Jälkiviisaana ja deja-vu

Minnojen päivät onnistuivat erinomaisesti! Kunhan Minna-ystäväni toipui ensijärkytyksestä; olin kutsunut yllätysvieraan! Minna ei pidä yllätyksistä. Olin kutsunut ”ulkopuolisen” kylään, vaikka emme olleet tavanneet naamakkain vuoteen, meillä olisi varmasti juteltavaa keskenämmekin! Todennäköisesti reagoisin itse samoin vastaavassa tilanteessa. Mutta onneksi hän oli jo istahtanut mukavasti ja saanut ensimmäisen lasillisen kun kuuli uutisen yllätyksestä. Pakomahdollisuutta ei ollut.

Tuntemattoman pelko oli turha. Ilta oli rattoisa, inspiroiva ja spontaani ja ruuatkin onnistuivat hyvin. Ulkona leiskui ukkonen juhlan kunniaksi. Kun tien toisessa päässä asuva Minna lähti, me jäimme tekemään ”taidetta”, siis valokuvia. Lippu unohtui yöksi salkoon. Menimme nukkumaan yhden-kahden välillä yöllä. Se oli minulle paljon, varsinkin kun olin herännyt jo viideltä siivoamaan! Aamulla pesin ikkunat ja siivosin paikat kuntoon ja tein juhlavalmisteluja. Päikkärit olivat jääneet väliin.

Yhdessä asiassa me Minnat olemme erilaisia. Ystävä-Minna nukkuu autuaan onnellisesti koko aamupäivän, herää puoli yhdeltätoista! Käsittämätöntä! Olen aivan kateellinen. Minä herään ja heräsin ensimmäisen kerran viideltä. Ylös nousin seitsemältä, hiippailin ulos, istutin perunat ja appiukolta saamani minnanpäiväruusun, laskin lipun, jonka olimme unohtaneet liehumaan, tein jumpan. Sitten minulla oli jo niin nälkä, että päätin tehdä myös aamiaisen ja juoda kahvit.

Piti palata kaupunkiin. Minulla oli vielä töitä illalla! Tosin ihan minityövuoro; neljä tuntia. Mutta sepä oli mielenkiintoinen työvuoro! Rauhanyhdistyksen virsilauluilta. Kirkko tuli tupaten täyteen: 1200 ihmistä laulamassa, kenelläkään ei ollut maskia. Paitsi minulla. Viime aikoina olen ollut erityisen varovainen. Viikon päästä on pojan ylioppilasjuhlat. Kauhuskenaarioni on että sairastun koronaan juuri ennen sitä ja missaan koko juhlat! Sepä vasta olisi jotakin! On teetetty mekon ja tilattu kengät (ovat muuten erittäin nätit ja mukavat! Laitankin jalkaan saman tien, kenkiä pitää ajaa sisään). Mutta mitä jos sairastuisin? Joutuisin karanteeniin, ja kaikki muut juhlisivat pojan ylioppilaaksi pääsyä paitsi minä!

Tämä oli jo toinen virsilauluilta työvuorossa. Edellinen oli Ukrainan tueksi järjestetty. Siellä ei ollut yhtä paljon ihmisiä, muistaakseni 130. Mutta mukana oli seitsemän ukrainalaista nuorta, noin 16 – 17-vuotiasta, sotaa pakoon Suomeen tullutta, he esittivät laulun ukrainaksi. Ja me muut saimme laulaa mm. suvivirren ja muita niitä kaikkein tavallisimpia, rakkaimpia virsiä, niihin joihin kaikilla liittyy muistoja, kuten Päivä vain ja hetki kerrallansa tai Maan korvessa kulkevi lapsosen tien. Illan aikana kerättiin rahaa Ukrainan hyväksi Kirkon ulkomaanavun kautta. Meillä oli kaksi keräyslipasta, ja ne tulivat aivan täyteen, seteleistä.

Nämä ajat ovat kauheat, lohduttomat ja näköalattomat. Tai ainakaan näköalat eivät ole kovin auvoiset nälänhätineen, ekokatastrofineen, kansainvaelluksiineen ja sotineen. Tänään sunnuntaina kävelin hiljaisen, sumuisen kaupungin läpi töihin. Kello oli puoli kahdeksan. Mereltä puski sumua, narsissit ja tulppaanit kukkivat, puiden lehdet olivat jo aika isot. Minulle tuli deja-vu -olo.

Viime helmikuussa – sunnuntaina 20.2. – kävelin samalla tavalla samaan sunnuntain työvuoroon. Silloin eivät linnut laulaneet eivätkä kukat kukkineet, mutta olo oli yhtä hieno. Suomi oli voittanut Venäjän ja Olympia-kultaa jääkiekossa. Havis Amandalla juhlittiin. Korona oli ohi, Suomi voittanut jääkiekossa, tuntui hyvältä, KAIKKI hyvä oli edessä. Neljä päivää siitä ja olympialaisissa hävinnyt Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Olisi varmasti hyökännyt vaikka olisi voittanut, ei sillä. Mutta kaikki se hyvä, joka oli edessä, ihan käden ulottuvilla, murskaantui.

Vain reilu kolme kuukautta kaikesta tuosta ja Suomi on päättänyt liittyä Natoon, Ukrainassa on tapahtunut paljon pahaa, Venäjä on eristetty – nyt pelataan MM-kullasta. Suomi jälleen loppuottelussa. Venäjä ei ole ollut mukana lainkaan. Mitä jos Nato-Suomi voittaa, sammuuko täältä valot?

Sammuu tai ei. Sitäkin tärkeämpää on pitää kiinni hyvästä. Ihan mistä tahansa hyvästä, vaikka jäätelötötteröstä tai lapsenlapsen kädestä.

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s