Apua, nyt on jo juhannusviikko! Ei vielä! Jarruttakaa! En ole valmis.
Sitä paitsi sillistä tuli pahaa. Itsetehdyn mustaherukkasillin palat näyttivät purkissa punajuurilta ja maistuivat suolaiselta kiveltä. Ehkä liemessä olisi pitänyt olla enemmän makeutta? Nyt syön kärvistellen silliä ja jupisen hiljaa: Minna, kaikkea ei tarvitse tehdä itse!
Toisaalta törmäsin uuteen mielenkiintoiseen silliohjeeseen, grillattuun silliin. Että mitä? Voisiko silliä myös grillata? Ehkä kokeilen joskus, sitten kun olen toipunut tästä epäonnistumisesta ja olen saanut putsattua grillin.
Hommat ovat puolitiessä. Sain flunssan ja jouduin pakkolepoon. Ehkä se on luonnon tapa sanoa, että on aika hiljentää vauhtia. Nyt pelkään että toivun kyllä itse juhannukseksi, mutta tauti tarttuu mieheen ja hänellä juhannus menisi sairastaessa.
Joku sentään onnistui. Tein Kotilieden toukokuun numerossa ollutta raparperikakkua. Siinä idea lyhykäisyydessään on se, että pohjaan tulee kookoshiutaleita, väliin raparperit ja päälle marenki, missä seassa paahdettuja mantelilastuja. Olipa hyvää. Varsinkin kun kakun päälle laittoi mansikoita. Mansikat ja raparperi täydentävät hienosti toisiaan. Tätä kakkua täytyy tehdä lisää. Muistuttaa hieman Brita-torttua, josta myös pidän, mutta tämä rakenteeltaan korkeampi ja mehevämpi.
Palaan vielä Lofootin matkan tunnelmiin. Pojan matkalaukku katosi menomatkalla lopullisesti. Ilmeisesti varastettiin. Pitää odottaa kolme viikkoa, ja sitten voimme tehdä lentoyhtiölle korvauspyynnön laukusta ja sen sisällöstä. Onneksi siellä ei ollut itsetekemäni villapaita! Olisin joutunut kutomaan uuden. Sanoin pojalle että pakkaa mukaan ohuempi, joululahjaksi ostettu villapaita, se ei vie niin paljon tilaa. Samoin oli onni, että pojan kengät pakattiin minun matkalaukkuuni ja sadetakki käsimatkatavaroihin. Oli sentään jotakin.
Kaiken kukkuraksi pojalta katosi matkalla myös korttikotelo. Siinä vaiheessa vitsit alkoivat käydä vähiin. Surimme asiaa yhden illan, minä menin jo nukkumaan ja olin syvässä unessa, kun poika ilmestyi makuuhuoneeseeni ja huusi täysillä ”Se löytyi!”. Sain melkein sydänkohtauksen. Poika oli mennyt vessaan, istahtanut pytylle ja huomannut korttikotelon vessan lattialla. Ilmeisesti hän oli erehdyksissä laittanut korttikotelon kalsareihinsa eikä farkkujen etutaskuun, missä sitä yleensä säilytti.
Muita mokia oli se että ostimme vahingossa vauvoille tarkoitettua kaurapuuroa. Niinpä söimme aamuisin 8 kk vanhoille tarkoitettua kauramössöä. Poika ei suostunut syömään sitä vauvana, oksensi ja yökki vauvapuurot pois, joten en niitä hänelle silloin antanut laisinkaan. Nyt joutui sitten vauvapuuroa syömään kahdeksantoistavuotiaana. Melkein koko satsi syötiin, vähän jäi jäljelle, jätettiin ne evääksi seuraaville mökkiin saapuville. Eihän sitä tiedä, jos vaikka heillä olisi vauva mukana.
Kerran meille annettiin väärä mökki. Saavuimme majapaikkaan myöhässä, avain oli jätetty nimellä postilaatikkoon respan oven viereen. Harmitti kun mökki oli niin kaukana, ja vielä enemmän harmitti kun saavuimme sinne. Siivousvälineet, imuri, ämpärit, rievut ym. olivat hujan hajan mökin lattialla. Muutenkin mökki ei vaikuttanut samalta kuin kuvissa. Soitin päivystysnumeroon ja sanoin että mikähän juttu tämä on kun siivous näyttää jääneen kesken? Olikin tapahtunut erehdys ja meille oli annettu väärän mökin avaimet.
Viimeinen moka tapahtui Oslon lentokentällä. Huomasin lentokoneeseen noustessa että nyt jäi neuletakki lähtöaulaan. Olin laittanut sen päälle, koska se vie matkatavaroissa niin paljon tilaa, ja riisunut pois, koska oli liian kuuma. Nyt takki unohtui penkille, kun tuli aika nousta koneeseen. Joku tuntematon kanssamatkustaja sanoi että kyllä sinä ehdit sen vielä hakea, mene vain. Niinpä käännyin takaisin lentokoneen ovelta ja juoksin takaisin kohti lähtöaulaa. Vastaan tuli intialaiselta näyttävä mies, ilmeisesti siivooja, joka kantoi takkiani. Annoin miehelle lentosuukkoja, kiittelin ja hoin ”I love you, I love you”! Olin niin iloinen kun sain takkini takaisin.
Lopuksi totesin pojalle että me tarvittaisiin kyllä sellainen matkaopaskoira mukaamme matkoille. Opaskoiran tehtävä olisi pitää meistä huolta.
Vastoinkäymiset ja hankaluudet harmittavat matkalla, sitähän tietenkin toivoisi että kaikki sujuisi aina täydellisesti, mutta toisaalta niillä on tärkeä tehtävä ja opetus. On tärkeä oppia sietämään epäonnistumisia, omia ja toisten virheitä. Oppia ottamaan ne vastaan ja toimimaan. Niin että ei vastoinkäymisen tullessa lamaannu vaan ryhtyy etsimään ratkaisua.
Kun istuin korkean vuoren ”miltei huipulla”, en uskaltanut enkä jaksanut loppuun, ja poika jaksoi ja uskalsi, ajattelin siinä istuessani ja häntä odottaessani, että miten tärkeä hetki tämä on. Myöntää oma heikkous ja antaa pojan loistaa, sinä olet rohkeampi kuin minä, sinä olet parempi kuin minä, sinä osaat paremmin kuin minä. Se oli ehkä tärkein hetki ja asia koko matkalla.
Olin iloinen kun selvisimme hengissä, eikä vuokra-autolle tapahtunut mitään. Välillä pelotti. Pelotti sekä istua kyydissä että ajaa. En tiedä, kumpi enemmän. Tiet olivat niin kapeita ja ilman pientareita.
Pitäähän tällekin tarinalle loppuhuipennus olla. Pim, sähköpostiin kilahti viesti autovuokraamosta. Tuulilasiin oli lentänyt edellä ajavasta autosta kivi ja siitä tullut pieni särö. Sekin vielä.
Mrs Middleage 