Alkuun varoitus. Teksti sisältää n-sanan, h-sanan ja v-sanan.
Katsoin UMK:n. Aluksi ajattelin että en jaksa. Olin jo ennakkoon valinnut esiintyjistä suosikkini. Nykyisin monet kappaleet tehdään liian laskelmoidusti. Biisileirille kokoontuu joukko musiikin tekijöitä kikistämään hittibiisiä. Lopputulos on kuin Myöhempien Aikojen Pyhien lehtisestä, minkä kuvissa leijonat ja lampaat makoilevat sulassa sovussa. Eli tulee mitäänsanomatonta valmiiksipureskeltua mössönmössöä. Niinpä ihastuttaa aina kun kuulee kappaleen, joka on syntynyt tekemisen hurmiossa ja innossa. Käärijän kappale on sellainen. Innostuin jopa äänestämään!
Mutta parasta ohjelman katsomisessa oli se, että löysin myös muuta minulle uutta musiikkia, esimerkiksi Portion Boys -bändin. Kunnon bilebändi, joka soitti ja lauloi hyvin, biisin teksti oli vähän naiivi omaan makuuni. Etsin youtubesta bändin ja katselin muutaman videon. Tykkäsin erityisesti Karjala takas ja Kyläbaari -nimisistä kappaleista.
Karjala takas -laulun sovinistinen, toksinen maailmankuva tuntui kovin raikkaalta! Nimenomaan raikkaalta! Olen niin kyllästynyt tähän piiperrykseen, missä kaikki suuttuvat ja loukkaantuvat ja cancelloivat ja keksivät uusia sääntöjä ja normeja. Vanhoja kirjoja kirjoitetaan uudestaan. Suhtaudutaan yksinoikeudella omaan kulttuuriperimään, vaikka koko ihmiskunnan kehittyminen on ollut sen ansiota että vaikutteita on saatu muilta, ja niitä on otettu omaan käyttöön. Mutta kun tämä on Minun kansallispukuni, sinä et saa sitä päällesi pukea! Intiaanipäähineitä saavat pitää vain intiaanit. Neljäntuulenhattua vain saamelaiset. En ihan älyä, miksi? Saadaanhan me pitää farkkujakin tai buutseja tai maihareita. No nyt kadotin alkuperäisen ajatukseni. Lähti vähän keulimaan, kun innostuin aiheesta.
On raikas tuulahdus kun näkee/kuulee toisenlaista. Itsetuntoisia ihmisiä, jotka osaavat nauraa toisilleen ja itselleen. Portion Boys tyypit ovat sellaisia. On hieno, arvokas ominaisuus osata nauraa itselleen, sellainen taito loukkaantujilta puuttuu. Meidän pitäisi pitää yllä ja edistää itselle nauramisen taitoa. Se on mielestäni jopa suomalaisen demokratian kovaa ydintä. Huumorilla olemme selvinneet monesta tukalasta paikasta. Itseironia tekee meistä myös tasa-arvoisia. Kaikki ovat huumorin kohteita, siltä ei säästy kukaan. Voidaan nauraa miehille, naisille, ruotsinkielisille, vanhoille, nuorille, laihoille, lihaville, snobeille, junteille, saamelaisille, helsinkiläisille, kaupunkilaisille, maalaisille, uskovaisille, ateistille. (Olen muuten kuullut sanottavan että ranskalaiset naiset eivät osaa nauraa itselleen, en tiedä pitääkö paikkansa. Onko ranskalaisia naiskoomikkoja olemassa, ei tule mieleen.)
Loukkaaminen ei ole kiinni yksittäisistä sanoista. Sanoja hävittämällä emme pääse loukkaamisesta emmekä voi muuttaa pahoja tekoja, joita on tehty aiemmin. Ihmiskunnan historia ei siitä paremmaksi muutu, että sitä jälkikäteen muokataan meidän nykyisille arvoille sopivaksi. Jopa kehun voi sanoa sarkastisesti ja loukkaavasti. Kyse on siitä, miten sanotaan. Tytöttely voi olla hellyttävää ja kivaa ja ihanaa, tai se voidaan sanoa loukkaamismielessä. Minä kutsun itseäni kotioloissa Pikku-Minnaksi, tytöttelen itseäni. Ja samaa hellittelynimeä lähimmäiseni käyttävät myös minusta.
Ehkä vielä näemme senkin ajan että tämä sensurointi ja cancel-suuntaus jää taakse. Joku uskaltaa nousta ensimmäisenä ylös seisomaan ja sanoa että hei minä olen muuten vanha homo neekeri ja ylpeä siitä! Ja muut vastaavat että aijaa, no mitä siitä, onhan me se tiedetty.
Tuli mieleen vanha Steve Martin -elokuva. Sekin on varmaan jo sensuroitu ja kielletty. En muista elokuvan nimeä, mutta se alkaa kohtauksella Amerikan etelävaltiosta. Tummaihoinen perhe istuu verannallaan kesäiltana kiikkustuoleissaan musisoimassa. Kaikki laulavat ja taputtavat käsiään, on hyvä meininki. Steve Martin esittää pereheeseen adptoitua valkoihoista poikaa, joka ei tajua olevansa erilainen. Hän yrittää taputtaa mukana, mutta ei saa tahdista kiinni, taputtaa aina väärään aikaan. Hänellä ei ole musiikki veressä kuten adptioperheellä. Kertojaääni sanoo: ” I was born as a negro child…”. Mielestäni elokuvan alku oli nerokas, siksi se on jäänyt mieleenkin. Sitä miten tarina siitä eteni, sitä en muista ja ehkä sillä ei ole väliäkään.
ps. Sen verran paljon innostuin Portion Boysta että ostin liput kesäfestareille, missä he esiintyvät. Ja Erika Vikman! Kaksi kärpästä yhdellä kertaa.
Mrs Middleage 