Muistoja mainostoimisto Womenasta ja Kirsti Paakkasesta

Vuosina 1986-1987 työkentelin vuoden Kirsti Paakkasen Womenassa toimistoemäntänä. Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi, pyrkinyt äidin toiveesta Kauppakorkeaan, mutta en päässyt sisään. Muistaakseni sisäänpääsy jäi kiinni 0,17 pisteestä. Olin viidennellä varasijalla. Asia ei minua itseäni kovinkaan paljon harmittanut, koska en pitänyt alaa kiinnostavana. Mutta minulla ei ollut opiskelupaikkaa eikä työtä.

Isäni oli liikemies, ja hänellä oli sama tilintarkastaja kuin Kirsti Paakkasella. Tämä tilintarkastaja oli käymässä meillä kotona, ja näki ylioppilaskuvani piirongin päällä. Hän kysyi, mitä minulle kuului ja kun kuuli että en ollut päässyt opiskelemaan, hän sanoi että minulle voisi olla töitä Paakkasen mainostoimistossa. Sieltä oli juuri lähtenyt toimistoemäntätyttö opiskelemaan Vaasan kauppakorkeakouluun.

Niinpä sitten päädyin Womenaan. Muistan, kuinka minua jännitti! Enhän tiennyt Helsingistä muuta kuin Stockmannin ja Partioaitan. Onneksi Womena sijaitsi samalla kadulla kuin Partioaitta. Forumin Kukontorilla Amos Andersonin museon kohdalla, ylimmässä kerroksessa.

Paikka oli hulppea. Paljon lasia, mustaa, maljakoissa aina valkoisia liljoja. Paakkasen työpöytä oli lasia, ja huoneen nurkassa oli valtava kristallikruunu, joka heijastui peiliseinistä. Neuvottelupöytä oli pyöreä, ja minun tehtävänäni oli valmistaa neuvotteluihin hedelmälautanen. Siihen oli olemassa aivan oma leiskansa, tietty sabluuna, miten hedelmät tuli asetella lautaselle.

Kävin myös hoitamassa Kirstin henkilökohtaisia asioita. Kipaisin ostamaan Forumista sukkahousut, jos ne olivat rikki. Tai YSL:n meikkejä. Kerran Kirsti pyysi käydä ostamassa Stockmannilta alusvaatteita. Kysyin kuppikokoa, hän katsoi minua vähän pidempään ja sanoi että osta samankokoiset kuin itselläsi.

Kotona Paakkasella oli kaksi vinttikoiraa. Toinen niistä sairastui, ja minun tehtäväni oli hommata musta ahkio, että Kirsti pystyi ulkoiluttamaan koiraa vetämällä sitä ahkiossa. Oli todella vaikea löytää musta ahkio, ja kun viimein sellaisen löysin, koira kuoli.

Työnantajana Kirsi Paakkanen oli vaativa ja hivenen pelottava. Muistan kommentoineeni omaa työkokemustani, että se vuosi oli sellainen eräänlainen naisten armeija minulle. Monta kertaa ihmettelin, että tällaistako työelämä on. Aikuiset naiset ryntäilivät rappukäytävään itkemään. Minua Paakkanen ei itkettänyt. Luulen että hän näki minussa itsensä vastaavassa tilanteessa. Olimme kotoisin samalta paikkakunnalta, Saarijärveltä. Ja sieltä hänkin oli aikoinaan lähtenyt suureen maailmaan, Helsinkiin.

Womenassa näki monenlaisia kuuluisuuksia. Tarmo Manni kävi usein Kirstin luona. Hän oli myös kotoisin Saarijärveltä. Ja Risto-Matti Ratian muistan nähneeni myös siellä.

Kerran järjestimme juhlat Paakkasen kotona Haukilahdessa. Koti oli upea. Yläkerrassa kaikki oli valkoista, ja alakerrassa kaikki oli mustaa. Muistan saaneeni paljon vaikutteita Paakkaselta. Ostin samanlaisen sohvan kuin mitä hänellä oli. Artekin Big Ben. Hyvä sohva onkin. Se on meillä vieläkin, mökillä. Ja olen verhoiluttanut sen uudelleen pellavalla. Alkujaan se oli valkoinen, niin kuin Paakkasellakin. Myös pukeutumistyyli muuttui sen vuoden aikana. Kaikki vaatteeni olivat sen vuoden jälkeen joko valkoisia tai mustia. Kirsti oli tarkka siitä, miten työntekijät pukeutuvat. Hän saattoi kommentoida, jos asu oli hänen mielestään ei-sopiva. Työntekijöiden piti sopia tyyliltään toimistoon. Asu ei saanut pompata sisustuksesta. Siksi kaikki pukeutuivat joko valkoiseen tai mustaan.

Kerran järjestimme asiakastilaisuuuden toimistolla, ja jopa syötävien ruokien tuli olla mustia. Niinpä tarjosimme boysenmarjoja ja salaattia, joka oli tehty mustista viinirypäleistä ja mustista oliiveista.

Vuosi Womenassa oli elämässäni monella tapaa käänteentekevä. Mainosala ei ollut minulle entuudestaan millään tavalla tuttu, ja siellä keksin että haluaisin olla joku päivä copywriter. Tapasin myös ihmisiä, joista tuli elämässäni tärkeitä. Monta kertaa vuosien varrella mietin, että haluaisin olla vielä yhteydessä Kirsti Paakkaseen ja kiittää häntä tästä mahdollisuudesta, jonka hän minulle antoi. Kiitokseen tulikin yllättävällä tavalla mahdollisuus, kun vuonna 2019 Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki mainitsi että hän haluaisi tehdä jutun Kirsti Paakkasesta. Minä sanoin heti, että anna minun kirjoittaa se juttu!

Kävin viemässä Kirsti Paakkasen postilaatikkoon kirjeen, jossa esittelin itseni ja pyysin haastattelua. Myöhemmin soitin hänelle, ja kävin monta kertaa kylässä hänen hienossa kodissa Westendissä. En ole ikinä nähnyt niin upeaa taloa. Kerran Kirsti sanoi että voitaisiin lähteä yhdessä Saarijärvelle. Minulla olikin sinne asiaa, koska veljeni oli kuollut, ja minun piti mennä perunkirjoituksiin. Sanoin että siinä samalla hän pääsisi. Niinpä sitten lähdimme yhdessä Saarijärvelle.

Kirjoitin siitä reissusta tänne blogiin muistaakseni parikin eri juttua. Ne löytyvät arkistosta kesäkuun 2019 kohdalta. En maininnut jutuissa Kirsti Paakkasen nimeä suojatakseni hänen yksityisyyttään. Mutta nyt lienee ihan ok sanoa kenestä oli kyse.

Oli iloa saada tuntea hänet. Hän oli upea tyyppi. Muistelen että keskustelimme siitä, miten tärkeää on tehdä omasta elinympäristöstä itselle sopiva ja ylipäätään omasta elämästä oman elämän näköistä. Hän osasi juuri sen taidon. Joka kerta kun tapasin häntä keväällä ja kesällä 2019, hän oli pukeutunut mustaan iltapukuun ja hopeanvärisiin tohveleihin. Ajattelin, lähteekö hän Saarijärvellekin mustassa iltapuvussa, mutta ei sentään. Mutta oli hänellä iltapuku silläkin reissulla mukana, kaiken varalta.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s