Sielun siivooja -novelli

Pappi makasi sikiöasennossa alttaripöydän takana. Kuorsasi, kuolaa oli valunut suupielestä lipereille. Kasvot näyttivät punaisilta, itkettyneeltä. Unen täytyi olla sikeää, koska mies ei herännyt, vaikka olin imuroinut koko pitkän keskikäytävän maton. Jalat sojottivat pöydän takaa. Säikähdin, luulin että oli kuollut.


Tuttu mies. Ollut pastorina saman verran kuin minä siivoojana. Ja suurin piirtein saman verran molemmilla oli jäljellä ennen eläkettä. Minun on helpompi lopettaa; eräänä päivänä en enää tule, en avaa siivouskaapin ovea, sen avaa joku muu. Minun ei tarvitse hetkeäkään miettiä, miten hommat sujuvat. Ne sujuvat, ne hoitaa joku muu, minä voin jäädä keinutuoliin neulomaan lapsenlapselle nuttua, alkaa katsoa televisiosta myöhäisillan ohjelmia, ei tarvitse enää herätä 4.30 ehtiäkseen kuudeksi kirkkoon siivoamaan.

Papilla on toisin. Tutut seurakuntalaiset eivät välitä, soittavat niin kuin ennenkin. Tulisitko vielä kastamaan, kun olet kaikki muutkin meidän perheessä kastanut? Tulisitko vielä siunaamaan, kun olet kaikki muutkin meillä haudannut? Ei siitä elämän ja kuoleman kierteestä koskaan pääse, se hyrrä pyörii kuin Linnanmäen karuselli, ja pappi on siinä kaiken keskellä naama peruslukemilla pellehermannina. Ihmiset haluavat saman tutun, se tuo turvaa, elämä jatkuu, jatkuu aina vain, kuolemankin jälkeen. Synnytään ja kuollaan, ja pappi vakuuttaa että kaikki hyvin, don*t worry.


Toistoa tässä minunkin hommassani on. Samat rivinvälit, pöntöt ja lavuaarit. Vuosi vuodelta penkinvälit ovat käyneet ahtaimmiksi, penkkien alle tippuneita rusinalaatikoita, ohjelmalehtisiä, sormikkaita, nessuja, lippiksia, pehmoleluja, suolapähkinöitä, yskänpastilleja, kolehtikolikoita on yhä vaikeampi saada ylös. Olkapää juilii, se on jäätynyt, käsi ei enää nouse ylös, illalla nilkat ovat niin turvoksissa, että niihin mitkään hirudoidit auta, mutta vielä minä hommani hoidan.


Kun suljen siivouskaapin oven kello kaksi iltapäivällä, en murehdi mistään. Laitan miehelle whatsupilla: ”Lähden”. Se on eläkkeellä, ja kun tulen kotiin, siellä on pötyä pöydässä. Illalla käytän koiran ulkona, teen muutaman sudokun, nukkumaan menen heti yhdeksän uutisten jälkeen, herätyskello soi 4.30. Mies on tehnyt eväät valmiiksi jääkaappiin. Toisen tekemät eväät, se on rakkauden teko.


Siivotessa kuuntelen kännykän nappikuulokkeilla Iskelmän aamua. Niillä on hyvät jutut, sillä Vehviläisellä. Menee moppaus ihan huomaamatta sen höpötyksiä kuunnellessa. On iloinen mieli. Kahdeksalta tulee suntio, sillä on omat hommansa. Mutta nämä kaksi ensimmäistä tuntia yksin kirkossa Iskelmäradio korvissa, ne ovat ihan parhaita, luksusta. Varsinkin kesällä, kun aamuaurinko valaisee kirkkosalin kauniisti. Silloin minustakin tuntuu pyhältä, jopa hartaalta, vaikka minulle saarnaa vain Vehviläinen.


Elämä rullaa, se on yllätyksetöntä, mutta kukapa niitä yllätyksiä enää tässä iässä kaipaisi. On niitä elämässä ollut ihan tarpeeksi. Sellaisia tavallisia. Raskausmyrkytyksiä, keskenmenoja, konkurssi 90-luvulla, silloin meni kaikki, mutta niin meni monelta muultakin, nyt asutaan kaupungin vuokrakaksiossa, miehelle tuli infarkti, se selvisi, isä ei, äidillä Parkinsson, mutta sekin on jo kuollut, veljen vei viina, kaikesta on selvitty, eletty eteenpäin, mitä sitä muuta voi kuin aloittaa aina alusta, sieltä mistä kiinni saa, ja nyt ovat asiat niin hyvin. On tämä työ, ei kummoinen, mutta ihan varmasti se on ja pysyy, ei mene alta. Mies eläkkeellä, lapset omillaan, vanhukset haudattu. On vain koira, mies ja minä, tavallinen yllätyksetön arki.


Tässä nyt eräänlainen yllätys kuitenkin on: alttarin takana makaava pastori Roine. Mitä sille pitäisi tehdä? Vissiin sitä nolottaa, jos herätän. Mutta enhän minä nyt voi teeskennellä että en olisi sitä huomannut. Yskäisen, jos heräisi. Ei herännyt. Pitää nyt vain ajatella, että ei tässä mitään hävettävää ole, tälle on varmaan ihan luonnollinen selitys. Kopautan olkapäästä.
– Öhöm, onko kaikki hyvin?
– Mitä helvettiä?
– Niin, onko kaikki hyvin?
– Paljonko kello on? Mikä päivä? Ei kai sunnuntai?
Pastori könyää istualleen, kiskoo kiristävät liperit kaulaltaan.
– Se on maanantai, eilen oli toinen sunnuntai pääsiäisestä. Oletko saanut sairaskohtauksen? Pitäisikö ambulanssi kutsua? Vähintään nyt työterveyteen soittaa.
– Ei. Ei mitään sellaista. En muista, mites minä tässä. Taisin väsähtää.
Pastori näyttää pöllämystyneeltä, jää istumaan, nojaa alttaripöytään, pyyhkii hikeä otsaltaan, sukii olematonta hiuskuontaloaan, avautuu eilisestä.
– Eilen oli se Hyvän paimenen sunnuntai. Saakeli meni saarna pieleen, sanoin että ei niitä paimenia enää ole, ainakaan hyviä, sähköpaimenia vain, eikä ne välitä kadonneista lampaista, ja on niitä ammattejakin kadonnut, muitakin kuin paimenen, eikä lampaita näe enää teiden varsilla, niitä näkee enää vakuumipakattuna. Saarnajatkoilla tuli seurakuntalaisilta palautetta. Se on yhtä helevettiä, kun sanoo niin tai näin, niin aina joku loukkaantuu, sitten erotaan kirkosta, lähetetään kirkkoherralle sähköpostia ja valituksia seurakuntaneuvostoon. Saakeli puhukaa itse, keksikää itse paremmat jutut. Minä olen näitä samoja lätissyt kohta neljäkymmentä vuotta. Yritäpä itse keksiä joku uusi näkökulma neljäkymmentä kertaa samasta aiheesta. Ei lähe, ei vaan enää lähe!
On mennyt pastorilla tunteisiin, niin sanotusti, vaarallista verenpaineelle tuollainen. Yritän rauhoittaa tilannetta.
– Puhut samat jutut vaan, ei ne mitään huomaa. Tykkäävät kun on tuttua. Tuttu on turvallista. Ei ne mitään uusia näkökulmia halua, luulen.
Mutta vuodatus jatkuu. Paljon on pastorilla sydämellä.
– Entä sitten nämä kaiken maailman syntiset ja niiden ripittäytymiset! En jaksa. Tuonne änkeää papin vastaanotolle kaikki maailman mielenterveystapaukset, hullut ja humalaiset, joita kukaan muu ei hoida, tai ei ainakaan kuuntele. Kun ei enää pääse lääkäriin, eikä sinne ole puhelinta, tänne ne tulee, minulle soittaa ja minun pitää ymmärtää, aina vain ymmärtää, lohduttaa ja armoa tarjota. Mitään muuta ei ole tarjota, vain armoa ja taivasta ja anteeksiantoa. Mutta eihän se niille riitä! Ne tarvitsevat ruokaa, katon pään päälle, hoitoa ja ohjausta, lääkettä, paljon lääkettä, sähkösokkeja ja kuumia kylpyjä. Mutta niitä minulla ei ole, pelkkää pehmopuhetta, lämmintä kättä ja sitä ikuista armoa.
– Jospa se riittää, kun kuuntelee. Ei ne välttämättä muuta kaipaa. Kun saa sanoa sanottavansa. Monella ei ole ketään, kenelle puhua. Radioonkin siksi soittavat ja someen kirjoittavat vihaansa.
– Sen kyllä huomaa. Eikä ne suurimmat syntiset tänne koskaan tule. Ne jotka tuhoavat luonnon, alistavat heikompiaan, ahneet paskat, ei ne tänne tule katumaan. Ne ajaa tuolla Tesloillaan ohituskaistaa, ei ne välitä. Tänne tulevat mummot itkemään sitä, kun rakastavat jotakin lastenlasta enemmän kuin toista tai että kerran sata vuotta sitten pussasivat vierasta miestä juhannuksena tanssilavan takana. Tekisi mieli sanoa niille että menes siitä nyt, tuo on ihan normaalia ja inhimillistä, et sinä siitä helvettiin joudu.
Hetken pastori on hiljaa, tuntuu miettivän, jatkaa sitten, purkautuu kuin Etna.
– Sitten on ne naiset, joille pastori on pakkomielle, seksiobjekti. Tulevat ehtoolliselle, polvistuvat siihen eteen ja avaavat paidan nappinsa niin että kaikki näkyy. Öylätin ottaessaan katsovat silmiin niin kuin makuukamarissa katsotaan, ja minun pitää antaa se leipä ja sanoa ”Jeesuksen Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”. Ei niillä naisilla ole mielessä mikään Pyhä, haluavat kokeilla ja koetella minua, rääkätä, sellaista koulukiusaamista, mutta mihin minä voin valittaa ja kenelle? On vaitiolovelvollisuudet ja muut. En minä voi mennä twitteriin ja sanoa että taas kävi se-ja-se ehtoollisella tissit näyttämässä.
– No et voi.
– Niin en voi.
– Pitäiskö sun jutella tästä jollekin?
– Tässähän minä juuri juttelen.
– Aivan. Mutta tarkoitan työterveyshenkilöä, ammattilaista.
– Sinä olet ammattilainen.
– Niin mutta siivouksen, en sielunhoidon.
– Siivousta se on sielunhoitokin. Se se vasta siivousta onkin! On vain nykyisin niin likaisiksi päässeet sielut että ei niihin mikään tolu tepsi. Pitäisi minullekin maksaa likaisen työn lisää. Mistä saisi voimia tähän työhön että jaksaisi?
– Nyt kyllä vähän huvittaa tämä tilanne, anteeksi vaan. Että täällä se pastori makaa kirkon alttarilla ja kyselee minulta, siivoojalta, että mistä sitä voimaa saisi. Eikös se pastori itse sitä yläkerran voimaa muille välitä, että miten on nyt itse jäänyt noin paitsi. Että ihan on sellainen klassinen suutarin lapsella -keissi. Tuolla kirkon ovenpielessä on se esirukouslipas. Mitäs jos pastori kirjoittaa sinne. Sinne ne muutkin huolensa kirjoittavat.
– Höpöhöpö. Sitten sen kappalainen lukee sen ensi sunnuntaina. Arvaa että on minun kirjoittama. Tässä ammatissa tulee sellainen olo kuin taikurin apulaisella. Ei jaksa enää niihin taikatemppuihin uskoa. Silti pitää näytellä että ihan tosissani olen, ihan varmasti näin on asiat. Mistä minä tiedän? Mistä kukaan tietää? Minä mikään Jeesus ole, jumalauta! Kerran sattui olemaan messu aprillipäivänä ja teki niin mieli sanoa saarnan loppuun että ”Aprillia!” Mitähän olisivat tuumineet kirkonpenkissä? Ehkä ne ei edes kuuntele, siinähän se olisi kyllä tullut testatuksi, että kuunteleeko.
– Joskus kuuntelee, joskus ei, joskus uskoo, joskus ei. Semmoista kai se on kaikilla meillä. Mutta minulla on siitä parempi, että ei tarvitse työkseen uskoa. On varmaan raskasta, huomaan.


Pastorin olkapäät ovat lysyssä, kuin iso säkki koko mies. Kaikki maailman murheet harteilla. Jatkaa siitä mihin minä jäin. Omaa yksinäisen miehen saarnaansa itselleen.
– Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että jos myy Ladoja, pitää uskoa että se on hyvä auto. Tai jos on poliitikko, pitää uskoa että oma puolue on paras. Lääkärin on uskottava että lääke auttaa. Sotilaan on uskottava että on ihan oikein tappaa. Että ei se siinä eroa maallisesta. Pakko se on viime kädessä jokaisen uskoa siihen mitä tekee.


Kirkon kello lyö kahdeksan kertaa. Jäämme kuuntelemaan. Ihan kuin merkiksi meille, että keskustelu on päättynyt, kaikki sanottu. Ojennan pastorille käden, kiskaisen jaloilleen.
– Mitäs jos laitetaan kahvit porisemaan? Suntio tulee kohta ja avaa kirkon. Juodaan sitten yhdessä sakastissa kahvit ja minä tilaan pastorille taksin. Varmaan se on jo vaimokin huolissaan, että mihin pastori on joutunut, kun ei ole tullut yöksi kotiin. Sehän on nyt kuitenkin maanantai ja vapaapäivä pastorilla, ilo irti siitä nyt sitten vaan!

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s