Vanhojen tanssit

Kirjoistuskerhon syyslukukauden viimeisen kerran aiheena oli tuoksu. Mieten ja mieten, ei tullut mitään mieleen. Sitten päätin rykäisytekniikkaa. Eli laitetaan sormet näppäimille ja katsotaan mitä tulee, ei mietitä. Tuli niin absurdi ja hullunhauska runo, että pissat housussa. Runon nimi on Umpikuja.

Äiti tuoksui kielolta, isä Old Spice'lta.
Velijille ostin joululahjaksi Kourosta.
Mies tuoksuu Acqua di Parmalat.
Minä tuoksun ketoosilta, jalkahieltä ja pierulta.
Taisin kirjoittaa itseni umpikujaan.
Tästä tuntuu vaikealta jatkaa.
Loppu.

Runo on totta. Tosin en ole varma isän partavedestä. Ehkä se oli sittenkin Tapac’ia tai Mennen’iä. 80-luvun loppupuolella olin niin ihastunut miesten Kouros-partaveteen, että ostin sitä jokaiselle kolmelle veljelleni ja isälleni joululahjaksi. Itse en voi käyttää hajusteita. Se on outo juttu. Minulla on huono hajuaisti. Joo, tiedän se voi olla ensimmäinen oire muistisairaudesta. Huonosta hajuaistista huolimatta nenäni on yliherkkä vahvoille tuoksuille, enkä siedä niitä itsessäni, usein en muissakaan. Mieheni tuoksusta pidän kuitenkin paljon, eikä se minua ärsytä. Usein sanon hänelle, kun hän on suihkun jälkeen partavettä itseensä pyyhkäissyt, että sinä tuoksut niin ihanalta, ja minusta tuntuu pahalta kun minä en tuoksu myös ihanalta. Minä tuoksun luonnontilaiselta. Ja joskus tuntuu että tuoksun vain pahalta.

Olisin halunnut päästä kirjoituskerhon kauden viimeiseen istuntoon ja kuulla muiden arviot runosta, mutta se päivä meni mönkään. Monella tavalla mönkään.

Kaikki alkoi jo edellisenä päivänä. Pojalla oli vanhojen tanssit. Vihdoinkin. Nehän olisi pitänyt olla jo miltei vuotta aiemmin, mutta korona. Nytkin liippasi läheltä. Uudet kokoontumisrajoitukset tulivat voimaan seuraavalla viikolla. En tiedä, olisiko tilaisuutta voitu sitten enää järjestää, todennäköisesti kuitenkin kyllä, mutta koronapassillisena.

Olin sanonut monta kertaa pojalle, että kerro sitten, onko tanssiaisten lopuksi se vanha tapa, että äidit tanssivat poikiensa kanssa ja isät tyttäriensä. Jos näin on, niin haluan olla nätti ja kivasti pukeutunut, ettei tarvitse hävetä. Poika sanoi aina tiedusteluihini että ei ole ollut puhetta mistään sellaisesta. Niinpä oletin että korona oli tuonut tähänkin muutoksen, eikä tanssilattian hengityshöyryihin haluta enää äitejä ja isiä.

Olin menossa tilaisuudesta suoraan jumppaan. Niinpä minulla oli päällä jumppatrikoot ja niiden peitoksi olin vetäissyt vain pitkän villamekon. Likaisen tukan – jonka olin ajatellut pestä jumpan jälkeen – olin piilottanut pipoon. Ja miten sitten kävikään? Viimeisenä tanssina kuulutettiin traditionaalinen läheisten tanssi. Ensimmäisen kerran elämässäni sain tanssia frakkipukuisen miehen kanssa ja vieläpä oman poikani, ja minä näytin porttikongista vetäistyltä hompsantuutalta! Poika yritti rauhoitella että ei häntä hävetä yhtään, ja olet ihan ok, mutta silti. Kyllä meni ainutlaatuinen tilaisuus pieleen! Harmitti vietävästi.

Kaiken lisäksi sain sen jumpan jälkeen niin pahan allergiakohtauksen (fysikaalinen urtikaria, hien aiheuttamana) että googlasin jo Meilahden päivystyksen numeroa, ja mietin miten sinne kannattaisi mennä? Bussilla ei nyt ainakaan, mutta ambulanssi tuntuisi kuitenkin liian dramaattiselta, kutinalta ja syyhyltä en kyllä pysyisi itse autoa ajamaan, eli taksilla sitten varmaan. Sain kuitenkin reaktion rauhoittumaan histamiinilla ja Ataraxilla, mutta sen verran kokemus oli keholle kauhea, että seuraavana päivänä en kyennyt muuhun kuin keräämään voimia illaksi, oli työilta. Sitä ennen olisi kuitenkin kokoontunut kirjallisuuspiiri, mutta voimat eivät riittäneet sinne menemiseen ja runokommentit Umpikujasta jäivät tällä kertaa kuulematta.

Vanhojen tansseihin liittyy vielä toinenkin harmi ja muisto menneeltä, joka sai ”olen huono äiti” -hormonit syöksymään verenkiertooni. Neljännellä luokalla ala-asteella lapsilla on pormestarin itsenäisyyspäiväjuhlat ja tanssiaiset. Lapset harjoittelevat ahkerasti tansseja ja pukeutuvat hienosti. Oma poika oli kuitenkin pettynyt omaan suoritukseensa, koska emme olleet tajunneet hankkia hänelle taskuliinaa. Taskuliina! Kaikilla muilla oli kuulemma puvun takissa taskuliina paitsi hänellä. Nyt sama toistui frakkihansikkaiden suhteen. Olisi pitänyt olla frakkihanskat. Eikä me sitä tajuttu. Koko tanssiaisten ajan katseeni ajautui pojan hanskattomiin käsiin ja minä tunsin itseni epäonnistuneeksi äidiksi jälleen kerran.

Ehkä nämä harmitukset vaikuttivat niin että allerginen reaktio myöhemmin illalla tuli niinkin isona ja massiivisena. Dissasin itseäni sekä pojan hanskoista että omasta pukeutumisesta niin paljon, että jopa oma elimistöni rupesi minua hylkimään. Make sense.

No nyt näistä pahuksen tanssiaisista on jo tovi vierähtänyt, ja olen ehtinyt toipua järkytyksistäni. Kohti uusia haasteita ja epäonnistumisia! Ensi keväänä on todennäköisesti ylioppilasjuhlat. Kuulin ystävältä että hän oli jo valinnut catering-firman heidän poikansa ylioppilasjuhliin. Niistä on kuulemma pula, samoin kuin juhlapaikoista. Jos ei ole ajoissa liikenteessä, jää ilman. Eli me jäämme ilman. En ole tehnyt asian hyväksi mitään, koska minusta on järjetöntä varata ruokia puolen vuoden päästä, ehkä, tapahtuvaan tilaisuuteen. Joten meillä varmaankin tarjotaan Pirkka-prinsessakakkua ja itsetehtyjä mokkaneliöitä. Ja minä häärään koko juhlan keittiössä, koska ei ole ketään muuta hääräämään keittiössä. Ja me olemme unohtaneet ostaa ylioppilaslakin tai lyyran tai jonkun muun, mikä ehdottomasti kuuluu olla, ja minä tunnen itseni jälleen kerran huonoksi äidiksi, saan näppylöitä ja allergisen reaktion, koska jopa kehoni halveksii minua. Voi taivas, olen kohtaloni kirjoittanut!

Normaali

2 kommenttia artikkeliin ”Vanhojen tanssit

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s