Olympiakullasta sotaan

Onpa ollut dramaattinen viikko!

Kaikki alkoi olympialaisista, kukaan ei enää edes ehkä muista, että vielä viikko sitten iloitsimme jääkiekon maailmanmestaruudesta. Helsingissä oli hetken vappu. Havis Amanda puettiin pelipaitaan, oli hulabaluu, ilo, onni ja huolettomuus. Poks, poks. Korona oli voitettu, ja nyt olympiakulta. Kaikki tuntui mahdolliselta.

Jopa minä katsoin olympiafinaalin. Suomi vastaan Venäjä. Oli sunnuntai, olin menossa töihin, keittämään kirkkokahvit, ehdin katsoa ottelun ja nappasin mukaani kotoa lähtiessäni pienen pöytälipun. Laitoin Suomen lipun keskelle kirkkokahvipöytää. Kirkkokahvit voisivat tänään olla myös mitalikahvit.

Oli kuumottavaa ajatella, että samaan aikaan samaa ottelua katsoi todennäköisesti myös Putin jossakin Kremlin kätköissä. Mitä mahtoi mies miettiä? Miltä tuntui kun pieni Suomi voitti? Leijona voitti karhun. Mutta jääkiekossa kaikki maat ovat yhtä suuria, jokaisella on mahdollisuus voittaa, on kyse vain taidoista, ei voimasta.

Meni vain muutama päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olo oli lähes yhtä epätodellinen kuin sunnuntaiaamuna, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Miten tällaista voi tapahtua nykyaikana? Harmittaa sekä venäläisten että ukrainalaisten puolesta. Viattomia poikia viedään turhaan kuolemaan. Talot, kodit, koko yhteiskunnan infrastruktuuri tuhotaan. Miten on mahdollista että jälleen kerran ihmiskunnan historiassa yksi mies saa niin paljon valtaa ja aiheuttaa niin paljon pahaa.

Sotatoimia katsellessa olen muistellut menneitä. Kävin Ukrainassa 90-luvun lopussa. Olin silloin copywriter ja teimme Fazerin Siniselle televisiomainoksen Kiovassa. Mainoksen tarinassa mies etsi oikeaa sinisen sävyä ja lopulta löysi sen suklaalevystä. Muistan, kuinka katselin lentokoneesta maisemaa ennen laskeutumista. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon peltoa! Suomessa lentokoneesta näkyy metsää, mutta Ukrainassa näkyi peltoa.

Olisipa hienoa, jos Fazer näyttäisi nyt tuon filmin uudelleen. Loppuun voisi liittää kuvan, missä sininen ja keltainen suklaalevy muodostaisivat Ukrainan lipun, ja tekstiplanssi ”Slava Ukraini”, Eläköön Ukraina.

Ennen koronaa kävimme usein miehen kanssa Pietarissa, muutaman kerran jopa Moskovassa. On aika näppärää voida nousta Helsingissä junaan ja saapua muutaman tunnin päästä täysin eri kulttuuriin, miljoonakaupunkiin, missä on uskomattoman hienoja taidemuseoita ja kulttuurielämyksiä, konsertteja, balettia. Olin jo vähän ennättänyt kaivata näitä matkoja, ja mielessä oli käynyt että ehkä kohta saavutamme koronatilanteen, että matkat ovat taas mahdollisia. Joskus puhuimme jopa että junalla voisi tehdä matkan myös Mustanmeren rannalle Odessaan. Nyt nämä matkat täytyy unohtaa. Voi olla että ne eivät ole mahdollisia pitkään, pitkään aikaan.

Venäjä suljetaan pois kansainvälisestä yhteisöstä kaikin mahdollisin keinoin. Että sikäli viikon takainen ottelu oli todellakin historiallinen. Ehkä viimeinen ottelu Suomi vastaan Venäjä.

Pelottavampiakin ajatuksia on mieleen juolahtanut. Olen monta kertaa Helsingin Tuomiokirkkoa esitellessäni miettinyt sitä, että se on rakennettu tsaarin rahoilla ja tsaari käskystä – niin kuin koko Helsingin empire-keskusta. Kun Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjän alaisuuteen, Suomen hallinnollinen keskus siirrettiin tsaarin käskystä Turusta lähemmäs Pietaria, rakennettiin Helsinki.

Tsaari oli projektista jopa niin kiinnostunut itse, että määräsi vastoin Engelin suunnitelmia, että kirkkoon pitää maalata alttaritaulu. Engel olisi halunnut maalauksen tilalle ison kultaisen ristin. Mutta niihän pitää tehdä, mitä maksaja haluaa. Taulu maalattiin: Jeesus siunaa lapsia. Se ei kelvannut tsaarille. Oli hänen mielestään lapsellinen ja lälly, pitäisi olla dramaattisempi aihe. Lapsia siunaava Jeesus siirrettiin Helsingin Vanhaan kirkkoon ja Tuomiokirkkoon, silloiselta nimeltään Nikoilainkirkko – rakennuttajansa mukaan nimetty – maalattiin uusi taulu. Siinä Jeesusta viedään haudattavaksi.

Tämä tapahtui vain 170 vuotta sitten. Se on aika lyhyt aika loppujen lopuksi. Toivottavasti Putin ei lue tätä ja muista näitä asioita, että hänelle ei tule mieleen, kuka Helsingin rakensi ja millä rahoilla. Ettei tule vaatimaan omiaan takaisin.

Ps. Sain taas villapaidan valmiiksi. Ehkä nyt taas kirjoitan enemmän ja useammin, kun jää aikaa kutomiselta. Mies on uhannut sulattaa puikot. Kieltämättä kutomisprojekti lähtee välillä lapasesta. Se on niin innostavaa. Nytkin jo mietin, minkävärisen seuraavaksi kutoisin, jos kutoisin. Mutta yritän unohtaa lankakaupan olemassaolon ja puikot. Veikkaan että kestän keskiviikkoon. Tai iltapäivään.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s