Pakko on paras opettaja

Tehokkain ja nopein opettaja on pakko, tosin myös ilkein ja kovaotteisin. Vuosikausia puhuttiin siitä, kuinka ihmiset ihan kohta siirtyvät etätyöhön, kunnes tuli korona, joka pakotti. Yhtäkkiä kotien nurkkiin ilmestyi kotikonttoreita. Nettikaupoissa oli isot valikoimat erilaisia näppäriä ja pieniä työpöytiä seinänvierustoille.

Etääntyminen fyysiseltä työpaikalta onnistui niin hyvin että nyt ihmisiä ei meinata enää saada takaisin työpaikoille. Työympäristöjä yritetään kehittää houkuttelevammiksi. On työpaikkalemmikkejä, kahvicornereita, karkkikippoja, treenihuoneita sun muita. Tietenkin tämä autuus koskee vain hyvin pientä osaa koko työväestöstä, on paljon ammatteja, joita ei voi tehdä etänä.

Nyt pakko opettaa meille uutta sähkönkäyttökulttuuria. Ja vaikka ikinä tulevaisuudessa ei enää olisi/tulisi pulaa sähköstä, tulemme varmasti tämän kokemuksen jälkeen olemaan sähkön kuluttajina erilaisia. Ja se on mainio asia luonnon kannalta. Minäkin olen tullut ihan sähkönsäästöuskoon ja hurahtanut harrastamaan sähkön säästöä.

Tunnustan olleeni aiemmin varsin huoleton. Pidän erilaisista tunnelmaa tuovista lampuista. Niitä on aina loimottanut ympäri asuntoa, vaikka huoneissa ei edes olla. Näyttää vain niin nätiltä ullotus ikkunalla. En ole sulkenut kylpyhuoneen ovea, se on ollut aina levällään auki, nyt suljen sen. Kylpyhuoneessa on lattialämmitys ja viereissä makuuhuoneessa emme ole koskaan pitäneet pattereita päällä, koska tykkäämme nukkua viileässä. Tosiasiassa avoimesta kylpyhuoneesta on tullut paljon lämpöä makuuhuoneeseen eli kylpyhuone on osittain lämmittänyt makkaria. Nyt suljen oven siitä kulkiessani. Jos laitan uuniin päälle ruuanlaittoa varten, hyödynnän lämmön ja paistan samalla omia terveysherkkukeksejäni ja teen jälkilämmössä granolaa.

Olen myös suunnitellut hankkivani pyykinkuivaustelineen. Miksi ihmeessä kuivata pyykit kuivausrummussa kun ne kuivuvat ihan ilman sähköäkin. Tosin tämä idea ei saanut innostunutta vastaanottoa perheen parissa.

Olen jopa vienyt sähkönsäästöharrastuksen työpaikalle. Siellä on perinteisesti loimottanut lamput kaikkialla. Nyt suljen valot tiloista, missä ei ole ketään ja muualtakin suljen osan valaisimista. Työasioissa vierailin joku aika sitten eräässä toimistotilassa, kolme huonetta ja keittiö. Tila on vuokrattuna ja sitä käytetään vain muutamana päivänä viikossa. Kaikki patterit olivat täysillä. Säädin ne pienelle ja jätin lapun keittiön pöydälle. Ihmetyttää, ihan kuin osa ihmisistä ei olisi kuullutkaan siitä että sähköä kannattaisi nyt säästää. Ja vaikka olisi vanha, halpa sähkösopimus voimassa, asiaa voi tarkastella myös ekologiselta kannalta. Antaa ylimielisen vaikutelman jos ei muuta omaa toimintatapaansa vallitsevassa tilanteessa. Se sähköstä.

Olen tämän viikon lusinut viimeisintä flunssaa. Siitä asti kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, vaivanani ovat olleet joka toinen kuukausi toistuvat flunssat. Tätä menoa seuraava tullee joulukuussa, toivottavasti ei ihan joulupäivinä.

Minulla oli vähän muita suunnitelmia näille päiville. Mies ja poika ovat olleet isä-poika -matkalla ja ajattelin että tekisin sillä aikaa kaikkea omaa kivaa. Mutta sillä sekunnilla, kun taksi haki heidät pihalta, minä sairastuin ja olen viimeiset viisi päivää ollut neljän seinän sisällä. Elämä ollut varsin yksitoikkoista, ruokavaliona avokadot ja viihdykkeenä Vera Stanhope. Poika oli ostanut pussillisen avokadoja tarkoituksenaan tehdä avokadopastaa. Niiden kypsymistä saa aina odotella ja nyt pussillinen avokadoja oli kypsänä. Pidän kyllä avokadoista mutta nyt tuntuu että riittää. Sama homma Vera Stanhopen kanssa. Työkaveri vinkkasi Britboxista, brittidraaman suoratoistopalvelusta, latasin sen. Ylellä Vera Stanhopet lähetetään aina kahteen osaan pilkottuna, mikä on häirinnyt katsomista, koska toisella katsomiskerralla on pitänyt yrittää muistella, mitä olikaan tapahtunut ja kuka mahtoikaan olla Nick tai Stan tai Penelope? Britboxissa jaksot ovat kokonaisia. Viiden päivän aikana olen edennyt jo kolmannelle tuotantokaudelle. Alkaa jo vähän tuntua samalta kuin avokadojen kanssa. Pelkään että alan myös ulkonäöllisesti muistuttaa hompsuista Vera Stanhopea.

Yksinolossa ja sairastelussa on se hyvä puoli että kun ei voi ja jaksa lähteä kauppaan, voi syödä kaappeja tyhjäksi erilaista jämistä. Yhteen aikaan tykkäsin kuivatuista mangosiivuista kunnes ne eräänä päivänä eivät enää maistuneetkaan ja keittiön kaappiin jäi pussinpohja joka on ollut siellä kuin joku arkeologinen muinasjäänne. Nyt tuli sekin syödyksi. Vanhat kahvitkin olen kohta juonut, ne sellaiset kahvinporot, joista ei itse tykätä, mutta joita joku on joskus tuonut. Pakastimesta söin vaniljajäätelönjämät. Vähän tuli tosiaan erilainen viikko kuin mitä olin suunnitellut. Olin suunnitellut käyväni kahviloissa, syöväni herkkulounaita kaupungilla, käyväni näyttelyissä ja elokuvissa, se metsurijuttu kiinnostaisi.

Luulen että käänne parempaan on onneksi tapahtunut. Tänä aamuna heräsin ensi kertaa virkeän oloisena ja kävin ensi kertaa suihkussa, pesin hiukset. Onkin hyvä toipua, perhe palaa huomenna, sitä ennen täytynee desinfioida huusholli että eivät saa samaa pöpöä. Tai voihan se olla että tuovat jonkun uuden tuliaisina. Toivottavasti ei.

Jännä ajatus että sillä aikaa kun he ovat reissanneet tuhansien kilometrien päähän, nähneet monia hienoja paikkoja ja nähtävyyksiä, minä olen liikkunut sängyltä sohvalle, välillä vessaan ja keittiöön, muutaman neliön alueella. Ehkä olen energiakompensoinut omalla vähäisellä siirtymisellä heidän matkansa. Hauska ajatus. Ehkä hieman kuumeinen. Taidan katsoa jakson Vera Stanhopea ennen kuin syön seuraavan avokadoleivän.

Advertisement
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s