novelli

Monopolielämä

Olipa kerran saita nainen. Niin saita että kävi kakalla kirjastossa. Nainen kärsi ummetuksesta ja peräpukamista, koska joutui pidättelemään kirjaston kiinniollessa. 

Julkisia kulkuvälineitä nainen vältti, kävelemällä säästi 2,80 €. Mitä enemmän lounasbuffetista jaksoi syödä, sitä enemmän säästi. Oli ilo jos buffapöydässä oli yksittäispakattuja voinappeja, ”ylimääräiset” saattoi ottaa mukaan, voikilo maksoi kaupassa jo melkein viisi euroa! Iltapäiväkahvin sai ilmaiseksi, kun meni kylään. Tuliaiseksi lehtiroskiksesta napattu naistenlehti ja puiston kukkaistutuksesta kerätty kukkakimppu.

Naisen päässä raksutti taukoamatta laskin, joka ynnäsi säästyneet eurot. Sangen mainittava summa oli jo kertynyt kokoon. Nainen oli vasta 36 vuotta. Tätä menoa ehtisi elinaikana mennä miljoona rikki. 

Sitten kävi niin onnettomasti että nainen sai ehdotuksen, josta ei voinut kieltäytyä. Diileri lupasi naiselle täyspitkän mokkanahkaturkin, jos nainen veisi erään paketin tiettyyn osoitteeseen. Määränpää ei ollut kaukana, oikeastaan matkan varrella, naisen mielestä diili oli suotuisa, nahkatakin arvo ainakin puolitoista tonnia. Nainen suostui. 

Nainen ei ehtinyt ihan perille asti, kun päiväannosta vaille jäänyt addikti kumautti hamaralla päähän ja ryösti heroiinipaketin. Nainen kuoli.

Toisella puolen nainen tapasi portilla Pietarin.

– Tervetuloa.

– Kiitos. Mitenkäs meni?

– Laskujeni mukaan säästöä ehti kertyä kaikkiaan 326 445 euroa ja 50 senttiä.

– Minä laskin että melkein 400 000!

– En nyt tiedä kannattaako sinun tätä asiaa täällä päin riitauttaa…täällä ei ole ylipäätään valuuttaa.

– Sillä olisi saanut vaikka osakehuoneiston!

– Tavallaan mutta ei oikeastaan. Eihän rahaa, jota ei ole käytetty eikä lähtökohtaisesti ole ollut olemassa, ole voinut myöskään säästyä. Se on ollut vain pään sisäistä mielikuvitusrahaa.

– Ihan turhaako kaikki pihistely ja peräpukamat sitten olivat? Turhaa?!

– Samoja tuumi Job aikanaan.

– Kuolisin pettymyksestä, jos en jo olisi kuollut.

– Mene takaisin elämään, suoraan elämään, kulkematta lähtöruudun kautta.

Niin nainen palasi takaisin toisella taktiikalla. Hänestä tuli eräänlainen oman elämänsä Imelda Marcos. Rahaa paloi. Miehiin, naisiin, kenkiin, matkoihin, juhliin, turkiksiin, taiteeseen, turhuuteen. Nainen osti kaiken mitä mieli teki. Oli antelias niin itselleen, ystävilleen kuin apua tarvitseville. Huoleton. Takki auki, lompsa ja lanne levällään.

Valitettavasti tämäkin nainen kohtasi väkivaltaisen lopun. Onneton ihmispolo kadun pimeältä puolelta huomasi kullassa kiiltelevän kroisospennosnaisen, iski jääpiikillä rintaan ja ryösti. Nainen kuoli.

Toisella puolen nainen tapasi portilla Pietarin.

– Tervetuloa.

– Kiitos. Mitenkäs meni?

– Laskujeni mukaan rahaa paloi 3 265 000 euroa, joista kaksi kolmasosaa itseesi ja yksi kolmasosa muiden hyväksi. Hiiljalanjälkesi on verrattaen iso. Takiasi tuhoutui metsää 1 560 hehtaaria, 32 ihmistä kuoli onnettomissa työolo-olosuhteissa halpatuotantomaissa valmistaessaan luksusmerkkivaatteitasi ja hiididioksidipäästöjä sait lyhyehkön elämäsi aikana aikaiseksi 15 645 tuhatta tonnia eli saman verran kuin Honduras.

– Eli ei kovin hyvin…

– Ei voi pitää onnistumisena.

– Turhaako kaikki pöhinä ja pössis oli? Täysin turhaa?!

– Samaa pohti Job aikoinaan.

– Mitä nyt?

– Mene takaisin elämään, suoraan elämään, kulkematta lähtöruudun kautta.

– Kauanko tätä pitää jatkaa? En jaksaisi enää.

– Se riippuu ihan sinusta itsestäsi. Joillakin menee useampi kierros.

Advertisement
Normaali

Yksi kommentti artikkeliin ”Monopolielämä

  1. N sanoo:

    Olipa tarkkasilmäinen satiiri ihmiselosta. Kiitos ajatusten herättämisestä. Voi kun voisikin oppia jo ensimmäisellä kierroksellaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s