Paheet tiedetään, entä hyveet?

Pimeänä, sateisena marraskuun iltana laahustin omiin ajatuksiini vaipuneena jumppaan, kun kolme pientä poikaa pysäyttivät minut kadunkulmassa. Olivat myymässä partiolaisten joulukalentereita. Pojat kysyivät kohteliaasti, ostaisinko heiltä kalenterin? Vastasin, ”että voi kun minulla ei nyt ole mitään maksuvälinettä mukanani, kun olen matkalla jumppaan”. Salaa olin tyytyväinen, tällä verukkeella välttyisin ostotapahtumalta, mutta pojilla tuntui olevan ratkaisu siihenkin pulmaan. Ennen kun he pääsivät lauseensa loppuun, minä nopeasti jatkoin että ”sitä paitsi inhoan joulukalentereita”. Siihen kohteliaat pojat vastasivat varsin empaattisesti, säälivä ilme kasvoillaan ymmärtävänsä että näin voi olla. Sentään ymmärsin tsempata ja kehua poikia reippaudesta, ja toivottaa parempaa onnea seuraavan potentiaalisen asiakkaan kohdalla.

Jatkoin matkaani jumppaan. Mutta sen sijaan että olisin ollut onnellinen siitä että vältyin ostamasta joulukalenteria, minulle tuli huono omatunto ja häpeä ja nolous. Miten minä nyt noin käyttäydyin? Mitä sillä on väliä, että inhoan partiolaisten joulukalentereita. Niissä on aina ruma kuva. Ja sekin on sinänsä totta että en pidä joulukalentereista ylipäätään, minulle tulee niistä stressi. Aina pitää olla luukkuja avaamassa. Ja sitten se unohtuu ja saat/joudut avaamaan monta luukkua kerralla. En ole joulukalenteri-ihminen. Olen kenties maailman ainut joulukalentereista stressaantuva ihminen!

Mutta mitä sillä nyt olisi ollut väliä? Mitä väliä minulla ja tuntemuksillani tässä tilanteessa on, eihän siinä minusta ollut kysymys ensinkään vaan kolmesta pikkupojasta, jotka urheasti yrittivät myydä ankeita kalentereitaan. Minä olisin voinut ihan hyvin ostaa heiltä kalenterin ja pitää omat tuntemusmölyt mahassani. Itse asiassa, jos olisin toiminut fiksuiten, olisin kysynyt, montako kalenteria pojilla on vielä myymättä ja ostanut ne kaikki! Siitäpä pojat olisivat ilahtuneet, ja muistaneet lopun ikänsä höpsön tädin, joka osti kaikki joulukalenterit kerralla. Niin minun olisi pitänyt toimia.

Toivottavasti törmään vielä pieniin joulukalenterin myyjiin. Nyt osaan toimia oikein.

Asia jäi kummittelemaan mieleen. Eikö voisi muutenkin alkaa käyttäytyä positiivisella tavalla yllättävästi. Usein ihmiset ovat huonolla tuulella, helposti ärsyyntyviä ja äksyjä. Sietävät huonosti toisiaan. Luin juuri naistenlehdestä, että pikkulapset pitäisi huomioida paremmin kaupungilla. Esimerkiksi juuri heiluttamaan oppinut lapsi heiluttelee kaikille vastaantulijoille rattaista. Pieni ihminen ihmettelee, miksi ei saa vastaantulijalta heilutusta takaisin, tai edes hymyä, korkeintaan tympeän mulkaisun. Sama on ruokaravintoloissa. Naapuripöydän lapsiperhe saattaa ärsyttää. Mutta mitä jos suhtautuisikin toisin, hymyilisi, ehkä vähän pelleilisi tai ei ainakaan ärsyyntyisi.

Haastatteluissa usein kysytään haastateltavilta salaista pahetta. Siihen vastataan joku mitätön asia kuten suklaa tai Seiska-päivän lukeminen. Mutta miten on salaisten hyveiden laita? Eikö meillä voisi olla myös sellaisia. Salaisia hyveitä, hyviä tekoja, jotka ilahduttavat, yllättävät tai voi olla että niitä ei edes kukaan huomaa, niin salainen hyve.

Minulla on yksi salainen hyve. Laitan taloyhtiön ovelle kynttilän palamaan lyhtyyn, kun on pimeä vuodenaika. Kovin salainen se hyve ei ole, koska olen jopa kerran saanut taloyhtiöltä joulukukan kiitokseksi tästä kynttilähommasta. Mutta nyt aion aloittaa uuden salaisen hyveen: teen muita ilahduttavia tekoja yllättävissä tilanteissa. Kuten ostan pikkupartiolaisten kaikki joulukalenterit, vaikka niitä inhoankin.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s