Jos hyvin käy, meillä vietetään ylioppilasjuhlia ensi kesäkuun neljäs päivä. Tiedän, että moni muu vastaavaa elämäntilannetta elävä on jo varannut pitopalvelun ja juhlapaikan. Minä etenen tässä(kin) asiassa omia polkujani eli päätin ihan ensimmäiseksi teettää itselleni mekon.
Onhan nimittäin niin, että ei ole mitään tietoa, milloin iloisia perhejuhlia seuraavan kerran vietetään, jos koskaan. Meneekö kukaan naimisiin, kutsuuko häihin? Eli mitä jos onkin niin, että koko loppuelämä menee vain hautajaisesta toiseen kulkiessa. Eli nyt täytyy kyllä ottaa ilo irti pojan ylioppilasjuhlista. Ja miksipä ei mekon voisi teettää, saanpahan ainakin omiin muhkuroihin sopivan, minulle suunnitellun ja tehdyn. Onneksi heräsin tähän ajatukseen ajoissa! Nyt on juuri sopivasti aikaa jäljellä että ei tule kiire. Yleensä järkeni juoksee hitaammin, ja tajua tällaiset liian myöhään.
Pienen muistonkin olen pojalle jo ostanut. Satuin huomaamaan kultasepänliikkeen ikkunassa tarjouksessa koristeellisen hopealaatan. Sellaisen, jonka voi laittaa killumaan samppanjapullon kaulaan. Laattaan tulee kaiverrus ”Unfailable 2022” . Olen keksinyt tuon sanan pojalle kannustaakseni kirjoituksissa ja elämässä ylipäätään. Jääköön laatta muistuttamaan häntä yhdestä elämän merkkikohdasta. Ja antamaan positiivista elämänvirettä.
Sinä keväänä, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi tapahtui Tsernobylin ydinvoimalassa räjähdys. Nyt samoilla seuduilla soditaan. Poika on käynyt koronan takia lukion etänä, penkkaritkin ovat vielä ajamatta, ne pidetään vasta kirjoitusten jälkeen. Maailma on mennyt entistä arvaamattomammaksi.
Vuoden päästä poika aloittaa armeijan. Tulevana alokkaan äitinä olen myös samaistunut kaikkiin niihin äiteihin, joiden pojat tällä hetkellä sotivat Keski-Euroopassa tietämättä, ovatko pojat elossa, vankeina, minkälaisissa olo-olosuhteissa, ja minkälaisia asioita joutuvat sodassa kokemaan ja tekemään? Minkälaisia ikuisia traumoja, sisäisiä ja ulkoisia haavoja sodasta jää? Jälleen yksi sukupolvi traumatisoituu.
Ja täällä minä vain tilaan itselleni juhlamekkoa. Elämä on ristiriitaista. Hullua. Olen kyllä myös lahjoittanut rahaa Ukrainaan, rukoillut rauhan puolesta, ja koska kuljen joka päivä Venäjän suurlähetystön ohi, olen ohi kulkiessani ajatellut, rukoillut ja toivonut että Venäjän kansa saisi tietää totuuden tapahtumista ja sen johto lopettaisi sodan, jonka aloitti.
Ai niin, kutomistauko ei pitänyt. Kävin jo heti maanantaina ostamassa uudet langat ja aloitin seuraavan villapaidan. Mutta toisaalta, ehkä kutominen on minulle keino rauhoittua. Ja lääkärihän käski rauhoittua. Joten minulla on lääkärin määräys kutoa. Olisikohan lääkäri voinut määrätä langat kelakorvattaviksi?
Mrs Middleage 