blogipostaus

Kohtaamisia kaamoksessa

Jäi mieltä kaihertamaan kaksi kohtaamista saman päivän aikana. Molemmat tapahtuivat töissä.

Kirkossa oli tilauskonsertti. Olimme sopineet tilaisuuden järjestäjän kanssa, että ovi suljetaan konsertin ajaksi. Jäin kuitenkin kuulolle oven lähettyville siltä varalta että joku mattimyöhäinen saapuisi. Konsertti oli jo miltei lopuillaan, kun oveen koputettiin. Menin katsomaan. Siellä on kaksi naista. Toinen nainen sanoi ”Poikani on kuollut, minun täytyy päästä sisälle”. Päästin naiset sisään ja he istuutuivat takapenkkiin. Katsoin kuinka nainen huojui edestakaisin niin kuin tuskassa huojutaan, ja kuinka toinen nainen piti kättään tämän harteilla lohduttaen. Poikakuoro lauloi: ”Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas”.

Nainen oli puhunut suomea slaavilaisittain murtaen. En kysynyt, mihin ja missä poika oli kuollut, mutta väistämättä ajattelin, että sodassa, jommalla kummalla puolella. Tunsin äidin tuskan.

Kun konsertti loppui, vein naisille kynttilät että he voisivat sytyttää ne palamaan kynttelikköön, esitin vielä osanottoni ja kerroin, milloin pappi on tavattavissa, jos haluaa purkaa sydäntään.

Vieläkin nainen on ajatuksissani. Hänen tuskansa oli niin käsinkosketeltavaa. Ja miten voimaton pieni ihminen on maailman myllerryksissä. Maailman äideille riittää itkettävää.

Olin poikkeuksellisesti mennyt autolla töihin. Yleensä kävelen. Mutta sää oli eilen niin karmea, ja työvuoro päättyi vasta iltakymmeneltä, että olin antanut periksi mukavuudenhalulleni. Olin siivonnut paikat konsertin jäljiltä, lukinnut ovet, sammuttanut valot ja lähdin kohti parkkipaikkaa ja autoa, kun kuulin lauleskelua roskakorin luota. Siellä oli nuori suomenromanipoika. Kaiveli roskakorista pulloja. Iso kassillinen oli jo kerätty. Poika huomasi minut ja huudahti, olisiko minulla antaa joku lantti pullopanttien lisäksi, hänellä oli kova nälkä. Poika kertoi että oli päässyt aamulla Pasilan poliisivankilasta, että ei ollut saanut siellä mitään syödäkseen, kotona ei ollut yhtään ruokaa ja kela-rahat eivät tulisi vielä moneen päivään. Kysyin ”Mitä sinä siellä Pasilan poliisivankilassa teit? Miksi olit sinne joutunut?” Poika kertoi, että oli yrittänyt varastaa autosta rahaa ja jäänyt rysän päältä kiinni.

Tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, vaikka olin myöhään illalla pimeällä parkkipaikalla eikä ketään muita näköpiirissä. Poika oli jotenkin hellyttävän rehellinen ja aito. Tosissaan nälkäinen. Sanoin että odotas kun katson. Kaivoin laukustani kolikkopussini ja tyhjensin sen pojan kouraan. Sanoin että menepäs nyt ostamaan itsellesi ruokaa, ja toivotin vielä perään ”Jumalan siunasta sinulle”.

Tämäkin poika jäi vaivaamaan mieltäni. Miten vaikeaa elämä voi olla, jos ei ole rahaa, ei töitä. Onko töitä edes helppoa saada, jos ei ole koulutusta ja on romani. Ja miten suuri riski silloin on yrittää hankkia rahaa rikollisin keinoin? Onko edes vaihtoehtoja? Leipäjono, kenties.

Kotona muistin että minulla olisi ollut laukun sivutaskussa lounasseteli. Miksi en ollut sitä muistanut! Olisin halunnut antaa sen pojalle. Tiedän, miten nälkäisiä nuoret pojat voivat olla! Heidän vatsansa on pohjaton.

Lehdestä voi lukea siitä kaikesta huono-osaisuudesta mitä ympärillämme ja keskuudessamme on. Ryösteleviä nuorisojengejä, sotaa paossa olevia perheitä, kutsuntoja paossa olevia nuoria miehiä jotka eivät halua lähteä sotimaan sotaa, jolle ei ole oikeutusta, köyhiä suomalaisia perheitä, joissa köyhyys on ylisukupolvista, maahanmuuttajia jotka eivät ole päässeet kiinni suomalaiseen yhteiskuntaan, lapsia ja nuoria jotka eivät ole oppineet suomalaisessa pisa-voittoisassa peruskoulussa edes perusasioita; lukemaan ja laskemaan.

Se kaikki, he kaikki ovat täällä joukossamme. Ohitammeko vai ojennammeko käden. Joskus joku heistä voi tulla sinua vastaan. Minulle tuli eilen kaksi. Lounasseteli polttaa laukussani. Kun seuraava tulee kohdalleni, hän saa sen.

Yöllä heräsin ja valvoin hetken. Mietin, miten kauniisti poikakuoro oli laulanut, miten hyväosaisia he ovat, eivät sitä edes tajua, eikä tarvitsekaan. Muistelin naista, tunsin yhä hänen tuskansa. Ajattelin nälkäistä poikaa, toivottavasti hän oli saanut syödäkseen ja nukkui nyt omassa kotonaan turvassa ja lämpimässä.

Advertisement
Normaali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s