Minulla on ollut elämäni aikana monia hauskoja lempinimiä. Lapsena olin partiossa ja meidän ryhmämme nimi oli Kääpiöt, Lumikki ja seitsemän pientä kääpiötä sadun mukaan. Jokaisella seitsemällä jäsenellä oli oma kääpiönimi. Minä sain nimekseni Jörö. Se sopi minulle hienosti, koska olin ihmisenä kaikkea muuta kuin jörö. Juuri epäsopivuutensa takia nimi tuntui istuvan kuin hansikas. Pidin siitä kovasti.
Kun poika oli pieni, hän keksi minulle lempinimen Pöräys. Sekin tuntui ja tuntuu edelleen omalta ja identiteettiin istuvalta.
Eilen keksin sattumalta itse itselleni lempinimen: Rönsy. Juttuni tahtovat aina vähän rönsyillä, ne eivät pysy kasassa tai pysyvät ihmeen kaupalla, ja tilanteet johtavat toiseen, rönsyilevät. Lisäksi tässä nimessä on yhtymäkohtia sukunimeeni.
Olen nyt siis Jörö Pöräys Rönsy.
Ryijyasiaa: Tänään alkaa kolmas päivä ryijypuuhissa. Vielä ei into laantunut, päinvastoin! Tosin olen myös joutunut kantapään kautta oppimaan asioita eli ei kannata yrittää nopeuttaa puuhaa tekemällä joitakin värejä etukäteen, pitää pysytellä rivi kerrallaan -taktiikassa, muuten tulee virheitä, on jo tullut. Yritin nopeuttaa, jouduinkin purkamaan eli nopeutus olikin hidastus.
Ryijypuuha vaatii yllättävän paljon tilaa. Nyt joka paikassa on lankavyyhtejä ja muuta tarpeistoa. Yksi pöytä on kokonaan varattu ryijyn tekemiselle, ja yleisnäkymä olohuoneessa on varsin ryijysekasortoinen. Olisi mahtavaa jos olisi oma työhuone. Siellä tavarat voisivat olla ihan rauhassa hujanhajan, ja koti pysyisi muuten siistinä ja järjestyksessä. Salaa rupesin haaveilemaan pojan huoneen valtaamisesta omaksi työhuoneeksi. Ehkä se jonakin päivänä lähivuosina voisikin olla mahdollista. Se olisi ihanaa! Rönsyilen itseni sinne.
Etukäteen mietitytti, mitenkä uusi elämänvaihe kaksin miehen kanssa alkaa sujumaan. Osaammeko olla enää vain kaksin? Edes kissaa ei enää ole. Nyt tätä uutta elämäntilannetta on takana puolitoista viikkoa, ja voin todeta että huoli oli turha, on ollut ihanaa! On syöty pakastinta tyhjäksi, ruokaa ei ole juuri laitettu, mitä nyt kaurapuuroa iltapalaksi keitetty. Ja mäkimiesten superruokaa: siihen tulee nuudelia, raejuustoa, hernemaissipaprikaa ja tonnikalaa. Jääkaappi on kivan tyhjä, siellä on vain se mitä tarvitsemme. Astianpesukone tarvitsee laittaa käyntiin vain kerran viikossa ja pyykkikonekin on pyörinyt harvakseltaan. Autokaan ei ole, poika meni sillä armeijaan, totesimme että ei me sitä tarvita. Elämä on yksinkertaista ja simppeliä hyvällä tavalla. Aamuisin luemme Hesarin sängyssä aamukahvit yöpöydällä ja kommentoimme lukemaamme, sellainen aamun uutiskatsaus. Sitten on vuorossa aamujumppa, mies tekee omaa treeniohjelmaansa, minulla omat vakioliikkeeni. Yleensä miehellä on jotakin läppärihommia, hän jää niitä tekemään, minä menen omiin puuhiini. Lounaalla tavataan. Elämä on hyvää. Toivottavasti saamme jakaa monta, tervettä yhteistä vuotta – ja että loppu on nopea ja kivuton.
Mrs Middleage 
Tunnistan helposti pelon uudesta elämäntilanteesta. Itkin kuin vesiputous, kun tytär seisoi eteisessä reppu selässä ja sanoi, että ”tämä on sitten varmaan viimeinen kerta, kun voin sanoa tätä omaksi kodikseni”. Toinen oli jo muuttanut omaansa. Kahdessa päivässä rupesi tuntumaan helpottavalta ja iloiselta, kun ei tarvinnut yötä myöten odottaa ketään kotiin ja kaiken ajan voi käyttää itsestään huolehtimiseen. Ja on ollut mahtavaa saada lapsensa kylään (nykyisin lapsineenkin) ja mennä heille valmiiseen ruokapöytään. Ja uskoa, että he todellakin ovat aikuisia. Vaikeinta oli irrottaa näppinsä määräysvallasta heidän elämäänsä, vaikka se johtuikin rakastamisesta ja huolehtimisesta.
Koska tunnen poikasi, tiedän, että että te kaikki tulette pärjäämään loistavasti.❤️