Kirjoituskerhon seuraavan kerran tekstin aiheeksi annettiin ”Epäonnistuminen”. Yleensä ihmiset kirjaavat mieluummin saavutuksia ja onnistumisia, elämän huippuhetkiä, mutta joskus on ihan terveellistä pohtia omaa elämäänsä myös toiselta kantilta. Samalla on hyvä muistaa, että jokainen, myös huippumenestyjä, suurin idolisi ja sankarisi, ihan jokainen myös epäonnistuu. Voi olla niin että ne jotka pääsevät pisimmälle ovat jopa epäonnistuneet useimmiten, mutta jaksaneet nousta ja jatkaa yhä uudelleen, he eivät ole antaneet periksi. Harvoin vain epäonnistumisia tuodaan julki. Seuraavan tekstin olen kirjoittanut omista epäonnistumisistani. Olkaa hyvä!
————————————————————-
Olen epäonnistunut epäonnistujana. En ota opikseni. Toistan virheitäni. Lähden aina uudelleen innokkaana kohti seuraavaa epäonnistumista kuin ikuinen lottoaja. Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä en keskity asioihin joita jo osaan, kehitä niitä, tee vain niitä. Sen sijaan hukkaan aikaani, energiaani ja itsetuntoani uusiin pieleenmeneviin yritelmiin.
Aloittamisen hetkellä en epäröi, uskon vilpittömästi omiin taitoihini. Asennevian täytyy johtua lapsuudesta – sieltähän kaikki! Lapsuutta on hyvä syyttää, siihen on ainoana asiana maailmassa itse täysin syytön. Siksi sitä on hyvä hakata kuin nyrkkeilysäkkiä.
Ehkä minua on lapsena kannustettu liikaa. Kyllä sinä osaat! Ai miten hienon teit! Hyvä, Minna! Niinpä Pikku-Minna lähtee tarmokkaasti kohti uutta ja ihmeellistä. Mikä se tällä kertaa olisi? Ryijy? Kankaanpainanta? Keramiikkatyöt? Maalaisiko kattoon pilvet vai lokkiparven ruokapöydän ylle? Kyhäisinkö ovikranssin? Kasvattaisiko omat porkkanat? Nikkaroisiko? Alkaisiko tehdä puuveistoksia? Höyläpenkin voisi ostaa.
Villasukista tulee eripariset. Ryijynhapsujen pituuteen en jaksa perehtyä. Kankaan kuviosta tulee vino. Pilvet katsossa näyttävät ihan kivoilta ilman silmälaseja. Kasvimaata pitää kastella myös silloin kun ei huvita, kitkeä ja harventaa. Minulta puuttuu pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja huolellisuus. Ilman näitä ominaisuuksia ihminen on hutilus. Minä olen hutilus. Mieluummin teen äkkiä ja poistun. Missä sellaista olisi hyötyä? En ole vielä keksinyt. Joskus ajattelin että formula-autojen renkaanvaihtajan homma voisi olla sopiva. Mutta sekin pitää tehdä huolellisesti muuten renkaat irtoavat ensimmäisessä kurvissa ja kuski on vainaa. Että ei se käy.
Perheellä on täysi työ jarrutella. Mies yritti sanoa että höyläpenkki on valtavan iso, mihin sellainen mahtuisi? Mökötin ja jätin ostamatta. Vuolin sen sijaan pikkulintuja puun oksalle. Ei niistä nyt varsinaisesti näköisiä tullut mutta kyllä ne linnuiksi tunnistaa. Mies teki hienomman perässä.
Viikonlopun lasihimmelikurssilta lähdin kesken pois. Himmelinteko edistyi n i i n v a l t a v a n h i t a a s s a yhteistahdissa. Olisin halunnut tehdä nopeammin. Lounastauolla valehtelin, että anteeksi, pakko lähteä kesken kotiin, hätätapaus. Auton taustapeilissä roikkui monta vuotta minilasihimmeli muistona ja muistutuksena keskenjääneestä kurssista.
Keramiikkakurssille menin tehdäkseni pojalle kannustusmukin. Halusin siihen tekstin Be Brave, ole rohkea. Nopeasti sain mukin aikaiseksi, mutta kaiveruksen hetkellä tuli joku muistikatko ja kirjoitusvirhe. Mukissa lukee Be Prave. Nolotti mennä noutamaan kirjoitusvirhemukia polttamisen jälkeen pajalta.
Mökille olen ostanut vaikka mitä taimia. Vuosikymmenten saatossa sadoilla, jos ei tuhansilla euroilla. Eivät ne kasva ja menesty. Mitä tarkoittaa hapan maaperä? Ostan fiilispohjalta. Kirsikkapuu olisi ihana! Hamamia voisi viettää keväällä. Tökkään kirsikkapuun savimaahan, en ota selvää, minkälainen maaperän pitäisi olla, kuinka aurinkoinen tai varjoinen paikka, valitsen sillä perusteella että tuossa olisi ihana kirsikkapuu. En kaiva tarpeeksi isoa kuoppaa. Jos puuparka jaksaa jäädä henkiin, en ymmärrä, pitäisikö sitä jotenkin leikata, mitä sille pitäisi tehdä? Yleensä piha ja puutarha näyttää aina paljon paremmalta silloin kun olen ollut poissa. Mitä pidempään sen parempi. Ihan kuin luonto huokaisisi helpotuksesta.
Olen hyvä risusavottatyyppisissä hommissa: raivauksessa, purkamisessa, kaatamisessa. Kerran olen onnistunut. Tein havupuuaidan. Siirsin tontilla jo olevia pieniä kuusen taimia riviin. Se oli ihmeellistä. Ne kasvoivat. Nyt aita on jo ihmisen kokoinen. Vieläkin ihmettelen, miten se on mahdollista. Tekisi mieli pystyttää aidan viereen kyltti: Tämän aidan teki Suuri Epäonnistuja Pikku-Minna. Onnea.
Mrs Middleage 
Tekstiäsi lukiessa tuntuu kuin minä olisin sen itsestäni kirjoittanut. Innostun aina kokeilemaan vaikka mitä, mutta epäonnistumisia tulee. Hetken tunnen lannistumisen tunteita, mutta sitten taas innostun kokeilemaan jotain uutta. Mutta toisin kuin sinulla, minua on kasvatettu tyylillä ”älä luule itsestäsi liikoja”, kuten silloin tehtiin kun minä olin lapsi. Joten uskoisin että riippuu paljolti ihmisen perusluonteesta miten hän innostuu kaikenlaista kokeilemaan. Onneksi en ole kokenut suurta epäonnistumista bloggaamisessa, vaan jatkan tätä vielä yhdentoista vuoden jälkeen yhtä innostuneena kuin silloin kun aloitin v. 2012 🙂
Totta puhuakseni en minäkään muista että minua olisi lapsena erityisesti – ainakaan sanallisesti – kehuttu. Joten nuo vuorosanat tekstissä on mielikuvituksen tuotetta. Sylttytehdas lienee juuri tuo mainitsemasi perusluonne!🙌
Ja sitten se aina ihmetyttää, kun puutarhaohjelmissa ja Instafilmeissä kaikki käy niin näppärästi, mutta ei sitten kun itse yrittää.
Olipa loistava ja vapauttava aihe! Minä olen surkea suunnistamisessa. Kouluaikojen suunnistustunnit olivat yhtä tuskaa. Amerikan highwayllä en osannut lukea karttaa, joten liittymät menivät ohi. Olen myös onneton parsija ja paikkaaja, mistä ala-asteen käsityöopettaja sai meidät kaikki tytöt tuntemaan itsemme epäonnistujiksi. Onneksi elämä on opettanut, että onnistun kyllä, mutta toisenlaisissa asioissa. Että olen hyvä jossain muussa. Sitä oivallusta olen yrittänyt kylvää eteenpäin ympärilleni. On myös lohdullista oppia hyväksymään epäonnistumisensa; että tässä kävi nyt näin, mutta ehkä seuraavalla kerralla onnistaa paremmin.
Jokaisen on tärkeä oppia oivaltamaan omat vahvuudet. Mutta myös ne heikot puolet. Toisaalta niitäkin asioita, missä ei ole hyvä, pitää voida saada tehdä, jos haluaa. Esim. olen surkea laulaja, silti joskus innostun veisaamaan ja mielestäni minullakin on oikeus laulaa vaikka ei ihan nuottiin osu! Samoin liikuntaa ja urheilua pitää saada harrastaa vaikka ei olisi urheilullinen. Tehdään, touhutaan, yritetään ja epäonnistutaan! Ei se mitään haittaa!
Juuri niin! Sitä paitsi laulaminen on ihmiselle hyväksi, olipa korva tarkka tai ei. Minäkään en ole onnistunein urheilussa, mutta teen sellaista, mistä saan iloa ja hyvää oloa. Enää ei tarvitse seisoa rivissä ja tulla valituksi pesisjoukkueeseen viimeisten joukossa. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!