Mietteitä 56. syntymäpäivien alla

Täytän tällä viikolla 56 vuotta. Ihan älytöntä. Hullua. En olisi voinut ikinä kuvitella itseäni tämän ikäisenä. Sisältä tuntuu tietenkin ihan samalta kuin aina ennenkin, sielu ei vanhene, mutta kroppa rapistuu. Ei voi mitään. Siihen sopeutuminen on vain yllättävän hidas prosessi.

Viime viikolla päätin yrittää viritellä lenkkeilyä uudelleen. Edellisistä lenkeistä on niin kauan että en enää muista. Ehkä viime keväänä, miltei vuosi sitten. Kesän 2022 alussa olin vielä hyvässä kunnossa. Onneksi. Sillä silloin teimme pojan kanssa matkan Lofooteille, ja tuli kivuttua korkealle, kunto riitti. Nyt jäisi ne kiipeilyt tekemättä. Loppukesästä kilpirauhanen laittoi kaasun pohjaan ja sitä vaivaa on siitä pitäen korjailtu. Nyt olo tuntui sen verran kohentuneelta, että ajattelin, josko kokeilisin lenkkeilyä. Teki mieli hikoilla.

Kolmena päivänä kävin lenkillä. Pieniä pyrähdyksiä vain. On aloitettava varovasti. Neljäntenä päivänä makasin sängyssä rättiväsyneenä. Sydän oli yhä lenkillä, ei rauhoittunut. Oli pakko aloittaa beetasalpaajan käyttö uudelleen, ja lopettaa juoksu. Miksi minun kaaliini ei mene, että en saa rehkiä? Pitää välttää sellaista, harrastaa hitaita lajeja.

Tilaisin syntymäpäivälahjaksi itselleni Buckinghamin palatsin verkkokaupasta kuningatar Elisabethin pillerirasian ja pyyhkeen. En malttanut odottaa syntymäpäivään asti, avasin paketin heti kun lähetti oli sen eteiseen jättänyt. Oi kun se on kaunis! Pillerirasiaan on maalattu samanlaisia kukkia kuin kuningattaren arkkukukissa oli, ja sisälle on kirjailtu prinssi Charlesin muistosanat äidilleen: ”May flight of Angels sing thee to thy rest”. Vähän vanhahtavaa kieltä, en ihan ymmärrä thee ja thy, mutta kaiketi siinä toivotaan enkelien laulavan kun matkaa lepoon. Asettelin rasiaan pillerit seuraavaa päivää varten, sen seitsemän sorttia, ja kylläpä ne näyttivät kauniilta, kuin karkeilta. On vaaleanpunaisia, sinisiä ja valkoisia pillereitä.

Veljeni kuoli neljä vuotta sitten juuri tämän ikäisenä, 56 vuotiaana. Viime päivinä olen miettinyt häntä paljon, on ollut ikävä. Hänen kuolemansa jälkeen en ole käynyt siellä lapsuuden kotikylässä. Ensi kesänä on aikomus mennä. Huomaan että minua jännittää mennä sinne. Pelkään omia reaktioitani, muistojen aktivoitumista. Sitä hautariviä, missä ovat isovanhempani, vanhempani ja veli, ja niiden jatkona paikka minullekin. Beetasalpaajan ansioista korvissa ei enää tykytä sydän, mutta siellä soi Georg Ots: ”Aika pois paljonkin vie. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan käy huomispäivän tie.”

Advertisement