Hän kysyi, mitä minulle kuului ja kun kuuli että en ollut päässyt opiskelemaan, hän sanoi että minulle voisi olla töitä Paakkasen mainostoimistossa. Sieltä oli juuri lähtenyt toimistoemäntätyttö opiskelemaan Vaasan kauppakorkeakouluun.

Niinpä sitten päädyin Womenaan. Muistan, kuinka minua jännitti! Enhän tiennyt Helsingistä muuta kuin Stockmannin ja Partioaitan. Onneksi Womena sijaitsi samalla kadulla kuin Partioaitta. Forumin Kukontorilla Amos Andersonin museon kohdalla, ylimmässä kerroksessa.

Paikka oli hulppea. Paljon lasia, mustaa, maljakoissa aina valkoisia liljoja. Paakkasen työpöytä oli lasia, ja huoneen nurkassa oli valtava kristallikruunu, joka heijastui peiliseinistä. Neuvottelupöytä oli pyöreä, ja minun tehtävänäni oli valmistaa neuvotteluihin hedelmälautanen. Siihen oli olemassa aivan oma leiskansa, tietty sabluuna, miten hedelmät tuli asetella lautaselle.

Kävin myös hoitamassa Kirstin henkilökohtaisia asioita. Kipaisin ostamaan Forumista sukkahousut, jos ne olivat rikki. Tai YSL:n meikkejä. Kerran Kirsti pyysi käydä ostamassa Stockmannilta alusvaatteita. Kysyin kuppikokoa, hän katsoi minua vähän pidempään ja sanoi että osta samankokoiset kuin itselläsi.

Kotona Paakkasella oli kaksi vinttikoiraa. Toinen niistä sairastui, ja minun tehtäväni oli hommata musta ahkio, että Kirsti pystyi ulkoiluttamaan koiraa vetämällä sitä ahkiossa. Oli todella vaikea löytää musta ahkio, ja kun viimein sellaisen löysin, koira kuoli.

Työnantajana Kirsi Paakkanen oli vaativa ja hivenen pelottava. Muistan kommentoineeni omaa työkokemustani, että se vuosi oli sellainen eräänlainen naisten armeija minulle. Monta kertaa ihmettelin, että tällaistako työelämä on. Aikuiset naiset ryntäilivät rappukäytävään itkemään. Minua Paakkanen ei itkettänyt. Luulen että hän näki minussa itsensä vastaavassa tilanteessa. Olimme kotoisin samalta paikkakunnalta, Saarijärveltä. Ja sieltä hänkin oli aikoinaan lähtenyt suureen maailmaan, Helsinkiin.

Womenassa näki monenlaisia kuuluisuuksia. Tarmo Manni kävi usein Kirstin luona. Hän oli myös kotoisin Saarijärveltä. Ja Risto-Matti Ratian muistan nähneeni myös siellä.

Kerran järjestimme juhlat Paakkasen kotona Haukilahdessa. Koti oli upea. Yläkerrassa kaikki oli valkoista, ja alakerrassa kaikki oli mustaa. Muistan saaneeni paljon vaikutteita Paakkaselta. Ostin samanlaisen sohvan kuin mitä hänellä oli. Artekin Big Ben. Hyvä sohva onkin. Se on meillä vieläkin, mökillä. Ja olen verhoiluttanut sen uudelleen pellavalla. Alkujaan se oli valkoinen, niin kuin Paakkasellakin. Myös pukeutumistyyli muuttui sen vuoden aikana. Kaikki vaatteeni olivat sen vuoden jälkeen joko valkoisia tai mustia. Kirsti oli tarkka siitä, miten työntekijät pukeutuvat. Hän saattoi kommentoida, jos asu oli hänen mielestään ei-sopiva. Työntekijöiden piti sopia tyyliltään toimistoon. Asu ei saanut pompata sisustuksesta. Siksi kaikki pukeutuivat joko valkoiseen tai mustaan.

Kerran järjestimme asiakastilaisuuuden toimistolla, ja jopa syötävien ruokien tuli olla mustia. Niinpä tarjosimme boysenmarjoja ja salaattia, joka oli tehty mustista viinirypäleistä ja mustista oliiveista.

Vuosi Womenassa oli elämässäni monella tapaa käänteentekevä. Mainosala ei ollut minulle entuudestaan millään tavalla tuttu, ja siellä keksin että haluaisin olla joku päivä copywriter. Tapasin myös ihmisiä, joista tuli elämässäni tärkeitä. Monta kertaa vuosien varrella mietin, että haluaisin olla vielä yhteydessä Kirsti Paakkaseen ja kiittää häntä tästä mahdollisuudesta, jonka hän minulle antoi. Kiitokseen tulikin yllättävällä tavalla mahdollisuus, kun vuonna 2019 Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki mainitsi että hän haluaisi tehdä jutun Kirsti Paakkasesta. Minä sanoin heti, että anna minun kirjoittaa se juttu!

Kävin viemässä Kirsti Paakkasen postilaatikkoon kirjeen, jossa esittelin itseni ja pyysin haastattelua. Myöhemmin soitin hänelle, ja kävin monta kertaa kylässä hänen hienossa kodissa Westendissä. En ole ikinä nähnyt niin upeaa taloa. Kerran Kirsti sanoi että voitaisiin lähteä yhdessä Saarijärvelle. Minulla olikin sinne asiaa, koska veljeni oli kuollut, ja minun piti mennä perunkirjoituksiin. Sanoin että siinä samalla hän pääsisi. Niinpä sitten lähdimme yhdessä Saarijärvelle.

Kirjoitin siitä reissusta tänne blogiin muistaakseni parikin eri juttua. Ne löytyvät arkistosta kesäkuun 2019 kohdalta. En maininnut jutuissa Kirsti Paakkasen nimeä suojatakseni hänen yksityisyyttään. Mutta nyt lienee ihan ok sanoa kenestä oli kyse.

Oli iloa saada tuntea hänet. Hän oli upea tyyppi. Muistelen että keskustelimme siitä, miten tärkeää on tehdä omasta elinympäristöstä itselle sopiva ja ylipäätään omasta elämästä oman elämän näköistä. Hän osasi juuri sen taidon. Joka kerta kun tapasin häntä keväällä ja kesällä 2019, hän oli pukeutunut mustaan iltapukuun ja hopeanvärisiin tohveleihin. Ajattelin, lähteekö hän Saarijärvellekin mustassa iltapuvussa, mutta ei sentään. Mutta oli hänellä iltapuku silläkin reissulla mukana, kaiken varalta.

Normaali

Politiikka-Suomi

Ahmin Yle Areenasta Politiikka-Suomi -sarjan. Olipa hyvin tehty. Ja mielenkiintoinen. Haastattelut olivat mukavan leppoisia, jäyhistä poliitikoista syntyi inhimillinen kuva ja uskoisin että sarja nostaa yleisesti ottaen politiikan ja poliitikkojen sekä virkamiesten arvostusta. Erityisesti jäi mieleen jakso, jossa kuvattiin Suomen EU-neuvotteluja. Neuvottelijoilta vaadittiin sitkeyttä ja periksiantamattomuutta ja hyviä neuvottelutaitoja. Onneksi Suomella oli sellainen joukko siellä. Nostan hattua. Vaikka äänestinkin silloin EU:lle ei.

Jos sarja nostaa poliitikkojen arvostusta, samaa ei voi sanoa kansasta. Jäin jälkeenpäin miettimään, minkälaisen kuvan kansasta sarjan perusteella saa. Ei kovin hyvää. Olemme möykkäävä joukko, joka huutaa ja meuhkaa mielenosoituksissa mitä milloinkin. Kannattaa lauman mukana mitä aatetta milloinkin välittämättä tosiasioista tai käyttämättä omaa järkeä. Lainaamme rahaa ja takaamme lainoja välittämättä onko siihen varaa, kun vain meille lainanottoa ehdotetaan. Olemme säikky ja vauhko eläinlauma, joka säntäilee sinne tänne, ja jota paimenet paimenkoirineen (poliitikot ja media) yrittävät johdattaa kohti oikeita äänestyspäätöksiä. Tehtävänämme on äänestää oikein ja maksaa verot. Kovin älykästä kuvaa kansasta sarja ei luonut. Tosin se voi valitettavasti olla ihan oikea ja tosi näkökulma.

Kunpa televisiosta tulisi enemmän tämänkaltaista laatua! Hyvin toimitettua ja kunnolla tehtyä ohjelmaa. Harmittaa Sannikka-tyyliset ns. keskusteluohjelmat, missä ei ehditä ollenkaan keskustella. Keskustelijat oksentavat oman mielipiteensä nopeasti ja siinä se oli. Ei synny vuorovaikutusta. Muistuttaa enemmän Twitter-keskustelua, joka ei ole keskustelua ollenkaan. Pelkkää provosointia ja mielipideoksennusta. Onkohan keskustelukulttuuri katoamassa? Pitäisikö asialle tehdä jotakin?

Radiosta löytyy vielä aitoa, rakentavaa keskustelua. Kuten esimerkiksi Pyöreä pöytä, Ruben Stiller ja Kulttuuricocktail. Samaa televisioon, kiitos. Kirkosta voi erota ja välttää siten kirkollisveron, mutta YLEstä ei voi erota, eikä YLE-veroa välttää. Joten verolle vastinetta, kiitos. Mieluummin vähemmän ohjelmaa, mutta parempaa. Ei sieltä toosasta tarvitse 24/7 jotakin tulla. Vähemmän, parempaa. Yle voi jättää viihdyttämisen kaupallisille kanaville ja suoratoistokanaville ja keskittyä järkeviin & laadukkaisiin ohjelmiin. Sille olisi kysyntää, ja tarjontaa sangen vähän.

Kansalle tarjotaan leipää leipäjonosta ja sirkushuveja televisiosta. Sellaista laumaa on helpompi johdattaa – myös harhaan. Ja harhaanjohtajia nykymaailmassa riittää, välistä puuttuu auktorisoidun median suodatin. Kuka vain voi sanoa totena mitä vain internetin metamaailmassa. Totuus tulee kyllä ilmi aina joskus, mutta silloin voi olla myöhäistä – henkilökohtaisella, yhteiskunnallisella tai globaalilla tasolla.

Normaali

Sade -novelli

Kirjoituspiirin seuraava aihe on kirjoittaa teksti, joka päättyy sateeseen. Kirjoitin pienen novellin. Laitan sen nyt tähän teille luettavaksi. En ole hetkeen ennättänyt kirjoittaa blogia, kun on ollut muita kirjoitushommia eli kolumnin dead line oli eilen, ja sitten oli vielä tämä kirjoituspiirin teksti työstettävänä.

—————————————————————————————————-

Nainen katsoo keittiön ikkunasta puutarhaan. Siellä ovat keinutuoli, kampauspöytä ja äidin kutoma ”Kaukametsä”. Ainoat asiat, jotka hän aikoo ottaa lapsuudenkodista omaansa. 

Nainen on väsynyt. Kesälomasta on kulunut kaksi viikkoa talon tyhjentämiseen. Huonekalut myyty nettikirppiksellä, käyttökelpoiset kodintekstiilit ja vaatteet viety kierrätykseen, kaikki muu, minnekään kelpaamattoton kannettu jätelavalle, joka on pikku hiljaa täyttynyt tarpeettomasta.

Naisella on nälkä. Perunoita pilkkoessaan hän katsoo ja miettii. Kun tutusta maisemasta kaadetaan puu, jää siihen kohtaan aukko, joka ei heti täyty. Maisemaa katsoessa tuntuu vielä pitkään siltä että jotakin puuttuu. Samoin on ihmisten laita. Kun joku kuoleen, hänestä jää mielenmaisemaan aukko. 

Naisella aukkoja on kaksi. Toinen aukoista on tuore, naisen äiti on juuri kuollut. Toinen aukko on ollut maisemassa aina – isän aukko. Se aukko on ruma, tumma hakkuuaukea, jossa kasvaa vain horsmaa. Nainen ei tiedä, kuka hänen isänsä on, äiti ei ollut suostunut sitä kertomaan. Ja nyt on myöhäistä, äiti on kuollut. 

Nainen on katkera. Miksi äiti suojeli miehen mainetta hänen kustannuksellaan? Eikö oman lapsen tarve tietää isänsä ollut suurempi? Hän on koko ikänsä etsinyt isäänsä. Pienenä nainen samaistui Peppi Pitkätossuun, kuvitteli isän asuvan kuninkaana Afrikassa ja tulevan pian häntä noutamaan. Teininä hän ajatteli että isä on filmitähti tai kuuluisa artisti. Rippikoulussa hän pohti, voisiko kanttori olla hänen isänsä, äitihän oli innokas kirkkokuorolainen. Jokaisesta kohtaamastaan miehestä hän etsi omasta peiistä tuttuja piirteitä. 

Kun äiti sairastui muistisairauteen, nainen vielä yritti, viimeisen epätoivoisen kerran, mutta äiti sanoi, etkö jo tiedä, tämä on asia, josta en sano sanaakaan, koskaan. Vaikea sanoa, olisiko äiti lopulta halunnut isän nimen sanoa, joskus nainen niin arveli olevan, joskus äidin katse oli sellainen, anteeksipyytävä, katuva, mutta sanoja ei enää silloin ollut jäljellä, kaikki sanat oli käytetty, eikä kynä pysynyt vapisevassa kädessä. Äiti vei salaisuuden mukanaan.

Nainen kierittelee perunalohkot öljyssä ja mausteseoksessa. Levittää uunipellille. Keittiöstä ei löydy leivinpaperia, mutta voipaperia on. Perunoiden sekaan choritzo-makkaran siivuja ja pelti grillivastuksen alle uuniin. Ruoan valmistumista odotellessa nainen avaa kompuchan ja lähtee ulos puutarhaan aikomuksena tutkia kampauspöydän laatikostot.

Papiljotteja, huulipuikkoja, maskaraa. Madame Roche -hajuvettä. Sen nainen päättää säästää. Tuoksuu äidiltä. Sitä voi suihkauttaa ilmaan, jos haluaa palata lapsuuteen. Hajumuisti on kuulemma yksi parhaiten säilyviä muistin lajeja.

Kirje löytyy kampauspöydän alimmaisesta lokerosta, suojapaperin alta. Koukeroisella vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu äidin nimi, osoite lapsuudenkotiin, ei lähettäjää. Postileiman leimattu Seinäjoella 12. helmikuuta 1956. Nainen syntyi seuraavana kesänä. Voisiko tämä olla isältä?

Nainen sytyttää tupakan. Vetää syvään. Kädet vapisevat, hän avaa kuoren ja ottaa kirjepaperit esiin. ”Rakas, rakkain pieni-Annini mun”, kirje alkaa. Rakkauskirje! Naisen sydäntä kouraisee, henki pysähtyy. Aika pysähtyy. Maailma pysähtyy. On vain tämä kirje näissä vapisevissa käsissä nyt.

Palohälytin aloittaa huudon. Nainen viskaa kirjeen kampauspöydälle, säntää keittiöön, mistä huuto tulee. Voipaperi palaa. Nainen muistaa, mitä eroa on leivinpaperilla ja voipaperilla. Sulkee uunin luukun ja saa palon ehtymään hapen loppuessa uunista. 

Hälytin huutaa yhä. Keittiö on sakeana savusta. Nainen juoksee yläkertaan, etsii kylpyhuoneeseen unohtuneet keittiötikkaat, kantaa ne alas, pääsee nousemaan ylös katonrajaan ja saa lopulta irrotettua hälyttimen kannen ja sen alta pariston. Huuto loppuu.

Huuto alkaa. Naisen huuto.

Ulkona on puhjennut ukkosmyrksy. Myrskysade heittää kirjepaperit kampauspöydältä nurmikolle, niin kuin myrsky olisi suuttunut kirjeen löytymisestä, sen lukemisesta, salaisuuden paljastumisesta. Rakas, rakkain Annini-mun haihtuu pois. Tuuli pyörittää kuin hyrrää papereita ympäri pihaa. Sadepisaroiden terävät kärjet pistävät paperia. Miten suuri voima pienessä pisarassa onkaan silloin kun niitä on monta! Pisarat hakkaavat paperia kuin aseen luodit, eivät tee reikiä, mutta sitkeydellä sulattavat, haihduttavat musteen pois. Rops, rops, rops.

Sade huuhtoo isän pois.

Normaali