Äitinä olen onnea ja tuskaa

Olipa tämä suurten tunteiden viikko! Viikolle osui ainokaisen penkkarit, ja enpä olisi arvannut, kuinka tunteikasta se voi äidille olla. Eilen työnsin poikaa lastenrattaissa ja ohiajavasta penkkariautosta heitettiin vauvan vaunuun karkkia, ja tänään vauva on itse siellä kuorma-auton lavalla ja minä kädet ojossa tien poskessa kuin vanha horsma.

Viimeksi olin samanlaisissa isoissa tunteissa rippijuhlissa. Silloin sanoin pojalle että älä koskaan pääse ylioppilaaksi tai mene naimisiin, minä en kestä sitä. Menee niin tunteisiin. Miten tulen selviämään 4.6. kun ylioppilasjuhlat ovat? Pitääkö käydä terveyskeskuksen lääkäri-Muhammedin luona pyytämässä jotakin rauhoittavaa? Tästä ei ehkä pelkällä syvähengityksellä selvitä.

Itsekin ymmärrän tunteen ja oman reaktioni järjettömyyden. Mutta tunne voittaa järjen!

Jotenkin sitä käy läpi koko lapsen kasvun aikuiseksi ja miettii, tekikö ja toimiko aina oikein, olisiko pitänyt sitä tai tätä. Tai mitä jos. Käy sellaista itsereflektoivaa tuomiota, missä itse on sekä tuomari että syytetty ja syyttäjä. Siitä asetelmasta ei seuraa mitään hyvää.

Muistan, miten juuri äidiksi tultuani mietin, että kaikista tärkeintä on että lapsi kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Se on tärkeintä. Vuosien myötä olen huomannut että se ei olekaan itsestäänselvää eikä edes helppoa, se on yllättävän vaikeaa! Saa esimerkiksi itsensä kiinni ajatuksesta, kunpa lapsi olisi rohkeampi ja itsevarmempi. Ja sen havaitseminen tekee kipeää. Miksi hänen pitäisi olla itsevarmempi? Miksi hän ei saisi olla juuri sellainen kuin on, sitähän minä olen toitottanut.

Kun kaivelen omia ajatusten kiemuroita, tulen siihen tulokseen että en varsinaisesti haluasi lapsen olevan toisenlainen, mutta toivon vain että elämä olisi hänelle helpompaa ja kuvittelen että olemalla rohkea ja itsevarma aiheuttaisi sen että elämä olisi vaivattomampaa. Sitä vain toivoisi lapselle onnellista elämää, ettei tielle tule liian isoja kiviä, joihin kompuroida. Ehkä rohkea osaisi paremmin hyppiä kivien yli.

Joskus apu ja lohtu löytyy yllättävältä taholta, kun osaa sen vastaanottaa. Minulla on työkaverina viisas nainen, työpaikan siivooja, minua kuusi vuotta vanhempi nainen, jolla on neljä aikuista lasta ja siis paljon kokemusta kaikenlaisesta. Kun aamukahvia yhdessä juodessa kerroin hänelle ajatuksistani, siitä miten olen pohtinut ja käynyt läpi pojan lapsuutta, erityisesti mieltä on jäänyt painamaan eräs tapahtuma, jossa olisin näin jälkikäteen ajatellen toiminut toisin. Tämä viisas nainen sanoi, että ethän voi tietää, miten asiat sitten olisivat menneet, jos olisit toiminut tilanteessa eri tavalla, ehkä kaikki olisikin mennyt todella huonosti, ehkä toimitkin juuri oikein.

Kyllä helpotti! Oikeat sanat oikeassa paikassa. Kivi putosi minun sydämestäni ja se osui omiin varpaisiini.

Normaali

2 kommenttia artikkeliin ”Äitinä olen onnea ja tuskaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s