Minä olen Paavi Pius XII ja kun Vatikaanin palatsin rautaiset portit sulkeutuvat kello 21 ja nälkäiset janoiset, kiireiset, kaikenkuvaavat mutta ei mitään näkevät kymmenettuhannet turistit poistuvat ja heidän jälkeensä vilinästä väsyneet työntekijät ja heidän jälkeensä sotkun siivoojat, jäljelle jää vain minä, Paavi Pius XII, ja silloin Vatikaani on autio ja tyhjä kuin maa ennen luomista ja minä riisun kaapuni, stolani, hiippani ja sauvani, puen ylleni tiukat treenitrikoot ja lähden tekemään kierrostani.
Juoksen läpi Michelangelon maalaamien salien, teen jalkakyykyt käytävillä, joita reunustavat maailman vanhimmat maalatut kartat, punnerrukset ja vatsalihakset, ne teen aina Sikstuksen kappelissa, sen jälkeen pieni välirentoutus nauttien katon freskoista ja niiden lukemattomista yksityiskohdista. Erityisesti pidän tuomiopäivän kuvauksesta. Siinä on draamaa ja dramatiikkaa. Minä en ole lässyn ja nössön ystävä. Michelangelo osasi ammattinsa. Ei löytyisi tekijää, jos minun pitäisi tilata freskot. Kuka sellaisia osaisi tehdä, ei kukaan! Onneksi kaikki katot ja seinät on jo maalauksin koristeltu, jää vain ylläpidon vaiva, vaikka on siinäkin. Turismi on merkittävä tulonlähde, toisaalta nykyajan vitsaus ja tuholainen, turismieroosio pahin pelkoni.
Minä olen Paavi Pius XII, tahtomattani ja lopun ikäni. Olen elämäntehtäväni elinkautisvanki. Vasta kuolema on minut vapauttava. Olen tavallinen ihminen, mutta sitähän ei kukaan usko saati tiedä. Kaikki katsovat minua kuin Jumalasta seuraavaa luullen että minäkin olen pyhä, että minulla on salattua tietoa ja mystisiä voimia. Ei minulla ole. Minulla on sama usko ja epäusko kuin muillakin, mutta minun on pysyttävä roolissani, koska mitä siitä tulisi, jos oman epäuskoni ja tavallisuuteni muille tunnustaisin! Pitää jaksaa pysyä tässä ja tällaisena, olen kuin rakennuksen perustukset, jos ne pettävät, seinät kaatuvat ja katto romahtaa. Minä en saa romahtaa. Minä kannattelen muita. Pidän muita pystyssä. Se on raskas, yksinäinen rooli. Tärkeä tietenkin, mutta omalta kannaltani elämääni rajoittava, typistävä. Kuin musliminaisen burkha, joka estää elämästä, kokemasta tuulen tuiverruksen iholla, hiusten hulmuamisen. No minulla on kyllä kalju.
Minä olen Paavi Pius XII, ja kun Vatikaani yöksi tyhjenee, alkaa oma aikani. Itselleni ja Jumalalleni saan olla tavallinen. Lattian alle on haudattu edeltäjäni, jopa itse apostoli Pietari, hänen päälleen rakennettiin Pietarin kirkko. Saman lattian alle minutkin joskus haudataan mahtipontisin menoin, mutta ei vielä, nyt olen lattian ja hautojen yläpuolella, teen lantion nostoja, yleensä viisikymmentä. Pakarani ovat piukat. Kivilattia on kylmä ja kova, mutta ei se haittaa, se tuntuu oikeastaan hyvältä. Ruumiillisuus tuntuu hyvältä, henkisen työn vastapainona.
Minä olen Paavi Pius XII, treenin lopuksi menen sisäpihalle puutarhaan. Oliivipuiden katveessa, suihkulähteen solistessa, laulan täysillä Frank Sinatran My Way’n. Sitten menen kylpyyn, veteen lorautan jasmiiniöljyä, enkelten tuoksua. Elämäni on askeettista, mutta kylpypyyhkeeni ei, se on pinkki, paksu ja pehmeä kuin hienoimmissa hotelleissa Rooman keskustassa. Puen ylleni kylpytakin ja tohvelit. Avaan pullon Alexandre Bonnet Tresor Cache Millesime Champagne Brut vuodelta 2012 ja television. Istahdan nojatuoliin, nostan jalkani rahille, lasken lasini tasolle, televisiosta tulee Haluatko miljonääriksi. Yleensä tiedän vastaukset. Haaveeni on osallistua. En minä siitä miljoonasta, minulla on koko katolisen kirkon varat ja tämä palatsi ja yltäkylläisyys, en minä rahasta. Mutta se että tietäisin vastaukset, yleisö mylvisi ihastuksesta, kun kysymys kerrallaan kipuaisin kohti viimeisintä, 15. kysymystä. Tietäisin kaiken, urheilusuoritukset, entiset presidentit, maantieteen, politiikan, musiikin, viihteen. Ei, viihdekysymyksiä en tietäisi, olen elänyt täällä vatikaanikuplassani niin kauan että kuplasta on tullut kapseli. Kenelle minä, Paavi Pius XII, kilauttaisin kaverikysymyksen?
Mrs Middleage 