Roadtrip Lofooteilla

Olen ollut elämäni aikana muutamalla automatkalla, ja ne ovat mielestäni kaikkein kivempia. Sopivat levottomalle luonteelleni. Kun poika oli pieni, ajelimme Islannissa. Sain yhdet ylinopeussakot siellä. Tie oli suora, ketään ei ollut missään, näkyvyys oli erinomainen — paitsi että tie tekikin ”montun”, ja siellä montun pohjalla piileskeli poliisiauto. Sakko tuli. Muuten matka oli erittäin mukava, maisemat hienot, tiet hyvät ja hiljaiset.

Seuraavan kerran läksimme Skotlantiin. Siellä haastetta aiheutti vasemmanpuolinen liikenne, mutta siitäkin selvittiin. Ja jälleen maisemat olivat upeat. Yksi päivä nökötettiin kiikaroimassa Loch Nessin rannalla odottamassa tulisiko hirviö esiin. Ei tullut. Yöpymispaikat oli etsitty erilaisista paikallisista linnoista ja kartanoista. Ruska oli komea.

Nyt teimme uuden road tripin jo aikuiseksi kasvaneen pojan kanssa Lofooteille. Tiet olivat kapeita ja mutkittaita, tunnelit pitkiä ja pimeitä, mutta maisemat hurmasivat jälleen. Lofootit on kyllä ehkä maailman kaunein paikka! Helppoa ajettavaa reissu ei kyllä ollut, varsinkin kun pojan ajokorttikin on vielä tuore, mutta hienosti meni ajot.

Lofooteilla on paljon pieniä, sopivia vaellusreittejä. Tai no – sopivia ja sopivia – riippuu ihan kunnosta ja korkeanpaikan sietokyvystä! Luulen että vaellusarvioita ja -kuvauksia ovat pääasiassa antaneet kovakuntoiset, suhteellisen nuoret ihmiset. Minä en ole kumpaakaan ja löysin kyllä omat rajani!

Viimeisenä vaelluskohteena oli Reinebringenin reitti. Se nousee vuoren huipulle, matkaa on 1600 askelmaa + vielä noin 50 metrin nousu ilman rappuja. Noin puolessa välissä lepotasanteella tapasimme suomalaisen rouvan pienen koiran kanssa. Koira vapisi pelosta – niin myös rouva. Sanoi, että ei voi tulla pidemmälle, mies oli matkaa huipulle jatkanut. Niin mekin teimme. Hetken perästä minäkin totesin että nyt on kyllä huimaa, ja katsoin parhaammaksi siirtyä nelinkontin tyyliin. Välillä pysähdyin hengittämään ja pidin kiinni, mistä sain. Jossakin kohtaa jo luovutin, poika jatkoi matkaa. Hetken perästä alaspäin tuli suomalaisen naisen mies, naisen jonka olimme tavanneet aiemmin. Mies jäi hetkeksi juttelmaan ja rohkaisi jatkamaan matkaa. ”Kun nyt olet tänne asti tullut, niin mene nyt ihmeessä eteen päin, ei se enää kaukana ole.” Miehen kannustamana jatkoin matkaa. Ihan loppuun asti en päässyt, jäi viimeiset 50 rappua nousematta. Sillä kohtaa oli jonkinlainen näköalatasanne, mistä näkee vuoren toiselle puolella alas Reinen kylään. Maisemat olivat todella hienot – varsinkin jos niitä olisi uskaltanut ihailla!

Istuskelin siinä hetken aikaa, ja pian poika lampsikin ylhäältä alas niin kuin olisi ollut päiväkävelyllä. Siinä on kyllä nuoren ja vanhan ero! Alas tultiin siten että poika käveli edessäni peittäen pelottavan näkymän alas. Rappu kerrallaan astuttiin, minä tuijotin pojan kantapäitä. Luulen että en olisi uskaltanut tulla alas itsekseni. Sinne olisin jäänyt ylös uikuttamaan. Kaikenlaista tuli kiipeillessä mieleen. Kuten esimerkiksi että eihän meillä ole edes matkavakuutusta! Ja että miten ei tullut yhtään mieleen, että jos nousee kovin ylös, se voi olla pelottavaa!

Pojalle sanoin, että ehkä hän joskus tulee tänne uudelleen, oman 18-vuotiaan lapsensa kanssa ja kiipeää saman reitin. Muistelee meidän tekemää matkaa ja sanoo, että tällainen vuorenvalloitus on meidän suvussa tapana tehdä, kun lapsi täyttää 18. Mutta minä en tänne enää tule, olen suorittanut oman osuuteni!

Rappuja noustessa pohdin myös, kuka ne on mahtanut rakentaa ja miten? Montako mieshenkeä rappujen rakentaminen on vaatinut. Mielessäni kuvittelin orjat tai vangit niitä rakentamaan. Jälkeen päin googlasin: raput ovatkin varsin uudet! Ne ovat valmistuneet heinäkuussa 2019, nepalilaiset sherpat ovat raput rakentaneet. Hinnaksi tuli 7 miljoonaa Norjan kruunua. Siitä voi jättää viimeisen nollan pois niin tulee suurin piirtein eurohinta. Raput rakennettiin, koska rinteessä tapahtui paljon onnettomuuksia, ja onhan polut myös maastoa kuluttavia.

Nyt olen kyllä oman maksimihuippuni saavuttanut! Tästedes pysyn suosiolla vähän matalemmalla tasolla.

Muutama vinkki, jos reissu Lofooteille kiinnostaa. Kannattaa varata riittävästi aikaa. Me olimme reissussa maanantaista sunnuntaihin ja se oli ehkä vähän liian vähän. Nähtävää on paljon, sääolot vaihtelevat nopeasti, joten muutama ylimääräinen ”jemmapäivä” voisi olla hyvä. Me vaihdoimme majapaikkaa monta kertaa, koska halusimme yöpyä eri kylissä, erilaisissa paikoissa ja mennä eteen päin. Suosittelisin olla vähän pidempään yhdessä paikassa kerrallaan niin olisi rauhallisempaa. Paikan vaihto tekee matkanteosta levotonta, vaikka toisaalta mielenkiintoista.

Ja sitten tärkeä huomio; kaupat, ravintolat ym. eivät ole auki koko päivän, kuten olemme Suomessa tottuneet. Joten pidä huoli, että käyt ruokakaupassa kun sellaisen näet ja/tai otat selvää, missä syöt illalla. Saimme kyllä aina ruokaa, mutta joihin paikkoihin (esimerkiksi Nusfjordin kylässä oli vain yksi ravintola + pizzeria) piti varata pöytä etukäteen. Ja ensimmäisenä iltana Henningsvaerissa ehdimme juuri ja juuri syömään, keittiö meni kiinni yhdeksältä.

Kalastajamökit eli ns. robuerit ovat todella kivoja yöpymispaikkoja. Ne ovat pieniä mökkejä keittiöineen. Niissä on kiva majoittua ja syödä aamu- ja iltapalat itse tehden. Hintataso on Norjassa Suomea hivenen kalliimpi, joten se kannattaa huomioida matkabudjettia laatiessa.

Kesäkuun alku oli sikäli hyvä ajankohta, että muita matkustajia oli vielä suhteellisen vähän liikenteessä. Pääasiassa vanhempia saksalaisia pariskuntia ja meitä suomalaisia. Vähän mietitytti, minkälaista on, jos matkustajia on paljon? Monet kylät, parkkipaikat ym. ovat varsin pieniä ja ne tiet, niin kovin kapeita, vastaantulijoita täytyy välillä väistää levikkeille, minkälaista matkanteko on jos teillä on ruuhkaa? Joten kannattaa harkita matkan ajankohta tarkoin.

Yksi matkan tarkoitus oli kokea aito pohjoisen yötön yö. Ja kyllähän se on kerta kaikkiaan valoisaa ja ihmeellistä! Ihan samaan tunnelmaan ei pääse Etelä-Suomen keskikesässä.

Seuraavaksi suunnitteilla on uusi road trip. Mutta vasta kahden vuoden päähän. Mies täyttää silloin 66, ja pojan kanssa päätettiin että silloin lähdetään ajamaan Route 66 Amerikkaan. Loppuun täytyy lisätä inshallah – kuten islamilaisilla on tapana sanoa – ”jos Luoja suo”. Nykymaailmassa varmaa on vain epävarma, sitä ei voi tietää, mikä panepidemia, sota, Trump tai Putin, luonnonkatastrofi tai muu mullistus on kahden vuoden päästä päällä. Mutta inshallah!

Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s