Kaksi pientä kohtausta

Yöjuna pohjoiseen. Ikkunoiden takana livahtaa talvinen Suomi-maisema. Spagetti carbonara ja piccolopullo syrah-punaviiniä Vr-kanta-asiakashintaan takaavat hyvät unet kahden hengen makuuhytissä, jonka petien lakanat on käsitelty palamisenestoaineella niin koviksi että rikkovat ihon. Oranssi lavuaari hytin nurkassa näyttää 70-luvun perintöesineeltä. Kuinkahan moni mies on käyttänyt lavuaaria pisuaarina? En halua tietää.

Ravintolavaunun vastapäisessä pöydässä istuu vanha pariskunta. Harmaat muuttuneet jo valkoisiksi. Näen heissä meidät tulevaisuudessa. Heilläkin pöydällä syrahit ja pohjapiirros. Kuulen rouvan puheen, kuulen siinä itseni. Nainen piirtää kynällä pohjapiirrokseen, selittää innostuneesti: ”Tänne hylly, sinne voi laittaa jotakin pieniä, nättejä juttuja. Sohva tähän. Täältä tulee valo kauniisti.” En kuule miehen ääntä. Sanooko hän mitään? Ei se ole oleellista. Ei hänellä kuulu ollakaan vuorosanoja tässä keskustelussa. Kuuluu kuunnella, nyökätä hyväksyvästi, myötäillä. Niin se heillä menee, meillä menee. Nainen on terve niin kauan kuin sisustaa. 

—————

Kotikadulla, juuri samalla kohtaa – yhtäaikaa kauan sitten ja hetki sitten – otin valokuvan pienestä pojasta, jolla oli suhteettoman iso reppu ja joka lähti ensimmäiseen koulupäiväänsä. Vierellä kulki isompana isä. Silloin puissa oli lehdet, kesä vielä. Tennarit jalassa. Innostusta ilmassa. Nyt samassa kuvassa on isommaksi venähtänyt poika, vierellä pienemmäksi muuttunut isä, joka nilkuttaa rikkimennyttä jalkaansa. Pojan reppu on nytkin iso, mutta mittasuhteiltaan sopiva. Repussa on maastokuvio, niin kuin pojan puvussakin. Jalassa mustat maihinnousukengät. Pieni Suomen lippu olkavarressa. 

Minä kuljen takana – laahuksena – silloin ja nyt. Otan salaa asetelmaltaan samanlaisen kuvan. Salaa pyyhin silmäkulmaani. Päivä on harmaa ja synkkä. Lannistusta ilmassa. Mitäpä minä muuta voin kuin laahuksena takana kulkea, mielessäni siunausta pyytää pienelle pojalle, isolle pojalle, tälle maalle, maailmalle.

Advertisement